Ja kansat veristivät, kärsivät nälkää ja tuhoutuivat, ja maat muuttuivat savuaviksi raunioiksi, ja vanha maailma katosi vihan ja veren helvetilliseen lieskaan. Ja Jacob oli kirjoittanut analyysin romantiikan-aikaisesta kukkaiskielestä.
— Tieteellisen työn täytyy olla riippumatonta todellisuudesta, sanoi Quiding. On olemassa sellaisia, jotka nykyisen tilan johdosta selvittelevät menneitten aikojen kurjuutta; ja luulevat sitten että ajan valtimo lyö heidän tutkimuksessaan. Tutkistele sinä vain edelleen rauhassa kukkiasi.
— On hermokysymys, sanoi Beve, voiko säilyttää ajatuksensa oman aikansa katastrofeista vaivaantumattomana. Minun koeputkiani eivät mitkään maailmansodat saa ravistella, silloinhan tulos olisi sameata. Ja ehkä minun täytyy myöntää, että hiven sameutta niihin on tullutkin viime aikoina.
Aika vieri jymisten edelleen, ruton, valheen ja veristen vallankumousten villiinnyttämänä. Ja Jacob päätti kukkaisanalyysin ja siirtyi romanttiseen riiminkutoiluun.
Oliko tieteellinen maailma siis sitten niin paljon todellisen yläpuolella, etteivät siihen ulottuneet sen myrskyt eivätkä tyvenet — pilvimaailma ilman maallista kotia? Tai oliko se niin matalalla, niin litteän pieni ja merkityksetön, että ajan hirmumyrsky saattoi syöksyä sen ylitse ilman että se itseensä vajonneena järkkyi siitä?
Hän ei halunnut uskoa kumpaakaan. Hän näki valtavan aluksen, jota jättiläisaallot paiskoivat harjalta harjalle. Vahvimmat mastot naksahtivat poikki kuin ruoko ja runko natisi liitoksissaan. Mutta pieni kompassineula viittasi vääjäämättömästi — mille aaltovuorelle se aluksineen sinkoutuikaan ja mihin aallonlaaksoon se upposikaan — ja niinkuin tyynellä aina samaan suuntaan. Miksikään hyödyksi se tosin ei ollut hirmumyrskyn raivotessa, se totteli vain olemuksensa lakia ollessaan mukana siellä, missä alkuvoimat raivosivat, ja niistä huolimatta tähdätessään määränsä päähän.
Kun myrsky on tyyntynyt, rientää miehistö kuitenkin — vaarassa unohdettuaan magneettineulan — varmaan sen luo. Ja neula voittaa takaisin luottamuksen; sillä se oli aluksen taistellessa meren vihoja vastaan pysynyt uskollisena itselleen.
RUNOUS JA TIEDE.
— Runoilijat halveksivat kirjallisuudenhistorioitsijoita, valitti Jacob. Taiteilijat pilkkaavat taidehistorioitsijoita, ja valtiomiehet välittävät viis niistä, jotka kirjoittavat historiaa. Ja eikö syystä? Emmekö me humanistit olekin vain siipirikkoja taiteilijoita ilman taiteellisia lahjoja? Enkö minä ole runoilija, joka ei kelpaa runoilemaan, ja joka senvuoksi kirjoittaa proosaa säkeistä. Eikö Matell ole taiteilija ilman sivellintä, väriä, kangasta ja lahjoja ja sen vuoksi taidehistorioitsija. Ja etkö sinä, Quiding, oikeastaan ole suuri valtiomies ilman poliittista asemaa tahi kykyä ja sen vuoksi historioitsija? Toiset ne toimivat, ja me onnettomasti rakastuneina toiminnan miehiin, me koetamme suurtua nuuskimalla heidän tekojansa. Meillä ei ole siipiä, mutta me olemme päätehtäväksemme valinneet siipiluun rakenteen tuntemisen; kotkat lentävät valtaisin lyönnein päämme yläpuolella, ja me, jotka olemme alla, saamme varoa, ettemme joudu pienen onnettomuuden uhreiksi.
— Kaikista arkalaisista, vastasi Quiding, pidän vähimmin romanttisista. Harmillista, että sinä kuulut siihen ryhmään. Teidän äänenne vallan vapisee paikalla, kun puhutte jostakin runoilijasta taikka taiteilijasta.