— Käykö päinsä selittää tällaiselle asioita tuntemattomalle kuin minulle, mitä tänään olette keksinyt.
— Se on vaikeanpuoleista, mutta koetanpa. Minä tutkistelen erästä ruotsalaista 1800-luvun alun kirjailijaa. Minä koetan selvittää hänen ajatussysteemiänsä, koetan valaista hänen mielikuvamaailmaansa. Tehtävänäni on tutkia sen maailmankatsomuksen syntyä ja sisällystä, josta hänen runoutensa on puhjennut. Siis aivan samoin kuin tutkitaan sen puutarhamaan kokoomusta, jossa on nähty omituisten kukkien kasvavan. —
Jacob pysähtyi; hänestä tuntui vastahakoiselta puhua muuten kuin yleisin sanoin. Hän kävi yhä epävarmemmaksi, kuta lähemmäs hän joutui sitä konkreettista keksintöä, joka oli hänen päivänsä riemuvoitto. Hän pelkäsi pikku neitosen ymmärtämätöntä ilmettä, aivan kuin se olisi ollut pätevää kritiikkiä. Mutta hän huomasi, että neitonen odotti tarkkaa selkoa, ja hänen täytyi jatkaa.
— Niin, minun runoilijallani on monessa kohdin ajallensa merkillinen käsitys elämästä. Mainitsenpa yhden esimerkin, jonka ymmärrätte. Hänen aikanansa kuvattiin yleisesti rakkaus naiseen autuuden tilaksi. Hän sitä vastoin kuvaa sen taudiksi, joka tuottaa vain kärsimyksiä. Tämän syy on tietystikin ollut etsiskelyjeni esineenä. Tänään olen löytänyt erään senaikuisen sangen tuntemattoman saksalaisen filosofin kirjasen, joka ei ainoastaan suurimmilta yleispiirteiltään, vaan yksityiskohdiltaankin, sanamuodoltaan on sopusoinnussa ruotsalaisen runoilijan runouden kanssa. Ja kuulkaapas nyt: osoittautuu, että kirjailijani on käväissyt juuri siinä pienessä saksalaisessa kaupungissa, jossa filosofi asui, eikä voi hetkeäkään epäillä, etteivätkö he ole henkilökohtaisessa seurustelussa jakaneet ajatuksiansa. Ymmärrätte, mitä tämä keksintö vaikuttaa runoilijani koko tuotannon ymmärtämiseen. —
Pikku neitonen naurahti hymyn, jossa oli paljon myötätuntoa. Ja
Jacobista tuntui, kuin hän olisi halunnut lohduttaa häntä.
— Koska tässä juttelemme runoudesta ja muusta sentapaisesta, kerron teille erään asian, joka tapahtui minulle pari vuotta sitten. Mutta se on oikeastaan pieni salaisuus, ette saa puhua siitä, sillä silloin ehkä voitaisiin minusta uskoa jotakin pahaa. Minä seurustelin siihen aikaan -in kanssa — hän mainitsi erään nuoren runoilijan tunnetun nimen. Eräänä päivänä hän saapui minun luokseni muassansa kirja, jonka hän oli kirjoittanut. Kolme pitkää säkeistöä siinä käsitteli meidän kohtauksiamme. Niistä saan kiittää sinua, hän sanoi ojentaessaan kirjan minulle. Katsokaas, sellainen on minun mielestäni ihan toista kuin teidän keksintönne. Sillä minähän olen sillä tavalla ainakin auttanut noita säkeistöjä syntymään. Mutta tehän olette vain pohtineet selville, että joku toinen on ollut avullisena erään runoilijan säkeissä. Mutta hyvähän sekin, hän kehoittavasti lisäsi.
Jacob nosti hattuansa ja palasi viheltäen työhönsä. Puut olivat alastomia, kuivia ja talvisia ja ihmiset rumia.
YSTÄVYYS.
Hän oli oppinut tuntemaan Beven, miten, sitä hän tuskin muisti. He olivat sattumoin joutuneet ruokailemaan samaan pöytään, mutta eivät olleet montakaan sanaa virkkaneet toisillensa. Jacob nuorempana ei juuri voinut ottaa ensimmäistä askelta. Hän tunsi lisäksi, ettei hän Bevestä tuntunut puoleensa vetävältä.
Eräänä päivänä olivat he kaksin jääneet pöytään muitten lähdettyä. Jacob oli tavallista epävarmempi, hän tunsi, kuinka veri sakosi päähän, ja hän tiesi, että jotakin sanoessaan hän ehdottomasti puhuisi lapsellisuuksia. Hän päätti lähteä ja jäi istumaan. Hän ymmärsi, että Beve istui häntä punniten, että hän mittaili hänen älyänsä siitäkin huolimatta, että se nyt oli hiljaa eikä kai ollut mitattavissa. Hän tunsi hengessään, että Beve arvosteli myös niitä sanoja ja käsityskantoja, joita hän ei ilmaissut. Hän alkoi kiihtyä tähän vaativaiseen vaikenijaan, joka ei milloinkaan antanut itseään ja jolle ei myöskään rohjennut antaa mitään omasta itsestään.