Hyvyys ja elämä jumalain on samaa; ken pahoiks' väittää, kuolleiks' heidät lamaa.
Mihinkä tuskaisaan nurjuuteen olikaan muotoihin jäähmettynyt teologia kehittynyt, jotta Swedenborg voi kieltää kaiken kääntymisen mahdollisuuden pahoilta hengiltä! Mutta jumalainen voima ei väsähdä hetkeksikään, raato muuttuu auringonpaisteessa ruohoksi ja kukkasiksi, ja ihminen, olkoon hän sitte porttolassa, tyrmässä tai hirsipuussa, vaeltaa aina kohti sitä, mikä on hyvää ja totta. Burns huudahtaessaan hurjalla ilvehdinnällä "Vanhalle Nickie Ben raukalle" ["Nickie Ben", skotlantilainen pirunnimitys.]
Viel' tutki itseäs ja käänny!
on oikeammassa kuin kostonhimoinen teologimme. Kaikki muu on ulkopuolista ja hukkuu, ainoastaan rakkaus ja totuus pysyvät. Suurin tunne on aina tosin tunne, ja me tunnemme indialaisen Vishnun ylevämmän hengen sanoissa: — "Minä olen sama kaikille ihmisille. Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsee, että minä häntä rakastan tai vihaan. Ne, jotka palvelevat minua hartaudella — heissä olen minä ja he minussa. Jos joku, jonka tiet ovat läpeensä pahat, palvelee minua yksin, on hän yhtä kunnioitettava kuin oikeamielinenkin ihminen; hän uurastaa täysin oikealla alalla, ja kohta on hänestä tuleva hyveellinen henki, ja hän on saavuttava iäisen autuuden."
Mitä tulee hänen tavattomaan väitteeseensä ylimaailmallisten ilmestysten näkemisestä — niin ainoastaan hänen rehellisyytensä ja neronsa voivat oikeuttaa niitä vakavammin tarkastamaan. Hänen ilmestyksensä turmelevat itse luotettavuutensa seikkaperäisyydellään. Jos joku sanoo Pyhän Hengen ilmoittaneen hänelle, että viimeinen tuomio (tai viimeisin tuomio) tapahtuu 1757 tai että hollantilaiset toisessa maailmassa asuvat omassa erityisessä taivaassaan ja englantilaiset omassaan, niin vastaan minä, että se Henki, joka on pyhä, on vaikeneva ja vaitelias ja ilmoittautuu laeissa. Ainoastaan tarujen aaveet ja kummitukset lavertelevat ja ennustavat. Korkeimman Hengen opetukset ovat maltteliaita ja yksityisseikkoihin nähden kielteisiä. Sokrateen suojelushenki ei neuvonut häntä tekemään tai löytämään jotakin, vaan jos hän aikoi ryhtyä johonkin, joka ei ollut edullista, varoitti se häntä. Hän sanoi: "En tiedä, mitä Jumala on, mutta sen tiedän, mitä hän ei ole." Hindut ovat nimittäneet Ylintä Olemista "sisäisyyden pakoksi". "Valaistut" kveekarit selittävät "valonsa" olevan ei mitään semmoista, joka johtaa johonkin tekoon, vaan semmoista, joka estää jostakin huonosta teosta. Mutta oikeimpia esimerkkejä ovat yksityiskohtaiset kokemukset, jotka ehdottomasti todistavat samaa tässä suhteessa. Täsmällisimmin sanoen perustuvat Swedenborgin ilmestykset siihen, että hän sekoittaa toisiinsa tapahtumat kahdella aivan eri tasolla anteeksiantamaton erehdys niin oppineelle luokittelijalle. Se on pinnalla vallitsevain lakien siirtämistä perussisältöä koskeviksi, yksilöllisyyden ja sen harhojen siirtämistä oleellisuuden ja yleisyyden valtakuntiin, mikä merkitsee kaiken hämmentämistä ja kaaosta.
Taivaan salaisuus pysyy salaisuutena polvesta polveen. Ainoakaan ajattelematon tai puhelias enkeli ei koskaan ole antanut livahtaa huuliltaan varomatonta sanaa vastaukseksi hurskasten kaipaukseen tai kuolevaisten pelkoon. Polvillamme olisimme kuunnelleet semmoista jumalten lemmikkiä, joka nöyremmän, hartaamman kuuliaisuutensa vuoksi olisi saanut ajatuksensa yhtäsuuntaisiksi ja sointuisiksi taivaallisten virtausten kanssa ja olisi voinut antaa ihmisille vihjauksen vastaeronneiden henkien olinpaikasta ja olosta. Mutta varmaa on, että hänen kuvauksensa niistä pitää kohota sen verroille, mikä on parasta luonnossa. Se ei voi olla sävyltään alempana tämän taiteilijan jo tuntemiamme teoksia, joka on veistänyt ja muovannut tähtitarhojen taivaankappaleet ja kirjoittanut siveelliset lait. Sen maailman pitää olla raikkaankirkkaampi kuin taivaankaari, lujempi kuin vuoret, sointua kukkasiin ja vesien nousuun ja laskuun ja syystähtien kohoamiseen taivaalle ja laskemiseen. Soinnukkaimmat runoilijat ovat tuntuvat sorahtavilta kuin katulaulajat, kun joskus kajahtaa luonnon ja hengen kaikkitäyttävä ikisävel — tuo sydämentykyntä, maan- ja meren tykyntä, jonka soinnun mukaan aurinko vierii rataansa ja verenhiukkanen suonissa ja mahla puussa.
Tässä mielentilassa kuulemme kerrottavan, että tietäjä on saapunut ja kertonut näkemänsä. Mutta emme saakaan nähdä mitään kauneutta, mitään taivasta: enkelien sijasta aaveita. Tuo kolkko runotar rakastaa yötä ja kuolemaa ja syvänteiden pimeyttä. Hänen manalansa on kaameata hengetöntä unta. Hänen henkinen maailmansa on samassa suhteessa niihin yleviin ja autuaan ihaniin totuuksiin, joita ihmishenget jo ovat meille ilmaisseet, kuin jonkun ihmisen mielihoureiset pahat unet ovat hänen ihanne-elämäänsä. Äärettömässä, kaameiden kuvien esiinloihtimiskyvyssään muistuttaakin se tosiaan hyvin paljon uninäkyjä, jotka öisin saavat monen kunniallisen, hyväntahtoisen kunnon miehen, jolla on huono ruuansulatus, kurjaksi poloiseksi, joka luimii kuin hylkykoira luomakunnan syrjäisimpiä takapihoja ja rapakkoja. Kun hän kohoo taivaisiin, niin en kuule hänen puhuvan taivasten kieltä. Älköön kukaan kertoko minulle, että hän on vaeltanut enkelien parissa, hän todistakoon itsensä sillä, että hän tekee minut enkeliksi. Voivatkohan ylienkelit olla vähemmän yleviä ja ihananlempeitä kuin olennot, jotka todella ovat vaeltaneet maan päällä? Ne enkelit, jotka Swedenborg kuvaa meille, eivät herätä meissä varsin korkeata käsitystä heidän kasvatuksestaan ja sivistyksestään; kaikki he ovat maalaispappeja: — heidän taivaansa on jonkinmoinen maalaisjuhla, evankelinen lähetysjuhla tai semmoinen juhlatilaisuus, jossa Ranskassa jaetaan siveyspalkintoja talonpojille. Omituinen kaavaperäinen, saarnaava, kuivakiskoinen, veretön mies, joka luokittaa sieluja kuin kasvitieteilijä ruohojaan ja joka kulkee tuskaisissa helveteissään kuin tarkastelisi hän kalkki- ja liitukerrostumia! Hän ei tunne mitään myötätuntoa. Hän kulkee ihmismaailmaa kuin mikäkin nykyaikainen. Rhadamantuskummitus peruukkeineen ja kultakahvakeppeineen ja luokittelee sielujaan jonkun tuomarin väliäpitämättömin ja kylmäkiskoisin ilmein. Lämmin, tuhatvivahteinen, intohimoja vellova maailma on hänelle ainoastaan sikermä hieroglyfikaavakkeita ja vertauskuvallinen vapaamuurarikulkue. Kuinka toisenlainen onkaan Jakob Böhme! Hän värähtää liikutuksesta ja kuuntelee vavahtuneella kunnioituksella ja lempeimmällä ihmisellisyydellä Opettajaa, jonka sanoja hän julistaa, ja kun hän vakuuttaa, että "rakkaus jossakin suhteessa on suurempi kuin Jumala", niin lyö hänen sydämensä niin kovasti, että sen tykyntä hänen nahkaesiliinaansa vastaan kuuluu vuosisatojen läpi. Siinä on suuri ero. Böhme on terveesti ja ihanasti viisas, huolimatta hänen mystillisestä ahtaudestaan ja vaikeatajuisuudestaan. Swedenborg on loukkaavan viisas, ja kaikkine kukkuroittuine lahjoineen rampaa hän henkeä ja työntää luotaan.
Suuren luonteen varmin tuntomerkki on, että se ikäänkuin aukaisee näkyaloja ihmisen eteen ja viekottaa hänet kulkemaan eteenpäin kuin aamuntuoksuissa kylpevä maisema. Swedenborg luo katseensa taaksepäin, emmekä voi riisua häneltä hänen lapiotansa ja käärinliinojaan. Muutamat henget ovat iäti estetyt syventymästä luontoon, toiset taas iäti voimattomat kohoamaan siitä esiin. Swedenborg, vaikkapa hänellä oli monen ihmisen voimat, ei voinut koskaan katkaista sitä napasuonta, joka sitoi häntä luontoon, ja kohota puhtaan hengen piiriin.
On merkillistä että tämä mies, joka niin perinpohjin käsitti vertauskuvien merkityksen ja näki ja ymmärsi olemisen runollisen kokonaisrakenteen sekä hengen ja aineen perus- ja alkusuhteet toisiinsa, niin kokonaan oli vailla sitä runollista ilmaisuvoimaa, joka tavallisesti seuraa tätä näkemystä. Hän tunsi äidinkielen kieliopin ja alkeet — miksikä hän ei voinut loihtia siitä ainoatakaan soivaa säveltä? Kävikö hänen kuin Saadin, joka näyssään aikoi poimia sylinsä täyteen taivaallisia kukkia tuodakseen ystävilleen, mutta kukkien tuoksu hurmasi hänet niin, että hän hellitti pukunsa liepeestä? Vai olisiko rikos taivaallisia tapoja vastaan kertoa maan päällä siellä kuulemansa? Vai oliko syy siinä, että hän näki näkynsä järjellään, ja johtuuko siitä tuo alinomainen järjen parjaaminen, joka on niin läpikäyvänä ominaisuutena hänen kirjoissaan? Olkoon miten tahansa, hänen kirjoissaan ei ole mitään sulosointua, ei mitään mielen ylennystä, eikä niissä pilkistä mikään lempeä ilonsävy, eikä vilkastuta niiden autiota, elotonta lakeutta ainoakaan kohouma. Hänen laajan tarkat kuvauksensa eivät herätä mitään iloa, koska niissä ei ole mitään kauneutta. Me vaellamme turvattoman alakuloisina keskellä noita synkeitä maisemia. Yksikään lintu ei ikinä ole livertänyt noissa kuoleman puistoissa. Tuo täydellinen runousvoiman puuttuminen niin harvinaisessa hengessä tietää sairaalloisuutta, ja on jonkinlaiseksi varoitukseksi, kuten käheä ääni kauniilla ihmisellä. Toisinaan arvelen, ett'ei häntä ole enää kauan luettava. Hänen suuri nimensä on muuttuva sananparreksi. Hänen kirjansa ovat tulleet hautapatsaaksi. Hänen laakeriseppeleensä nivoutuu niin paljon sypressiä, temppelisuitsutukseen sekautuu niin paljon kalmanhajua, että nuorukaiset ja neidot ovat karttavat paikkaa.
Kuitenkin kaikitenkin, tällä neron ja maineen uhraamisella omantunnon alttarilla on ylevä, yli kaiken kiitoksen kohoova ansionsa. Hänen elämällään oli tarkoitus: hän antoi, elinohjeen. Hän valitsi hyvyyden siksi johtolangaksi, jota ihmissielun on noudatettava kaikessa luonnon ongelmallisuudessa. Monet mielipiteet pyrkivät kilvan kohti olemisen todellista keskustaa. Haaksirikossa turvautuvat muutamat köysiin ja vanteisiin, toiset tynnyreihin ja ammeisiin, toiset raakoihin tai mastoihin; luotsi valitsee taidokkaimmin: — tälle paikalle asettaudun minä, kaikki muu uppoo ennen tätä paikkaa; "se pääsee maihin, joka purjehtii minun kanssani." Älä perusta luottamustasi taivaan suosioon tai mielettömyytesi herättämään sääliin tai viisauteesi tai terveeseen järkeesi, noihin ihmisten vanhoihin ja tavallisiin turviin: mikään ei voi turvata sinua — ei kohtalo, ei terveys, ei ihmeellinen järki, mikään ei voi turvata sinua muu, kuin oikeamielisyys, oikeamielisyys aina ja alati! — ja sitkeydellä, joka ei hetkeksikään jätä häntä kaikissa hänen tutkimuksissaan, keksinnöissään ja unissaan, pysyy hän tässä uljaassa, kerta tekemässään valinnassa. Ajattelen hänestä kuten eräästä intialaisen tarun muotoavaihtavasta pyhimyksestä, joka sanoo, "Vaikka olisin koira tai shakaali tai muurahainen luonnon alimmilta asteilta verhottuna mihinkä muotoon tai viileyteen tahansa, pidän minä kiinni oikeasta varmana johtona kohotakseni ihmiseen ja Jumalaan."