Eipä, ei täysin. Hän tahtoisi tavata jonkun, samantekevää kenet, jolle hän olisi voinut eritellä tyytyväisyytensä syyn. Hänen puoliksi tiedoton ilonsa, jonka hän sisimmässään tunsi, oli tosin mieluinen, mutta hän ei ollut siihen tyytyväinen, ennenkuin se muuttuisi tietoiseksi. Ja ehk'ei se silloin enää olisikaan iloa? Niin, jos niin kävisi, jos se rikkuisi joutuessaan päivänvaloon, eipä silloin kannattanut kuljeskella siitä nauttimassa.
Hän poikkesi ostamaan sikaaria, hän pyysi saada kaupan parhaimman.
— Havanna ennen päivällistä, se tuskin on hyödyllistä, sanoi pikku myyjätär äidillisen huolestuneena.
— Saanko istahtaa tähän ja jutella vähän?
— Kernaasti, jos teitä huvittaa.
— Mutta kun puhuisin vain itsestäni.
— Ei se niinkään harvinaista ole.
— Nähkääs, minulla on tänään käsissäni eräs parhaita päiviäni, sellainen päivä, joita ainoastaan me tiedemiehet saamme elää jonkin yksinäisen kaivatun kerran. Köyhä kullanmetsästäjä, joka kuukausia ja vuosia on turhaan hakenut ja etsinyt, ja sitten muutamana päivänä näkee punaisen metallin kimmeltävän hiekassa, hän ehkä tuntee jotakin samantapaista. Me vaellamme läpi kirjojen aarniometsän, me vajoamme paperirämeisiin ja poraudumme käsikirjoitusvuorten läpi, kultajyvänen sieltä ja toinen täältä, kas siinä kaikki mitä löydämme, me kokoamme ne ahneesti, sellainen on kaiken vaivamme mitätön saalis; sitten eräänä päivänä, tänään kimmeltää metalli paljaana edessämme, ja saamme vain kerätä sitä suurina, ihanina kimpaleina. Kädet vapisevat jännityksestä, ja sydän takoo; saanen rauhoittaa hermojani tällä sikaarilla.
Tyttö kuunteli silmässä loiste niinkuin hän näkisi valtavia kultakenttiä pöydälle leviteltyinä.
— Ei itse kulta, vaan kullan keksiminen se valaisee meidän sisimpämme. Iloitsee epäitsekkäästi kun on paljastanut ihmiskunnalle rikkauksia, jotka ehkä ilman hänen keksimisvoimaansa olisivat ikuisiksi ajoiksi jääneet kätköön.