Mutta sitä ei tukahduteta, se ei sammu. Sitä ravitsee jaloin polttoaine — totuutta janoavat nuoret ihmissydämet. Ne tulevat alati ja kaikkina aikoina uhrautumaan pitääkseen sen vireillä. Ne tulevat hehkumaan lyhyen aikansa, palavat loppuun ja muuttuvat tuhkaksi, mutta tuli, ikuinen alttarituli jää, liekki tasaisesti paisuen. Epäily, vastustus, epäluulo, kaikenlaatuinen pimeys piiritti sitä. Se tunsi vain yhden ainoan lain: pala! se tiesi vain yhden ainoan pyhän tarkoituksen: loista!
Jacob vaeltaa kotiinpäin. Hänen sydämensä on tulvillansa ahdistusta ja päättäväisyyttä. Miten hän itse olikaan vähimmästäkin tuulenhenkäyksestä huojunut. Miten mitättömänä, miten epävarmana, miten arvottomana olikaan valo loistanut hänen kammiossaan. Mielenapeus oli sammuttanut sen, arvostelu oli saanut sen lepattamaan, oikku oli nostattanut sen loimuun. Se ei vielä kaikkina näinä vuosina ollut polttanut tuhkaksi omasta minästä huolehtimista, pelkoa, itserakkautta. Olisiko sillä kerran kyllin voimaa puhdistuneena liekkinä yhtyäkseen ja sulaakseen kirkkaaseen ikuiseen tuleen?
Jacob astuu pimeään kammioonsa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjan ääreen.