Pekkala (naurahtaen): Ha, eipä taida Jaska hänestä välittää; sellainen komea ja rehti mies. Tiesi Evan Amerikan-matkan, niin keplotteli vaan, päästäkseen itsekin sinne. En usko hänen todenperään Eevaa rieputtaneen.
Leiniö: Kukapa hänen tiennee. Akat vaan niin juttelevat. (Kääntyy kyljelleen.) Mutta kuulehan Pekkala. Minäkin olen tässä miettinyt, että jos tuota rupeaisin akalliseksi.
Pekkala: Ole hiidessä! Mitä sinä akalla tekisit. Hyvä kun itse saat suuhusi pantavaa, vielä sitte akalle, ha, ha!
Leiniö: Juuri senvuoksi, kun itselläni ei ole mitään, olen päättänyt ottaa sellaisen, jolla jotain on minullekin antaa.
Pekkala: Otat jos saat. — Ketä sinä muuten meinaat, saisiko tuota tietää?
Leiniö: No, eihän se mikään salaisuus ole… sitähän minä, sitä rikasta lukkarin leskeä, jolla on torpan tölläke kirkkokummun kupeella. Isännäksi mieleni tekee, kun tämäkään virka ei enää lyö leiville. Rupeatko puhemieheksi?
Pekkala: Ha, ha, ha, onpa sinusta jo tullut aivan pähkä hullu, huomaan. Vai lukkarin leskeä, ha, ha, ha! Mutta sen sanon, että se leski ei katso korvillaankaan sinua. Vallesmannihan sitä kuuluu hyvänä pitävän. Olisit sinäkin iskenyt Sepän Eevaan, rahoja silläkin oli — vanhalla piialla.
Leiniö: Hyi olkoon! (Heittäikse pitkälleen ja nostaa jalat pystyyn, laulaa):
Ja se rakkauden kipinä
Joka rinnassa riksuttaa,
Ei taida ennen sammua
Kuin kuolla kupsahtaa.
— Ollapa minullakin muutama tuhat markkaa, niin kelpaisi elää! — On se peeveliä, kun ei ole äyriäkään ja koirat joka kynnykseltä haukkuvat. — Lähdetään Pekkala tukkijoelle, siellä kuuluu olevan leipää ja elämää. (Laulaa):