Ihmiskunnan edustaja - Ralph Waldo Emerson

Kaikilla hänen ajatuksillaan on tämä nousu: Phaidroksessa opettaessaan, että kauneus on armainta maailmassa, se kun herättää eloon hilpeyden ja vuodattaa toivoa ja luottamusta maailmaan, minne se saapuukin — ja jossakin määrässä saapuu se kaikkeen olevaan; mutta että on olemassa vielä jotain muutakin, joka on niin paljon kauniimpi kauneutta kuin kauneus on kaaosta, nimittäin viisaus, jota meidän ihmeellinen näköaistimme ei voi tavoittaa, mutta joka, jos sen voisimme nähdä, hurmaisi meidät täydellisellä todellisuudellaan. Saman arvon antaa hän sille kaiken hyvän ja erinomaisen lähteenä taiteessa. "Jos taiteilija valmistaessaan jotakin teosta pitää silmällä sitä, joka on iäisesti samaa ja muuttumatonta, ja käyttäen tällaista esikuvaa mallinaan ilmaisee teoksessaan sen aatetta ja voimaa, silloin on välttämättä seurauksena että hänen luomansa on kaunis. Mutta jos hän havaitsee ainoastaan sen, joka on syntynyt ja kuolee, niin on hänen teoksensa oleva kaukana kauniista."

Sama on asianlaita aina: "Juhlapidot" on opetus samassa hengessä, joka nykyään jo on niin tuttua kaikelle runoudelle ja kaikille saarnaajille ja julistajille maailmassa, että nimittäin sukupuolinen rakkaus on vajanaista ja puuttuvaista ja että se on ainoastaan kaukainen vertauskuva sielun rakkaudesta siihen äärettömään kauneuden mereen, jota etsiäkseen se on olemassa. Tämä usko Jumaluuteen on aina läsnä hänen hengessään, ja muodostaa se kaikkien hänen opetustensa pohjan. Ruumis ei voi jakaa meille viisautta — ainoastaan Jumala. Samassa hengessä hän taukoamatta vakuuttaa, että hyvettä ei voi opettaa ihmiselle, että se ei ole tietoa, vaan hengenlahjaa, että suurimmat hyvämme olemme saaneet haltioittuneen hurmauksen kautta ja että ne ovat tulleet meille jumalaisena lahjana.

Tämä johtaa minut siihen henkilöön, jonka hän on asettanut ikäänkuin Akatemiansa keskukseksi ja jonka suun kautta hän lausuu kaikki painokkaimmat viisaudet ja jonka elämäkerran hän samaten on muovaillut, niin että historialliset tosiasiat ovat häipyneet Platon hengen luoman kuvan rinnalla. Sokrates ja Plato muodostavat sen kaksoistähden, jota voimakkaimmatkaan tähystimet eivät kokonaan voi eroittaa osiinsa. Sokrates taas omituisuuksissaan ja nerossaan on paras esimerkki siitä yhdistämiskyvystä, jossa Platon ihmeellisten voimien salaisuus piilee. Sokrates, alhaissäätyinen mutta kunniallinen mies, hänen elämänsä tapahtumat mitä jokapäiväisimmät, tavoissaan niin erikoisesti yksinkertainen ja kohtuullinen, että se toisissa olisi antanut aihetta leikinlaskuun — sitä enemmän kun hänen mehevä hyvänsävyisyytensä ja herkkä tajunsa onnistuneelle pilalle aivan viekottelemalla viekottelivat kokkapuheisiin, jotka aina saivat vastauksensa. Näyttelijät esittivät häntä näyttämöltä, savenvalajat piirsivät hänen rumat kasvonsa kiviruukkuihinsa. Hän oli kylmäverinen veitikka, joka sukkeluutensa ohella oli tyynein ja itsensä hillitseväisin ihminen ja jolla oli semmoinen ihmistuntemus, että kenen kanssa hän tulikin puheisiin, hän kohta älysi miehensä ja johti hänet varmaan tappioon jossakin väittelyssä — väittelemään hän olikin ylen hanakka. Nuoret miehet ovat äärettömästi ihastuneet häneen ja kutsuvat häntä juhliinsa, ja hän menee niihin saadakseen keskustella. Hän osaa juodakin puolestaan, hänellä on kestävin pää koko Ateenassa, ja juotuaan koko seuran pöydän alle lähtee hän pois ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja ryhtyy keskustelemaan ja väittelemään jonkun selväpäisen kanssa. Lyhyesti hän oli kuten meillä sanotaan "aika velikulta".

Hän tavoitteli monella tapaa käydä kelpo kansalaisesta, oli hirmuisesti innostunut Ateenaansa, vihasi puita, ei ikinä ehdollaan lähtenyt ulkopuolelle kaupungin muurien, tunsi vanhat tunnusmerkit, antoi arvoa jurottajille ja poroporvareillekin ja piti kaikkea Ateenassa hieman parempana kuin muualla maailmassa. Hän oli puheessaan ja puvussaan koruton kuin kveekari, tapaili jokapäiväisiä lausetapoja ja kuvansa nouti hän kukoista ja peltokanoista, padoista ja puulusikoista, hevosrengeistä ja puoskareista, vieläpä ammateista, joita ei voi nimittääkään — varsinkin jos hän puhui jonkun hyvin hienon henkilön kanssa. Hänen viisautensa muistutti Benjamin Franklinin viisautta. Siten todisti hän kerta eräälle, joka pelkäsi jalan lähteä Olympiaan, ett'ei sinne ollut sen pitemmältä matkaa kuin että hänen päivittäinen kävelynsä omassa huoneessaan yhtäpäätä jatkettuna helposti voisi riittää sen suorittamiseen.

Kunnon vanha setä hän oli suurine korvineen — kauhea lavertelija — mutta kerrotaanpa hänen kerran pari Boiotian sodassa osoittaneen uskaliasta päättäväisyyttä, joka oli ehkäissyt kokonaisen joukkokunnan paon; toinen juttu taas tiesi, että hän kerta jouduttuaan sattumalta jäseneksi kaupungin hallitukseen oli tekeytyen yksinkertaiseksi osoittanut rohkeutta asettumalla yksin vastustamaan kansan mielipidettä, ja oli se teko ollut vähällä syöstä hänet turmioon. Hän on hyvin köyhä, mutta karaistu kuin sotilas ja voi hän elää muutamalla oliivilla, tavallisesti sanan täydessä merkityksessä vedellä ja leivällä, paitsi silloin kun hänen ystävänsä häntä kestitsivät. Hänen välttämättömät menonsa olivat ylen pienet, eikä kukaan voinut elää sillä tapaa kuin hän. Hän ei käyttänyt mitään alusvaatteita, ja hänen pukunsa oli sama kesät talvet; hän kulki paljain jaloin, ja sanottiin että hän valmistaakseen itselleen tilaisuutta mielihuvitukseensa — puhua mielensä mukaan kaiken päivää hienoimpain ja sivistyneimpäin nuorukaisten kanssa — silloin tällöin pistäysi työpajaansa valmistamaan myytäväksi kuvapatsaita, hyviä tai huonoja, kuinka kulloinkin. Oli miten oli, varmaa vaan on, ett'ei hän enää löytänyt huvia mistään muusta kuin tämmöisistä keskusteluista ja että hän käyttäen verukkeenaan teeskenneltyä tietämättömyyttä ahdistaa ja saattaa pulaan kaikki Ateenan hienot puhujat ja hienot filosofit, olkoot he sitten syntyperäisiä ateenalaisia tai muukalaisia Vähästä Aasiasta tai saarilta. Ei kukaan voi kieltäytyä antaumasta puheisiin hänen kanssaan, hän on niin vakaa ja hänen tiedonhalunsa niin vilpitön; mies, joka mielellään suvaitsee, että hänen väitteensä kumotaan ellei hän puhu totuutta, mutta joka yhtä kernaasti kumoo toiset heidän väittäessään jotain väärää, yhtä huvitettuna kummastakin sekä kumoamisesta että itse kumotuksi tulemisesta; hänestä nimittäin ei ihmiselle voinut tapahtua mitään sen suurempaa pahaa kuin erehtyä käsityksessään oikeasta ja väärästä. Säälimätön väittelijä, joka ei tiedä mitään, mutta jonka ylivoimaisen järjen verroille ei kukaan toinen ihminen voi nousta, jonka mielentyyneys oli järkähtämätön, jonka pelottava logiikka aina oli kevyt ja leikkisä; niin huoleton ja tietämätön, että hän sai varovaisimmatkin riisumaan aseensa johtaen heidät sitte mitä herttaisimmalla tavalla kamaliin epäilyihin ja sekaannukseen. Mutta hän tunsi tien uloskin niistä; tunsi, mutta ei ilmaissut sitä. Ei pakotietä minnekään; hän pakottaa heidät mitä uhkarohkeimpiin johtopäätöksiin joko — tahi'llaan, ja viskelee hän Hippiaitaan ja Gorgiaksiaan maailmanmaineineen kuten joku poika pallojaan. Tuo hirmuvaltainen realisti! Meno on tuhannet kerrat laveasti ja monelle seuralle puhunut hyveestä ja hyvinkin mielestään, mutta nyt hän ei edes voi sanoa, mitä se onkaan — tuo Sokrates-tahkiainen on siinä määrin noitunut hänet.

Tämä paatunut humoristi, jonka oudot mielijohteet, kujeet ja sävykäs lystinkurisuus huvittivat nuoria patriiseja, samalla kuin maine hänen lausunnoistaan ja sanasutkauksistaan päivä päivältä levisi yhä laajemmalle, osoittautui sittemmin omaavansa rehellisyyden yhtä voittamattoman kuin hänen logiikkansa ja olevansa joko heikkomielinen tai ainakin tällaisen mielentilan varjossa hartaasti uskova ihminen. Syytettynä tuomarien edessä kansan uskon turmelemisesta tunnustaa hän sielun kuolemattomuuden ja palkinnon ja rangaistuksen tulevassa elämässä, ja kieltäydyttyään peruuttamasta tätä tuomittiin hän kansanvallan oikusta kuolemaan ja lähetettiin vankeuteen. Sokrates astui vankilaan ja poisti siltä kaiken häpeällisyyden, se ei voinut olla mikään vankila niin kauan kuin hän oli siellä. Kriton lahjoi vanginvartian, mutta Sokrates ei tahtonut saada vapauttaan petoksella. "Mitä vaikeuksia seuranneekaan, oikeus on asetettava kaiken yläpuolelle. Ne asiat, joita kuulen, ovat kuin torvet ja rummut, joiden ääni tekee minut kuuroksi kuulemaan sitä, mitä te puhutte." Tämän vankilan ja siellä tapahtuneiden keskustelujen maine sekä maine myrkkymaljan tyhjentämisestä ovat ihanimpia sivuja maailman historiassa.

Tuo merkillisyys yhdistäen rumassa ruumiissaan ilvehtijän ja marttyyrin, tuo terävä katu- ja toriväittelijä ja samalla lempein pyhimys, mitä mikään historia siihen aikaan tunsi, oli vahvasti kiinnittänyt Platon mieltä, joka itsessään oli niin herkkä tajuamaan tuommoisia vastakkaisuuksia, ja Sokrateen haamu asettui kuin itsestään näyttämön etualalle sopivimpana niiden henkisten aarteitten ilmituojana, jotka hänellä oli jaettavinaan. Olipa onnellinen sattuma, että tämä alhaison keskuudesta noussut Aisopos ja tämä juhlaviitassa astuva oppinut kohtasivat toisensa tehdäkseen toisensa kuolemattomiksi kumpikin kyvyillään. Sokrateen luonteen omituinen yhdiste oli omansa kätkemään itsessään Platon hengen yhdistelemisvoimaa. Vielä lisäksi voi hän tällä keinoin suoranaisesti ja kateutta herättämättä käyttää hyväkseen Sokrateen neroa ja arvoa, joille hän epäilemättä on suuressa kiitollisuuden velassa; ja nämä taas esiytyivät erinomaisesti edukseen Platon täydellisen taiteen kuvastamina.

On vielä sanottavanani, että Platon ainoa heikkous on se, mikä välittömästi johtuu hänen hengenlaadustaan. Hänen tarkoitusperänsä ovat puhtaasti henkisiä ja siksipä ilmaisussaan puhtaasti tieteellisiä. Kohoten taivaisiin, sukeltaen syvyyksien kuiluihin, selvitellen valtion lakeja, rakkauden intohimoa, syyllisyyden tuskia, kuolevan sielun toivoja aina on hänen esityksensä tieteellistä eikä mitään muuta. Se onkin melkein ainoa heikkous Platon ansioissa, että hänen kirjoitelmillaan ei ole — ja tämä riippuu epäilemättä juuri järjen ylivallasta hänen teoksissaan — sitä elävää vaikutusvoimaa, mikä on jonkun profeetan huudahduksilla tai jonkun oppimattoman arabialaisen tai juutalaisen saarnoilla. Hänen kirjoitelmansa asettavat lukijan ikäänkuin välimatkan päähän, ja liittyäkseen johonkin tarvitsee välttämättä päästä kosketukseen sen kanssa.

Enpä tiedä mitä vastata tähän huomautukseen muuta kuin että olemme tässä joutuneet luonnon laissa säädetyn tosiasian eteen: tammi ei ole mikään omenapuu. Sokurin ominaisuudet ovat sokurin ominaisuuksia ja suolan ominaisuudet suolan.

Toisekseen puuttuu häneltä ajatusjärjestelmää. Hänen innokkaimmat puoltajansa ja oppilaansa joutuvat tässä pulaan. Hän tavoitteli kyllä olemisen selitystä, mutta hänen selityksensä ei ole täydellinen ja selkeä. Toinen arvelee hänen tarkoittaneen sitä, toinen taas tätä: hän on sanonut toisella kertaa toista, toisella aivan vastakkaista. Häntä vastaan on väitetty, ettei hän ole selittänyt, mitenkä aate pukeutuu aineeseen. Edessämme on maailma, eheä kuin pähkinä, täydellinen, pienintäkään hivahdusta kaaoksesta ei siihen ole jäänyt, ei ompelun jälkeä eikä langan päätä, ei merkkiäkään kiirehtimisestä, ei mitään parsimisia tai korjauksia; kun taas maailmanselitykset ovat paljaita tilkka- ja palatekeleitä.