LUKEMINEN.
Hän tunsi aivonsa, tuon pienen kädenkokoisen hermokerän, avaraksi, tyhjäksi ja rajattomaksi kuin autiomaan. Se oli hänestä ihmeellinen säiliö, jonka koko ulkonaisesti oli mitätön mutta kuutiosisällys mittaamaton. Ja tällä tyhjiöllä oli hiukaiseva tarve: täyttyä reunoja myöten.
Hän luki tyydyttääkseen sisäistä nälkivää kuilua. Kirja oli hänen hyllyllänsä, kimppu paperia, mutta maita, aikakausia ja ihmiskohtaloita ahtaitten kuoriensa välissä sisältävä. Hän otti sen käteensä, punnitsi sitä ja tunsi vanginneensa vuosisatojen elämän yhdellä kädenotteella. Hän avasi sen, ja hitaasti, mutta aina yhä mahtavampina tulvivat menneet vuosisadat siitä. Ajat, jotka olivat raahautuneet eteenpäin minuutti minuutilta, päivä päivältä, aina samassa juurtajaksain säännöllisessä tahdissa kuin hänen oma elämänsäkin, kohisivat nyt hänen lävitsensä kuin takaa-ajetut, palavat pilvimaailmat. Ihmis-iät kymmeninetuhansine kamppailun, ilon ja tuskan päivineen syttyivät, leiskuivat ja paloivat loppuun hänessä tunnin hetkennopeassa silmänräpäyksessä. Mahtavat kansat, miljoonien yksilöitten muodostamat, joista miljoonista kukin oli nimittänyt itseään minäksi, joista kullakin oli ollut sydän ollakseen ihminen ja elämä ylläpidettävänään ja kuolema arvoituksenaan, nämä kansat kulkivat ihmismassoineen kohti kukoistustaan ja häviötään hänen luonaan päivän kuluessa. Ja maitten satapeninkulmaiset alueet levisivät metsineen, kaupunkeineen ja järvineen hänen otsansa huoneessa ja ajatustoiminnat, joiden muovaaminen oli kysynyt ihmissuvun koko eliniän, kertasivat monituhatvuotisen kulkunsa muutamien minuuttien kuumeisessa kiihkossa. Hänen tarvitsi vain lukea, ottaa vastaan, kyllästää itsensä, ja menneitten aikakausien elämän valtameri kohosi yhä korkeammalle ja korkeammalle hänen aivojensa ahtaitten seinien sisäpuolella. Jokainen sivu oli keinuva aalto tietoa, joka näiltä etäisiltä äärettömiltä meriltä etsi tietään häntä kohti täyttääkseen syvyyden elävällä, aaltoilevalla sisällyksellään.
Mutta hänen oma päivänsä kirjan ääressä oli itse pujotettu viimeiseksi ja äärimmäiseksi renkaaksi näiden vajonneiden vuosisatojen kylkeen. Hänen oma päivänsä, se jota hän juuri nyt eli ja jonka hän nyt tyydytti menneellä, vieri itse sen mukaan. Jokainen lyhinkin hetki, jokainen sekunnin osa, jonka hän omisti kootaksensa luoksensa menneisyyden, oli samassa kun hän sen omisti poissa. Ja tämän ohikiitävän sekunnin mukana häipyi myöskin sen sisällys hänen omaisuudestaan. Sydämen jokaisella lyönnillä oli hän oikeastaan yhtä köyhä, yhtä tyhjä kuin alkaessaan ja hänen täytyi uudestaan nälkäisenä pyydystää rippeitä menneestä maailmastaan yhäti ne menettääkseen ja taas koettaakseen pyydystää uudelleen.
Mutta jonkin yksinäisen kerran — hiljaisena, lumoavana hetkenä — tuntui lukiessa kuin tämä ikuisesti ohitse koskeava meri olisi levännyt ja kuin hän olisi voinut välähdykseltä nähdä sen puhtaan pinnan, sen kirkkaan syvyyden. Olkoonkin, että se oli vain harhakuvitelmaa, mutta silloin hän tunsi rintansa janon sammutetuksi, ammottavan kuilun olevan kukkuroillansa, ja hänet ympäröi se sama valtava rauha, jonka sanotaan vallitsevan olympolaisten jumalien vuorella.
TIETEELLINEN LUOMISTYÖ.
Valoisat, sädehtivät työnrauhan aamutunnit! Auringon vilpoisaa hohdetta raikkaassa huoneessa, vaikeita, puhtaita arkkeja kirjoituspöydällä ja rinnassa sydän, joka tykkii odottavan työn tehtäville voimakkain lyönnein.
Mitä tämä työ pohjimmaltaan oli muuta kuin eräs rakkauden muoto siihen todellisuuteen, johon hänet oli asetettu elämään. Siinä, jolla on hellä, syvä ja kestävä tunne jotakin luonnon tai ihmisen elämän ilmiötä kohtaan, on varmasti tiedemiestä. Sillä se käskee hänen tunkeutua yhä syvemmälle tunteen esineeseen, hän ei voi olla tuntematta sen sisintä olemusta. Jokainen arvokas tieteellinen työ oli oikeastaan peitelty rakkaudentunnustus elämälle, ajalliselle ja henkiselle todellisuudelle. Elämän erilaisten muotojen halveksunta tai välinpitämättömyys niitä kohtaan ei milloinkaan voi terästää halua tutkia, keksiä, selittää.
Tämän rakkauden valossa ei mikään, ei vähinkään jäänyt merkityksettömäksi. Jacob ei halveksinut lehteä sen vuoksi, että se ei ollut puu, eikä puuta, koskei se ollut metsä. Mutta lehti, puu ja metsä oli hänestä kukin eri suuri, mutta silti yhtä elävä osa suurempaa kokonaisuutta. Hänen entinen tunteensa kutsumuksensa rajoittuneisuudesta ei enää täyttänyt häntä haluttomuudella. Hän tiesi, että myöskin tämän ahtaaksi mitatun alueen sisäpuolella oli se sama voima vaikuttamassa, mikä sykki koko olemassaolossa: painamalla sormensa yhteenkin paikkaan saattoi tuntea koko elimistön verenkierron.
Hänen mielensä ei enää tehnyt vallata laajoja alueita. Kuin valtavana kehänä hän tunsi olemassaoloon sulkeutuvan sisimmän salaisuuden. Kunkin tehtävänä oli vain valita itselleen oma paikkansa, mistä saattoi porautua sitä kohti. Sijaitsipa tuo kohta sitten missä tahansa, keskipistettä kohti eteni aina, jos porasi kyllin syvälle. Ja yhdestäkin sellaisesta poranreiästä saattoi salainen sisus suihkuta ehtymättömän lämmönlähteen.