— Täytyykö järjestyksen olla semmoinen, että se, joka on muutamaa vuotta nuorempi, aina ylenkatsoo vanhempaa toveriansa, katkaisi Beve kainosti hiljaisuuden.
Jacob tunsi, miten hän punastui; onko hän kyllin sydämetön leikitelläkseen minulla, välähti hänen päähänsä.
— Omasta mielestäni kyllä vielä olen nuori, Beve jatkoi. Mutta tässä kaupungissa saa niin pelottavan tunnon sukupolvien vaihtumisesta. Ja viimeisellä sukupolvellahan aina tuo taikasauva on repussansa.
— Minusta tuntuu, että teillä vanhemmilla on terävät silmät puutteitamme kohtaan, sanoi Jacob.
— Tunnenhan vain muutamia nuoremmistani. Muutamiin heistä en välitä kuluttaa ajatuksiani; niitä, joita pohdiskelen, katselen mustasukkaisesti ihaillen. Sinua pohdin. Tehän omistatte niin paljon enemmän kuin me. Teillä ei ole sitä kaikkein vihattavinta, rajoja. Saatpas nähdä, muutaman vuoden kuluttua ne ovat sinulla edessäsi. Silloin tiedät pilkullensa, miten pitkälle kykysi riittää, miten pitkälle ajatuksesi voi kantaa. Kukin meistä saa lopulta oman pienen neliönsä, pienen paalutetun maanpalan käsiteltäväkseen. Muuta tehtävää ei sitten enää ole kuin käännellä turpeita ja pakottaa paras mahdollinen sato esiin. Mutta ulkopuolella, jossa väljät näköalat houkuttelevat, sinne emme enää uskalla — kyllä, toki joskus, joskus hamuamme taas pois siihen kokemattomaan, vieraaseen, tuntemattomaan. Vain niinä hetkinä tuntee samalla kertaa hapuilevana ja rohkeana olemisen kaiken ihanuuden, se on nuoruutta; ja silloin, silloin se varmuus, että nuoruus katoaa, vaanii meitä katkerana. Kaikkein vaikeinta on kyllä, kun ei enää ole kykyä elää kauempaa haaveissansa.
Beve laski kätensä Jacobin kädelle ja painoi sitä nopeasti ja kainosti. Sitten he lähtivät yhdessä, ja Jacob uskoi, etteivät he enää voisi erota.
Hänen sydämensä solmeutui tästä hetkestä toiseen sydämeen siksi ihmeelliseksi liitoksi, jota nimitetään ystävyydeksi. Hän oli haparoiden seurannut erästä vaistoa, se oli tehnyt valintansa. Miksi juuri tämän? Bevellähän toki oli vähemmän kuin monella muulla yhteistä Jacobin ajattelutavan, luonteen, elintapojen, opintojen kanssa. He olivat yhtä kuin käyrä ja kieli, ilmassa väräjöi sävel, kun he tapasivat toisensa.
Tästä ystävyydestä tuli Jacobille hänen heikkoutensa linnoitus, hänen yksinäisyytensä koti. Kaikki, mikä oli levottomuutta, itsensäkieltoa, kykenemättömyyttä, kaikki, mikä oli korskeutta, vastuuttomuutta, järjettömyyttä sai osakseen tämän liiton puhdistuksen ja kirkastuksen. Hänen olemuksensa sai siinä avoimesti paljastua, ja hän oppi tuntemaan itsensä; hän otti siinä vastaan vapaan luottamuksen, ja hän oppi tuntemaan toisen. Hän näki olemisen kahdesta pisteestä, ja hänestä se sai uuden värin, uuden ilmennyksen. Sen, mikä hänen silmäpuolisuudestaan oli näyttänyt todellisuudelta, sen hän huomasi latteaksi koristeeksi. Se mikä hänen yksinäisestä katseestaan oli näyttänyt sumukuvalta, se sai piirteet ja terävyyden.
Hän, joka oli tuntenut tuen tarvetta, hän sai voimia tukiessaan. Hän huomasi, että hänen köyhyytensä omisti lahjoja annettavaksi. Hänen köyhät sanansa saattoivat merkitä iloa ja surua toiselle. Hän pani merkille, että hänen herkkä arkuutensa voimistui haavoittuessaan. Hänen itsekylläisyytensä murtui nöyryydeksi kiitossanasta, mutta hänen hoippuva epäluottamuksensa itseänsä kohtaan saattoi vahvistua itseluottamukseksi moitteesta. Hän otti vastaan iskuja ja hyväilyä, hän antoi arvosteluja ja ihailua, ja hän kävi vienoksi ja voimakkaaksi. Maailma ympäröi hänet pimeyden ja myrskyjen tuntemattomilla lakeuksilla; mutta hän oli tavannut pakopaikan, turvallisen seudun, oman maailman maailmasta — ystävyytensä.