Vain harvoin riipoi jokin 'miksi?' hänen tutkijanrauhaansa. Hän tunsi, että niillä aineksilla, joita hän hallitsi, hän loi. Eikä se, jossa luomisen pakko asuu, kysy miksi. Haltioituneena hän sulkee syleilyynsä sen todellisuuden, joka hänet hurmaa. Ja hedelmät kypsyvät hänen rakkaudestaan.
Mutta milloin tuo 'miksi?' ahdisti häntä, hän tunsi, että hänessä itsessään asui vastaus, elämä voimakkaampana, intensiivisempänä kuin kysymys. Hänen oli vaikeata sommitella sitä sanoiksi, tuota vastausta. Hän antoi sille muodon: siveellinen tahto. Se merkitsi hänestä ihmishengen vaatimusta saavuttaa niin syvä selvyys itsestään ja maailmasta, kuin mihin sen ajatuksen voima pystyi. Tämän vaatimuksen noutaminen niillä aloilla, joille hän kykeni, parhaitten voimainsa ponnistaminen sitä mahdollisimman pitkälle seuratessa, se oli hänen siveellinen tahtonsa, hänen tutkimuksensa äärimmäinen vastaus.
Ja kuitenkin hän ymmärsi, että se selvyys, se tieto, jonka hän lopulta saavuttaisi, oli vain kiitävää terhentä ja taivaan pilviä, joita hänen maallinen silmänsä ei koskaan näkisi. Eri aikakaudet ja eri ihmiset olivat luulleet näitä vaihtuvia, liikkuvia sumuja lopulliseksi ja kiinteäksi selvyydeksi. Mutta pilviset esiriput olivat kohonneet ja uusia näennäisiä taivaita oli avautunut. Mutta niiden takana oli kuitenkin liikkumaton ja ikuinen perus, se totuus, jonka hohde joskus sai nämä usvat sädehtimään.
Tutkijana hänellä oli kuolemattomuudentoivo. Se ei koskenut häntä itseään; hänen nimensä unohtukoon ihmisten keskuudessa ja hänen sielunsa kadotkoon avaruuteen. Se ei myöskään koskenut hänen työtään; sillä teos luotiin maalliseen muotoon, ja kaiken maallisen katoavaisuuden mukana se häviää. Ei, vaan hänen kuolemattomuudentoivonsa koski sitä lakia, jota hänet ehkä kutsuttaisiin tulkitsemaan ja selittämään. Että hänen neronsa kohottaisi valkeuteen ikuisen lain, ihmissydämessä, luonnossa, universumissa vallitsevan, että hänen ajatuksensa asuisi kiintotähdessä, joka sammumattomana hallitsi kautta aikojen ja avaruuksien, sitä hän toivoi.
PALAVAT KAMMIOT.
Hän kulkee taas iltaista kulkuansa: Linnankujaa, Joenkatua, Islanninsiltaa. Ja uskolliset valot sädehtivät yhäti pienissä ullakkokamareissaan.
Mutta enää ei Jacob tiedä mainita niitten nimiä, jotka istuvat kumartuneina kirjojen ääreen. Waern oli loistavalla tavalla todistanut otaksumansa klassillisen draaman kuoron asemasta ja on jättänyt kaupungin. Somzelius, filosofi, oli eräänä päivänä poissa: luultiin hänen menneen jonkin viraston palvelukseen. Ystävät olivat toinen toisensa jälkeen kadonneet, mutta valot loistivat heidän ikkunoissaan yhä.
Sukupolvet olivat vaihtuneet; uudet, tuoreet nuorukaisjoukot olivat tulleet vanhojen sijaan, ja muutamien nopeasti kuluvien vuosien jälkeen olisivat he itse noita vanhoja, jotka taas puolestaan jättivät paikkansa uusille joukoille. Probleemit vaihtelivat; voittavia hypoteeseja ja uusia tieteitä työnnettiin alituiseen syrjään uuden ja muuttuneen käsityskannan tieltä, joka sekin taas vuorostaan oli tuomittu hylättäväksi. Mutta palavat kammiot olivat jäljellä, kiinteinä, järkähtämättöminä valopisteinä aikojen ihmis- ja aatevaihtelussa. Lopulta olivat nämä valokimput ainoa pysyvä. Alati muodostivat uudet aivot alati uusia ajatuksia alati uusien kirjojen johdosta, mutta valot olivat samoina. Kaikki oli vaihtuvaa, häipyvää, satunnaista, paitsi tämä taukoamaton palava valo.
Jacob tervehti noita valoja muuttuvaisuuden maailman kestävänä ja uskollisena osana. Enää ei ollut kysymys siitä, keille nämä valot loistivat, mitä kirjoja ne valaisivat. Kysymys oli vain siitä ainoasta, että ne paloivat.
Sillä tämä tuli tuhansine liekkeineen oli pyhä. Sen riutuminen merkitsi häpeää ja taantumusta, sen kasvu oli henkisen voiman merkki. Sen tulen varjelemiseen, virittämiseen sisältyi suuri inhimillinen tehtävä. Kaikki sitä ympäröivä koetti sitä tahrata tai tukahduttaa. Välinpitämättömyys ja veltto tyytyväisyys ympäröi sitä rasvaisella, painostavalla ilmallaan, turhamaisuus koetti puhaltaa sen ilmaan räiskyvänä ilotulituksena, ennakkoluuloisuus yritti muuttaa sen virvatuleksi; aineellinen voitonhimo tahtoi kuumentaa sillä kattiloitaan, niin että liekki nokisena painui maata kohti, ajan valtavat yhteiskunnalliset myrskyt uhkasivat sen tarpeettomana ja hyödyttömänä kokonaan sammuttaa.