Leiniö: Nähkääs herra vallesmanni, se on pitkä kertomus, se meidän seikkailumme. (Miettii.)
Rajala (hiljaa Raksille): Nämä miehet näet olivat varastaneet viina-ankkurini sieltä, enkä ymmärrä, miten ne sen olivat löytäneet. Nyt se on kyllä minun huostassani. Pistin tuonne pensaikkoon. Ei siitä toki paljon ole kulutettu. Ota sinä se sittemmin, minä en kumminkaan uskalla siihen kajota.
Raksi: Hyvä, hyvä, kyllä korjaan.
Vallesmanni (Leiniölle): No, tuleko siit mite?
Leiniö: Tulee, tulee, sano Tommolan Taava kun härän näki. Nyt se alkaa ja tällä tavalla, että Pekkala, se on tämä kaveri tässä ja minä tulimme pyssyjämme noutamasta tämän pitäjän pyssysepältä, jolla ne olivat korjattavana, ja päästäksemme nopeammin kotiin, oikasimme tästä metsän kautta. Tuossa Pirunkiven luona äkkäsin metsoparven räpistelevän, no ka, mitä muuta tarvittiin, metsämies kuin olen, niin en voinut vastustaa kiusausta koettaa korjattua pyssyäni. Yks kaks, pamahti ja metso putosi. Siinä on alku ja kaikki totta herra vallesmanni, Sen voi Pekkala todistaa.
Pekkala: Totta on joka sana.
Vallesmanni: Veeläkö sine on muu sanottava?
Leiniö: Vielä, vielä. Nyt se paras asia alkaakin. (Rajala tarkistaa kuuloaan. Raksi kävelee perälle oikealle kuultuaan melua sieltä.) Olimme väsyksissä ja istahdimme tuohon puunjuurelle juttelemaan. Äkkiä alkaa kuulua veisaamista. Meitä huvitti nähdä ken se niin hurskas oli. (its.) Jokohan Rajala ymmärtää?
Vallesmanni: No… ja sit?
Leiniö: Piilouduimme tuonne kiven taa. Tuskin sinne pääsimme kun eräs vanha mies tuli… Mikä sen nimi olikaan, Pekkala?