Näyttämö:
Tiheä metsä sydänmaalla. Perällä suuri kallio, siellä täällä pienempiä kiviä.
On sunnuntai-aamu, linnut visertävät ja kaukainen kirkonkellojen kumina kuuluu.
(Kuuluu pyssyn laukaus. Hetken perästä tulevat Leiniö ja Pekkala, edellinen kantaen metsoa jaloista.)
Leiniö: Hitto vieköön koko tämän ammatin. Tuo ainoa räähkä monen tunnin samoilemisesta. Ei, tämä jästi ei käytä. Kyllästyttämäänkin alkaa tällainen turha risukosta risukkoon juoksenteleminen. (Heittää linnun maahan ja istuu itse viereen.) En tuumaakaan astu edemmäksi.
Pekkala (harvasanainen): Elä nyt niin pian kyllästy. Jos ei onnistu yhdellä, niin voihan toisella kerralla olla parempi onni. Ei mitään ilman saa tässä maailmassa. Ei niin, ei. Paistetut paistit eivät suuhun lennä. Mennään ainakin tuonne Korpivaaran laiteelle, sieltä kenties saamme vielä jänispaistia.
Leiniö (panee pitkälleen): Minä annan palttua Korpivaaralle ja jäniksille. Pistä sinäkin pitkällesi, ei se sinunkaan luillesi vahingoksi ole. — Kuules, joko ollaan Pirunkiven seutuvilla?
Pekkala: Aivan tuossahan se on Pirunkivi.
Leiniö: Hyvä juttu! Ei, mutta istu nyt sinäkin. Minua todellakaan ei huvita enää hyppääminen. Kun vähän huilataan niin palataan kotiin. — Pääni on niin hemmetin kipeä.
Pekkala (istuu): No, samahan tuo. — Huilataan sitte. Kohmeloko sinun päätäsi kivistää?