Mutta ikinä ei hänen valppautensa pettänyt häntä. Voisi sanoa, että hän on lukenut kirjoitukset Busyranen porteilla: — "Ole uljas!" ja toisella portilla — "Ole uljas, uljas, aina uljas!" ja sitte pysähtynyt miettien kolmannella portilla: "Älä ole liika uljas." Hänen voimansa on kuin lentävän tähden äkillisyys ja hänen malttavaisuutensa kuin tämän tähden pysyminen tarkalla täydellisellä radallaan — niin erinomainen on hänen kreikkalainen rakkautensa sopusuhtaiseen rajoittaumiseen ja hänen määrittelytaitonsa. Logaritmeja lukiessaan ei ihminen ole sen varmempi kuin seuratessaan Platoa hänen lennossaan. Mikään ei ole kylmempi kuin hänen päänsä hänen mielikuvituksensa salamain leikkiessä yli taivaan. Hänen ajatusrakenteensa on valmis, ennenkuin hän esittää sen lukijalleen, ja hänen esityksensä vilisee oikean kirjallisuudenmestarin yllätyksiä. Hänellä on rikkaus, joka varustaa hänet kulloinkin tarvittavalla aseella. Niinkuin ei rikas mies kanna päällään useampia pukuja eikä aja useammalla hevosella eikä istu useammassa huoneessa kuin köyhäkään, — vaan on hänellä kulloinkin juuri se puku tai ne vaunut tai se työase, joka on hetken ja tarpeen vaatima, samoin Plato runsaudessaan ei koskaan ole sidottu tai estetty sanonnassaan, vaan on hänellä aina käytettävänään oikea sana. Eipä tosiaankaan ole koko järjen asevarastossa asetta, joka ei olisi hänen käytettävänään ja jota hän ei käyttäisi — eepillinen esitys, erittelevä kyky, profeetallinen huumaus, välitön aavistava näkemys, tuudittava soinnukkuus, iva, katkera pilkka, aina jokapäiväisyyksiin ja kohteliaisuuksiin asti. Hänen selityksensä ovat runoutta, ja hänen kompasanansa selittävät. Sokrateen vertaus kätilötoimestaan ajatuksen esille päästämisessä on hyvää filosofiaa, ja hänen arvostelunsa Gorgiaassa puhetaidosta, että se on "kokkitaituruutta" ja "liehakoimistaidetta", on yhä vieläkin omiansa kirkastamaan käsitystämme siitä. Mikään puhuja ei voi vaikutuksessa kilpailla sen kanssa, joka osaa antaa sattuvia pilkkanimiä.
Millä hillinnällä ja maltilla hän aseitaan käyttää, ja mitenkä osaakaan hän heikentää ukkosensa jyrinää! Hän on suopean auliisti antanut hovimiehelle ja porvarille kaikki aseet, joita voi käyttää kouluja ja oppineisuutta vastaan: "Sillä filosofia on hienoa ja valitun kaunista, kun ainoastaan kohtuullisesti harrastaa sitä, mutta jos liika paljon heittäytyy sen valtaan, turmelee se miehensä." Hänellä oli varoja olla antelias, — hänellä, jolla näköpiirinsä auringontapaisen keskellisyyden ja rajattomuuden vuoksi on uskon avaruus, jota ei ainoakaan pilvi hämmentänyt. Yhtä avarakäsitteinen kuin hänen havaintonsa ja järkensä oli hänen puheensakin: hän leikkii epäilyksillä ja imee niistä niiden kaiken mehun; hän maalailee ja laskee sanasutkauksia, ja yht'äkkiä puhkee siitä esiin mietelmä, joka järkähyttää maat ja meret. Tuo ihmeellinen ylevä vakavuus tulee esiin, ei ainoastaan silloin tällöin, kun keskustelu kypsyy täydelliseen myönnytykseen tai kieltoon, vaan kokonaisina valotulvahduksina. "Minut, Kallikles, ovat nämä mielipiteet täydellisesti vakuuttaneet, ja mietin nyt, kuinka olen saava sieluni semmoiseksi, että se terveenä astuu tuomarin eteen. Sentähden halveksien sitä kunniaa ja niitä kunnianosoituksia, joihin useimmat ihmiset panevat arvoa, ja luoden silmäni totuuteen olen voimieni mukaan pyrkivä elämään totuudessa ja hyveessä ja siten kuolemaankin. Ja haastan kaikki muut ihmiset, ja sinutkin vuorostasi haastan minä voimaini takaa kilvoitteluun, joka, sen takaan, on asettava varjoon kaikki muut kilpataistelut täällä."
Hän on suuri sopusoinnun ihminen; semmoinen joka ylevimpään ajatteluun liittää voimiensa tasa- ja sopusuhdan, niin että ihmiset näkevät hänessä unensa ja ajatusvälähdyksensä toteutuneina ja varsinaisessa arvossaan. Hänen terve järkensä valtuuttaa ja oikeuttaa hänet maailman tulkiksi. Hänellä on järkeä, kuten kaikilla filosofeilla ja runoilijoilla; mutta hänellä on myöskin, mitä näillä ei ole, — tuo voimakas, selvittävä terve aisti, joka yhdistää hänen runoutensa maailman ilmiöihin ja rakentaa sillat kaupunkien kaduilta Atlantikseen. Hän etenee aina askel askeleelta, ja kuinka viehättävä olisikin syvänne toisella puolella, aina valmistaa hän kuin viettävän nousun tasangolta ajatukseensa. Hän ei ikinä kirjoita haltioissaan tai kiedo meitä runolliseen huumaukseen.
Plato käsitti ratkaisevat totuudet. Hän voi heittäytyä maahan ja peittää silmänsä palvellen sitä olentoa, jota ei voi laskea tai mitata tai tuntea tai nimittää: sitä, josta kaikkea voi myöntää ja kaikkea kieltää: sitä, "joka on oleva ja olematon". Hän nimitti sitä "ylioleelliseksi." Hän oli valmis todistamaankin kuten Parmenideessä, että siten oli laita — että tämä Oleva kohosi järjen rajojen yläpuolelle. Kukaan ihminen ei ole koskaan täydellisemmin tunnustanut iäisesti Nimittämätöntä. Täten kunnioitettuaan ikäänkuin koko ihmissuvun puolesta Ääretöntä nousi hän ylös ja todisti ihmissuvulle: "Ja kuitenkin ovat asiat järjellä käsitettäviä!" — se on, hän kunnioitti ensiksi sydämensä pohjasta sielunsa Aasiaa, — rakkauden ja voiman valtamerta, iäisesti Samaa, Hyvää, Yhtä ennen muotoa, ennen tahtoa, ennen tietoa; ja nyt tämän hartaan kunnioituksensa elvyttämänä ja vahvistamana saa hän takaisin sielunsa europalaisen luonnonlaadun, nimittäin sivistyksen, viljeltymisensä; ja hän huudahtaa: Kuitenkin ovat asiat käsitettäviä! Ne ovat käsitettäviä, koska asiat, ollen alkujaan yhdestä, vastaavat toisiaan. On olemassa asteikko; ja taivaan ja maan, aineen ja sielun, osien ja kokonaisuuden yhtäpitäväisyys keskenään on oppaanamme. Kuten on olemassa tähtitiede, jota sanotaan astronomiaksi, tiede suureista, jota sanotaan matematiikaksi, tiede ainelaaduista, jota sanotaan kemiaksi, samaten on myöskin tiede tieteistä — sanon sitä dialektiikaksi — joka on Järki ja joka eroittaa väärän todesta. Se perustuu yhtäläisyyden ja erilaisuuden tarkkaamiseen, sillä arvosteleminen on asialle kuuluvan käsitteen liittämistä siihen. Tieteet, parhaimmatkin — matematiikka ja astronomia — ovat kuin metsästäjät, jotka anastavat minkä saaliin hyvänsä, joka vain sattuu heidän tielleen, vaikk'eivät voisi sitä mitenkään hyödykseen käyttääkään. Dialektiikka opettaa heitä käyttämään niitä hyödykseen. "Tämä tiede on niin tärkeä ja arvokas, ett'ei kukaan järkevä ihminen tahdo ryhtyä mihinkään tutkimukseen sen tutkimuksen itsensä vuoksi, vaan ainoastaan sentähden, että hän sitä tietä etenisi siihen ainoaan tieteeseen, joka käsittää kaiken."
"Ihmisen olemus tai erikoisuus on kokonaisuuden käsittämisessä, elikkä sen, mikä vaikutelmien erilaisuudessa on käsitettävissä järkiperäiseen yhteyteen kuuluvana." "Sielu, joka ei koskaan ole tajunnut totuutta, ei voi pukeutua ihmismuotoon." Minä julistan ihmisille Järkeä. Minä julistan heille sitä hyvää, että he ovat sen hengen läpitunkemat, joka on luonut luonnon, erittäinkin sitä hyvää, että se voi ymmärtää luontoa, joka sen on luonut ja luo. Luonto on hyvä, mutta järki on parempi, samoin kuin lainlaatija on enempi kuin lainkuulija. Sen ilosanoman tuon minä teille, oi ihmislapset, että totuus on kokonaan terveellistä ja että voimme toivoa pääsevämme selville siitä, mikä on kaiken olevan todellinen itse. Ihmisen vajanaisuus on siinä, että hän on suljettu näkemästä totuuden olemusta ja että luulot johtavat häntä harhaan; mutta korkein hyvä on todellista, korkein kauneus on todellista, ja kaikki hyve ja kaikki onni riippuu tämän todellisen tietämisestä; sillä rohkeus ei ole mitään muuta kuin tietoa, ja ihanin onni, mikä ihmistä voi kohdata, on että hänen suojelushenkensä johtaa häntä siihen, joka todella on hänen omaansa. Tämä on myöskin oikeuden todellinen olemus — antaa kullekin mitä hänelle tulee; niinpä hyveen tuntemukseen ei voi päästä muuta tietä kuin syventymällä mietiskelemään jumaluuden olemusta. Rohkeutta siis! sillä "vakuutus siitä, että meidän täytyy etsiä ja tutkiskella sitä, mitä emme vielä tunne, tekee meidät verrattomasti paremmiksi, uljaammiksi ja toimekkaammiksi, kuin jos pitäisimme mahdottomana päästä selvyyteen siitä, mitä emme vielä tunne, ja sentähden hyödyttömänä siihen pyrkiäkään." Kiihkeällä totuuden ja todellisuuden rakkaudellaan turvaa hän meille sijan, jota ei mikään voi meiltä riistää, antaen filosofialle arvoa ainoastaan sikäli kuin se on iloa yhteydestä todellisen olemisen kanssa.
Täten täytenään europalaista henkeä sanoi hän: sivistystä! Hän näki Spartan lait ja säädökset ja älysi, tekisi mieli sanoa nerokkaammin kuin kukaan hänen jälkeensä, mitä toiveita voi liittää kasvatukseen. Hän iloitsi kaikesta täydellisestä, jokaisesta kauniista, hyödyllisestä tai todesta teosta; varsinkin olivat neron loisto ja henkiset saavutukset hänen ilonsa lähteitä. "Oi Sokrates", sanoi Glaukon, "koko elämän korvaa viisaalle semmoisten keskustelujen kuunteleminen kuin tämä nyt." Minkä arvon antaakaan hän neron suurteoille, Perikleen, Sokrateen, Parmenideen hengen voimille! Minkä arvon, arvoakin kalliimman neroille itselleen! Jumaliksi sanoi hän ihanasti personoiden eri hengenlahjoja! Minkä arvon antaakaan hän kasvatuksessa voimistelulle, minkä geometrialle, soittotaiteelle, astronomialle, joidenka viihdyttävää ja lääkitsevää voimaa hän ylistää! Timaioksessa hän osoittaa, kuinka voimme ylevimmällä tavalla käyttää silmiämme: "Olemme väittäneet, että Jumala keksi ja soi ihmiselle näkövoiman sitä varten, että me katsellessamme järjen kehiä taivaalla käyttäisimme oman järkemme voimia sitä elokkaammin, jotka voimat — vaikkakin sekanaiset verrattuina noihin toisiin, niin yksisointuisen vaihtelemattomiin — kuitenkin ovat sukua noiden kiertokuluille, ja että täten opittuamme ja luonnon varustamina järkiperäisellä pohtimiskyvyllä voisimme jäljitellen jumaluuden vaihtumattoman yhtämuotoisia kehäkiertoja taivaalla oikaista omia eksymisiämme ja hairahduksiamme oikealta radalta." Ja "Tasavallassa": — "Jokainen näistä opinhaaroista puhdistaa ja elvyttää meissä jonkin sielunvoiman, jonka toisenlaatuinen tutkimus on sokaissut ja haudannut, jonkin sielunvoiman, joka ansaitsee tulla pelastetuksi ennemmin kuin tuhannet silmät, koska se yksin voi käsittää totuuden."
Hän sanoi: sivistystä, hengenviljelystä; mutta ennen kaikkea tunnusti hän tämän hengenviljelyksen perustukselle sille tulevan arvon asettaen verrattomasti etusijalle synnynnäiset luonnonlahjat. Hänen ylimykselliset vaistonsa laskivat painoa synnynnäisille eroavaisuuksille. Oppi olennaisesta luonteenlaadusta ja ennakkotaipumuksista kätkee itsessä kastilaitoksen idun. "Ne, jotka olivat määrätyt hallitsemaan, niiden olemukseen sekoitti muodostava jumaluus kultaa, sotilaisiin hopeaa, rautaa ja vaskea talonpoikiin ja käsityöläisiin." Itä ilmoittaikse aina ja kaikkina aikoina tässä uskossa. Koraanilla on tässä kastikysymyksessä selvä kantansa. "Ihmiset ovat kokoonpannut metalleistaan, mitkä kullasta, mitkä hopeasta. Ne teistä, jotka olivat arvokkaita tietämättömyyden tilassa, ne ovat olevat arvokkaita uskon tilassakin omistaessaan sen." Platon kanta oli yhtä selvä. "Olemisen viidestä järjestyksestä voivat tavalliset ihmiset oppia ainoastaan neljä." "Tasavallassaan" hän viivähtää puhuessaan nuorukaisten luonteensävystä ja taipumuksista, ikäänkuin olisi se tärkeimmistä tärkein.
Viehättävämpi esimerkki hänen luonnolle antamastaan merkityksestä esiintyy vuoropuhelussa nuoren Theageen kanssa, joka halusi saada Sokrateen opetusta. Sokrates selittää, että jos joku on tullut viisaaksi seurustellessaan hänen kanssaan, niin hän ei ansaitse kiitosta siitä, vaan on tämä yksinkertaisesti kehittynyt viisaammaksi sill'aikaa kun, eikä sentähden että hän on seurustellut hänen kanssaan, ja väittää hän, ett'ei hän tiedä mitenkä se on tapahtunut. "Se ei onnistu moneen nähden, eikä semmoisilla ole mitään hyötyä liittymisestä minuun, joita kohtaan minua vallitseva henki on vastahakoinen, niin että minun on mahdotonta elää heidän kanssaan. Henkeni ei toki estä minua antaumasta keskusteluun monen kanssa, jotka kuitenkaan eivät mitenkään hyödy tästä seurustelusta. Semmoista, Theages, on antautua minun seuratoverikseni; jos se on Jumalalle otollista, olet sinä edistyvä pitkin ja nopein askelin; mutta et ole edistyvä, jos se ei ole otollista. Arvostele nyt, eiköhän sinun ole varmempaa ottaa opettajaksesi joku noista, jotka vastaavat siitä hyödystä, jota he jakavat ihmisille, kuin minut, joka voin hyödyttää sinua taikka en voi, kuinka vaan sattuu." Aivan kuin hän olisi sanonut: "Minulla ei ole mitään järjestelmää. Minä en voi mennä vastuuseen puolestasi. Sinä olet tuleva siksi, miksi sinun pitää tulla. Jos välillämme on rakkautta, niin on seurustelumme oleva sanomattoman suloista ja hyötyisää, ellei ole, niin kulutat sinä aikaasi turhaan, ja minä ainoastaan ikävystyn sinusta. Minä olen tuntuva sinusta typerältä ja maineeni valheelliselta. Kokonaan yläpuolellamme, ulkopuolella kummankin meidän tahtoamme, on tällä salaisella sieluja liittävällä tai eroittavalla voimalla sijansa. Kaikki hyvä minussa on luoksensa vetävää, ja minä kasvatan en antamalla opetustunteja, vaan suorittamalla tehtäväni."
Hän sanoi: hengenviljelystä! — hän sanoi: luontoa! eikä hän jättänyt lisäämättä: mutta on myöskin olemassa jumalallista. Ei herää ajatusta ihmismielessä, joka ei nopeasti pyrkisi pukeumaan voimaksi ja joka ei järjestäisi itselleen suunnattomia toteutumisen apuneuvoja. Plato, rajoituksia rakastava, rakasti rajattomuutta ja näki sen' kohottavan ja jalostavan voiman, joka lähti totuudesta semmoisenaan ja hyvyydestä semmoisenaan, ja koetti ikäänkuin ihmisjärjen puolesta kerta kaikkiaan osoittaa sille sille tulevaa kunnioitusta — kunnioitusta semmoista, jota sopii osoittaa äärettömälle hengelle, ja kuitenkin kunnioitusta, joka oli ihmisjärjen arvon mukaista. Hän sanoi silloin: "Meidän voimamme levittäytyvät äärettömyyteen ja palaavat sieltä jälleen meihin. Me voimme määritellä ainoastaan pienen osan tietä; mutta tässä on tosiasia, joka ei ole sivuutettavissa, ja jos ummistamme silmämme siltä, teemme henkisen itsemurhan. Kaikki asiat seuraavat toisiaan asteettain, ja alkakaamme mistä alammekin, aina on meidän kohoamistamme kohottava. Kaikki asiat ovat esikuvallisia; ja mitä me sanomme tuloksiksi, ovatkin alkeita".
Avain Platon ajattelutapaan ja sen täydellisyyteen on hänen kahdesti kahtia jaettu viivansa. Valaistuaan ehdottoman hyvyyden ja ehdottoman totuuden välisiä suhteita sekä järjellä tajuttavan maailman muotoja sanoo hän: "Otaksukaamme viiva leikatuksi kahteen erisuureen osaan. Leikattakoon vielä kahtia kumpikin näistä osista — toinen edustava aistien, toinen käsitteiden maailmaa — ja näistä kahdesta uudesta leikelmästä, jotka edustavat näiden maailmojen kirkasta ja pimeätä osaa, on sinulla oleva toisena aistien maailman osana kuvia: varjoja ja heijastuksia, toisena taas näiden kuvien todelliset esineet: kasvit, eläimet ja taiteen sekä luonnon tuotteet. Sitte jaettakoon käsitteiden maailma samalla tapaa, ja toinen näistä leikelmistä on sisältävä luuloja ja otaksumisia, toinen taas totuuksia." Näitä neljää leikelmää vastaa ihmishengen neljä toimintaa: luulo, usko, ymmärrys, järki. Kuten jokainen lammikko kuvastaa auringon kuvaa, samaten toistaa jokainen ajatus tai asia meille korkeimman Jumalan kuvaa tai luomaa. Miljoonat kanavat puhkaisevat kaikkeutta hänen toimintansa tiehykkeinä. Kaikki oleva kohoo kohoamistaan.