Minä oletan, että sellaisessa on samoja aineksia kuin meissä tieteilijöissä: hitunen ammattilahjakkuutta ja sitten yritteliäisyyttä ja tekniikkaa. Minä kunnioitan sitä, että he, kuten me, harjoittavat käsityötään, mutta minä en kykene muuttumaan mystilliseksi heidän ammattisaavutustensa edessä, enempää kuin omiemmekaan.
Se mitä minä inhimillisestä tuotannosta arvostan, ei riipu työstä vaan persoonallisuudesta. On usein sattuma se, millä keinoin se ilmenee. Jos miehellä povessaan hehkuu luomisvoima, joka tahtoo, ja jonka täytyy hedelmöittää aikaa, ei hänen olemuksensa muutu tekipä hän sen sitten saarnaten, runoillen tai tutkien. Jättiläismittainen pappi, runoilija tai tutkija ollakseen, kuhunkin vaaditaan yhtä paljon sitä, mitä kutsumme jumalalliseksi innoitukseksi. Nerous on oikeastaan vakaumuksen omistamista; mutta sen tulee olla niin hehkuva, että aika saa siitä ainiaaksi lääkitsemättömiä palohaavoja. Kaikki muu on tekniikkaa, sitä me tapaamme kaikessa siinä määrättömässä paljoudessa taidetta, kirjallisuutta ja tiedettä, jolla meitä päivittäin ruokitaan. Kunnioittakaamme tekniikkaa, mutta kohtuullisesti silloinkin kun sitä tapaamme taiteilijalla. Mutta omistakaamme ihossamme niin herkkä tunto, että palamme, kun jonkun harvinaisen kerran tapaamme miehessä tulen.
— Kaikki se mitä sanot, on kyllä hienoa, sanoi Beve. Mutta sehän on tuskin vastausta Jacobin kysymykseen. Hän on pahoillaan siitä, että taideniekat pitelevät huonosti teitä humanisteja; ja hän haluaa tietää, onko se oikein. Ymmärrettävästi pidän näin syrjästäkatsojana sitä sinä, sillä menettelyhän on inhimillistä. Epäilystäkään kai ei ole siitä, etteikö se, mikä nykyään jotakin henkisessä elämässä merkitsee, ole peräisin teidän käsistänne eikä kirjailijain tai taiteilijain. Me elämme kriitillistä ja historioivaa aikakautta, tuskin taiteellisesti luovaa. Miten paljon enemmän antaakaan aikamme elämälle jonkun uuden kirjallisuudenhistorioitsijamme valtava runoilija-analyysi, kuin jonkin uuden runoilijamme runokirjat. Eipä siis tarvitse ihmetellä sitä, että runoilijamme ovat kiukuissaan kirjallisuudentutkijoille ja taiteilijat taidehistorioitsijoille. Eivätkä he lopeta halpelemistaan ennenkuin itse ovat kasvaneet sellaiselle tasolle, että heillä on varaa ihmetellä vastustelijoitaan.
— Ehkä olette oikeassa, sanoi Jacob. Ehkä on taiteellinen ja kirjallinen taso matalalla, kriitillinen ja tieteellinen taso korkealla meidän päivinämme. Mutta sittenkin! Minä tunnen toisin ja voimakkaammin runon tai kuvan, kuin erittelyt ja selvittelyt. Sillä runoilijat luovat toki häviämätöntä ainesta ja me tiedemiehet häviävää, meidän teoriamme muuttuvat, paranevat ja syvenevät, mutta runoilijan säe on tabu, sitä ei muuta myöhempi ja muuttunut aika, se jää kaikiksi ajoiksi omaksi maailmakseen, pieneksi suljetuksi täydellisyydeksi kaikkeen virtaavaan ja muuttuvaan. Meidän työmme ovat vain asemia tien varrella, mutta hänen runonsa on oma alkunsa ja oma loppunsa. Meidän tuloksemme, joiden arvon sanotaan olevan niiden objektiivisuudessa, ovat alituisen muuttumisen alaisia; mutta hänen runonsa, jonka arvon sanotaan piilevän sen subjektiivisuudessa, pysyy kiinteänä ja horjumattomana kautta aikojen.
Mutta minä luulen, että jonkun yksinäisen kerran tiede ja runo yhtyvät yhteiseen suurempaan; humanistisen kuvauksen korkein muoto on minusta se, jolloin tieteen esiin kasvattaman kuvan herättää eloon runoilijan innoitus. Tiedemies voi ajatusyhdistelmillään vain rakentaa ja muovata kuvan kaikkine yksityispiirteineen, mutta runoilija puhaltaa siihen elämän hengen, joka saa kuvan verevöitymään, liikkumaan, hengittämään. Historiallisesta esityksestä ei tule enää esitys, vaan eepos; filosofisesta järjestelmästä ei pelkkä järjestelmä vaan tunnustus. Ja nämä tieteelliset työt saavat suuren runoteoksen kohtalon: ne eivät — miten kaikki ympärillä muuttuneekaan uusien keksintöjen ja uuden tietämyksen käsissä — voi vanheta eivätkä kuolla.
KÄSIKIRJOITUS.
Niinkuin poika, joka kerää postimerkkejä ja aina yhä ihastuneempana laskee kasvanutta kokoelmaansa, niin Jacobkin laskee käsikirjoituksensa sivuja. Hän puristelee paperiläjää tunnustellen, onko se huomattavasti kasvanut, hän muuntaa käsikirjoituksen sivuluvun painosivuiksi monimutkaisin laskelmin. Monet vuodet hän oli vain lukenut, lukenut, ei ainoatakaan näkyvää jälkeä ollut jäänyt hänen kaikista vaivoistansa; nyt vihdoin hän saattoi aistimin vakuuttautua siitä, että oli aikaansaanut jotakin; työn tulos oli saanut muodon. Hän sai nauttia käsityöläisen, työmiehen voimakasta, yksinkertaista nautintoa — käsiensä työtä.
Tuossa ne olivat hänen edessään, nuo pari sataa sivua, jotka olivat imeneet itseensä hänen nuoruusvuosiensa ajatusvoiman. Hänen olemuksensa paras osa tulisi siis piilemään näissä lehdissä. Hän hymähti alakuloisesti ajatellessaan: hänen parhaimpansa ei siis ollut suurenkaan arvoinen. Mutta olipa miten oli, nuo arkit olivat hänestä kuitenkin omalla tavallaan rakkaita. Eikä hän voinut kulkea joen poikki käsikirjoitus salkussaan sitä melkein peloissaan painamatta ruumistansa vastaan.
Sillä olihan tämä käsikirjoitus hänet todellisuuteen sitova ankkuri, kiinteä piste olemassaolossa. Mitä hän tiesi itsestään ja raskaasta kohtalostaan? Petollinen kevättuuli saattoi lakaista mennessään hänen ruumiinsa, hän olisi poissa. Pyörretuuli voisi sattua hänen sydämeensä, eikä hän olisi enää oma itsensä. Mutta nämä lehdet tulevat olemaan juurittamattomia todistajia siitä etsivästä voimasta, siitä selvyyden tahdosta, joka on ollut hänen päiviensä ajatus ja hänen elämänsä paras sisällys. Hän itse kuolee, mutta nämä paperit elävät. Hän itse lahoaa, unohtuu, katoaa, mutta nämä paperit puhuvat aina yhä hänen ajatuksiaan, elävät hänen elämäänsä. Se vankka, voimakas käsi, joka kuljetti kynää, oli tomua, mutta ne pienet mustekirjaimet, jotka se piirsi, olivat lähtemättömiä.
Tuo kimppu sanoja, se se oli hänen varsinainen minänsä, itse hän oli vain sitä multaa, mistä ne kasvoivat. Mitäpä siitä, että ne imivät hänestä aivojen mannon, hänen päiviensä valon, hänen yönsä rauhan. Hän itse kuihtuu, kalvistuu, häviää, jotta nämä lehdet paisuisivat. Hänen käsikirjoituksensa vaati hänet itsensä ravinnokseen. Ja hän näki sen suurena, humajavana puuna, oksat koholla valoon päin, juuret hänen unohtuneessa, maatuneessa sydämessään.