Muuan runokirja kaupungista lojui kirjakaupan ikkunassa, 'Ei myrskyjä vielä' niminen. Jacob poikkesi kauppaan ja osti sen. Hän odotti saavansa nähdä tästä pikku vihkosta edes pienen pilkahduksen omaa elämäänsä, toveriensa elämää.
Heti ensimmäisestä runosta hän ymmärsi, että otsake oli tarkoitettu ivalliseksi. Se ennusti, että myrskyt olivat nuoren tekijän elämässä tavallinen sää.
Se muutti Jacobin mietteliääksi, sillä hän tunsi näitten ylioppilasrunoilijoitten myrskyilmakehän: ylpeä tuomio porvarillisesta moraalista, mikä urheus, mikä rohkeus, ja kun se oli tehty: avomielinen paljastus niistä paljon sisältäneistä öistä, jotka nuoren runoilijan oli onnistunut hankkia muutamien vähäisten ruususten avulla.
Uudessa runokirjassa oli koko rituaali; runoilija vertasi laulaen itseään kevättuuleen, joka niin huolettomasti käsittelee kaikkia kaupungin tyttösjalkoja; hän kuvaili hellän muistavasti kaikki ne pikkujulkeat kolttoset, jotka hän oli tehnyt järjestysvallalle ja naisväelle. Hän pani runoksi kirjanpitäjäerotiikkansa pitkin, kainostelemattomin sanapinoin, vaatien, että nuo sinne tänne sirotetut sanat 'kevät' ja 'valkolakki' ja 'nuorukainen' pirskottaisivat ruusuntuoksua karkeuteen.
Mikä sitten noissa joka joulu ja kevät palaavissa tuotteissa tuntui niin loukkaavalta? Totta tosiaan, siveellistä närkästystä ei Jacob tuntenut. Hänestä tosin tuntui, että nuoren miehen kohdellessa huonosti nuorta naista pitäisi suhdetta katsoa erittäin yksityisluontoiseksi asianomaisten keskiseksi seikaksi. Ja jos nuori mies halusi antaa episoodille lyyrillisen muodon, niin kernaasti hänen puolestaan, kunhan ei soinnutus ollut aivan liian virheellistä. Ei, siinä oli jotakin kokonaan muuta. Tämä runoilija, nämä runoilijat ne esiintyivät koko nuoren opiskelevan sukupolven nimissä. Heidän runonsa ottivat päälleen pyhän ylioppilasien ilmeen, tuon kyynillisyyden ja sentimentaalisuuden kummitusmaisen ilmeen. Valkea ylioppilaslakki heitettiin uljaasti vinoon tyhmyyden ja raakuuden päälle ja pillitettiin kevätmyrskyistä ja kamppailevasta nuoruudesta ja murskatuista unelmista ja vietellyistä tyttösistä.
Oliko tällaisessa ylioppilaselämän kuvauksessa hituakaan totta? Oliko sillä oikeus puhua näin tuttavallisessa äänensävyssä 'meistä nuorista hupsuista'? Varmasti ei! Luonnollisesti oli pienessä opiskeluyhteiskunnassa poikia, jotka viettivät vapaan aikansa tuolla niin usein ylistetyllä tavalla. Oli pieni joukkio, joka oli uskollinen ns. ylioppilastraditioille, joka toisin sanoen eli ruumiillisille iloillensa ja saarnasi niistä. Heillä oli tehtävänsä, näillä nuorukaisilla ja he tunsivat vastuunsa. Sillä sukupolven suurin osa eli työssä, levottomuudessa, iloiten, kamppaillen, eikä siltä riittänyt aikaa eikä halua huolehtia traditiosta. Sen vuoksi painoi se sitä raskaammin niiden hartioita, jotka olivat ottaneet tehtäväksensä ylläpitää kunniakasta ylioppilasmaista siveettömyyttä, ylioppilasiloa alituisesti yhtä loukatun ja ihastuneen yleisön silmissä. Niinkuin kaikessa muussakin, niin oli tässäkin järjestynyt käytännöllinen työnjako. Yhdeksälle oli opiskelukammio työhuone ja vasta kymmenennelle jokin chambre séparée. Traditio saattoi olla tyytyväinen: tuo kymmenes se alati oli rakkaana mielikuvana nuoresta, iloisesta ylioppilaasta oikeata lajia. Ja runovihkot levittivät hänestä yli maan tiedon merkiksi siitä, että vielä ei kaupunki ollut kuollut, vielä siellä oli jotakin jäljellä oikeasta, vanhasta, kunniakkaasta hengestä.
Mutta se henki oli kuitenkin kuollut. Se oli pelkkä koriste, sen joukon kantama, joka kuitenkaan itse asiassa ei opiskeluelämässä mitään merkinnyt. Sentimentaalinen säädyttömyys, törkeä elämä ei enää ollut uuden sukupolven elämänmuoto, ja runoilijat koettivat turhaan houkutella esiin vastakaikua uuden nuorison sydämestä.
Pohjimmaltaan ei itse tämä huoleton elämä ollut Jacobille vastenmielinen, vaan sen kirjallisuus; sitä hän vihasi; tuota kirjallisuutta, joka velvollisuudentuntoisen, virallisen luonteettomana yritti kohottaa matalan ja vastuuttoman moraalin opiskeluelämän varsinaiseksi ytimeksi ja tarkoitukseksi.
TIETEILEMINEN.
Jacobista puut olivat melkein vihertäviä, vaikka oli talvi, ja ihmiset melkein kauniita, vaikka he olivat pikkukaupungin eläjiä. Hän hymyili kaikille, kullekin ja hän tunsi tarvetta jakaa heille hyvää, kukkuraista sydäntään. Hän auttoi erästä kaupunginlähettiä työntämään tyhjiä rattaita ja antoi roposen eräälle hyvin puetulle, hämmästyneelle koulupojalle. Hän nyökäytti ystävällisesti eräälle palvelustytölle, joka riippui talon ikkunoita kuivailemassa; tyttö kokoili hameitaan ja näytti kiukustuneelta. Ilma oli kirkasta, keveää, kuin kylmää ja aurinkoa tuoksuten. Hän keksi, että pelkkä hengittäminenkin on fyysillinen nautintokeino, jonka hurma on selittämätön ja ennen kokematon. Hän hengitti. Hän oli onnellinen.