Swedenborg on tehnyt ihmiskunnalle kaksinkertaisen palveluksen, joka vasta nyt alkaa selvitä. Kokeilevan ja käytännöllisen tieteen alalla otti hän ensi askelensa: hän teki havaintoja ja saattoi ilmi luonnon lakeja ja edeten oikeassa järjestyksessä: ilmiöistä niiden johtopäätöksiin ja alkuperusteihin, valtasi hänet tulinen kunnioitus havaitsemaansa sopusointua kohtaan, ja antautui hän kokonaan riemunsa ja jumaloivan hartautensa valtaan. Tämä oli hänen ensimäinen palveluksensa. Jos tämä kunnia huikaisi hänen silmiänsä, jos hän horjui riemunsa hurmauksessa, sitä ihanampi oli hänen näkemänsä näky ja hänen lävitsensä säteilevä ja leimuava olemisen todellisuus, jota eivät voi himmentää mitkään profeetan heikkoudet — ja näin tekee hän ihmiskunnalle toisen passiivisen palveluksensa, palveluksen, ei edellistä pienemmän olemisen suuressa kehässä — ja palkitsevan ja rankaisevan henkisen luonnon edessä kukaties yhtä kunniakkaan ja yhtä ihanan hänelle itselleen kuin edellinenkin.

IV.

Montaigne, epäilijä.

Kullakin asialla on aistillinen ja henkinen puolensa. Ja perustuu ajatusten leikki siihen, että toisen puolen ilmetessä on löydettävä toinenkin; kun on yläpuoli tiedossa, on löydettävä alapuolikin. Ei ole mitään niin ohutta, ettei sillä olisi kahta puoltansa, ja kun katsoja on nähnyt sen puolen, joka on hänen edessänsä, kääntää hän esiin vastakkaisen. Elämä on tällaista lantin viskelemistä: "kruuna tai klaava!" Emme koskaan väsy tähän leikkiin, sillä yhä valtaa meidät heikko hämmästyksen väristys toisen tai toisen puolen tullessa esiin ja havaitessamme niiden kummankin vastakkaisuuden. Ihmisen yllättää äkillinen menestys, ja hän pysähtää ajattelemaan, mitä tuo merkinnee. Hän harjoittaa kauppaansa kaduilla, mutta saattaapa tapahtua, että hän itsekin tulee ostetuksi ja myydyksi. Hän näkee jotkut kauniit ihmiskasvot ja alkaa etsiä tämän kauneuden perussyytä, jonka täytyy olla vielä kauniimman. Hän takoo onneaan, noudattaa lakeja, kasvattaa ja rakastaa lapsiaan, mutta hän kysyy itseltään, miksi? mitä varten? Tämä "kruuna ja klaava" kuuluu filosofien kielellä: ääretön ja äärellinen, ehdoton ja tilapäinen, todellinen ja näennäinen, ja monilla muillakin hienoilla nimityksillä voi sitä kutsua.

Jokainen ihminen on syntynyt luontaisella taipumuksella toiseen tai toiseen näistä luonnon kahdesta puolesta, ja helposti voi tavata ihmisiä, jotka yksinomaan ovat omistautuneet joko toiselle tai toiselle. Toisilla on kyky käsittää eroavaisuuksia, he käsittelevät tosiasioita ja pintailmiöitä, kaupunkeja ja henkilöitä, ja saattavat he asiat ja tapahtumat kulkuun — taidon ja toiminnan miehiä. Toiset taas tajuavat elämän pohjaa hallitsevan yhteyden, ja ovat he uskon ja ajattelun miehiä, neroja.

Kumpikin näistä ratsastajista kannustaa ratsuaan liika kovaan. Plotinus uskoo ainoastaan filosofeihin, Fenelon pyhimyksiin, Pindaros ja Byron runoilijoihin. Luettakoon vain, miten halveksivasti Plato ja Platon oppilaat puhuvat ihmisistä, jotka eivät kokonaan ole omistautuneet heidän omien kimmeltäväin ajatusrakenteillensa ja yleistelyjensä esillekehittämiseen: muut ihmiset ovat heille kuin mitäkin hiiriä tai rottia. Kirjailijat muodostavat yleensä hyvin ylpeän ja suletun piirin. Popen ja Swiftin välinen kirjeenvaihto kuvailee ihmiset heidän ympäristössään kuin miksikin hirviöiksi, ja Goethen ja Schillerin kirjeenvaihto myöhemmin on tuskinpa paljoakaan lempeämpi.

Varsin helposti huomaa, mistä tämmöinen ylimielisyys johtuu. Nero on nero ensi silmäyksessään, jonka hän luo johonkin asiaan. Onko hänen silmissään luova voima? Ellei hän takerru kulmiin tai värivivahduksiin, vaan näkee merkityksen ja tarkoituksen — niin hän silmänräpäyksessä näkee niinkuin puhki näkemänsä esineen — ja se alenee hänelle arvossa semmoisenaan. Hänen voimansa hetkinä hänen ajatuksensa ikäänkuin särkee taiteen ja luonnon teot niiden perussyihin, niin että teot itse näyttävät kömpelöiltä ja virheellisiltä. Hänen sielussaan elää kauneuden aate, jota kuvanveistäjä ei voi pukea muotoon. Maalaus, kuvapatsas, temppeli, rautatie, höyrykone ovat ensinnä eläneet taiteilijan mielessä ilman mitään vammaa, virhettä tai kankeutta, jotka haittaavat sitä, kun se on muutettu todellisuuteen. Sama on laita kirkon, valtion, koulun, hovin, yhteiskunnallisten laitosten ja kaikkien muiden ihmissäännelmäin. Eipä ihme, että nämä miehet muistaen, mitä ovat nähneet aatteessaan ja mitä siitä toivoneet, halveksien vakuuttavat aatteiden ylemmyyttä. Ja havaittuaan joskus, että onnellinen ihmissielu käsittää itsessään kaikki taiteet voiman mahdollisuutena sanovat he: miksi rasittaisimme itseämme turhalla toteuttamisella? ja kuten uneksuva kerjäläinen ovat he puhuvinaan ja toimivinaan ikäänkuin olisivat nämä ihmishengessä uinuvat arvot jo siirtyneet todellisuuteen.

Toisaalta työn ja kaupan ja nautinnon miehet — aineellinen maailma, käsittäen itsessään aineellisen filosofissa ja runoilijassakin — ja käytännön maailma, käsittäen itsessään sen tuskallisen työn ja ponnistuksen, josta ei yksikään filosofi tai runoilija enempää kuin muutkaan ihmiset ole vapahdettu — painavat raskaasti toisella vaa'allaan. Kauppa kaduillamme ei usko mihinkään metafysillisiin perussyihin, eikä tuhlaa ajatustakaan sen voiman käsittämiseen, josta ovat olemassa kauppiaat ja tämä kauppaatekevä kiertotähtemme, ei ajatustakaan, vaan häärää se kattuuneineen, sokureineen, villoineen ja suoloineen. Meidän vaalikokouksiamme ei häiritse ja hillitse mikään epäilys näiden äänestystemme tärkeydestä. Kuuma elämä virtaa omaa varmaa suuntaansa. Maailmanmiehistä, aineellisen voiman ja aineellisen innostuksen miehistä, käytännöllisen kyvykkyyden miehistä, niinkauan he ovat takertuneina omaan maailmaansa, näyttävät ajatusten ja aatteiden miehet olevan järjiltään. Ainoastaan he itse ovat säilyttäneet järkensä.

Myöskin aineelliset asiat opettavat filosofiaansa elikkä älyä ja kokemusta. Kukaan ei hanki itselleen omaisuutta oppimatta samalla hiukka laskutaitoakin. Englannissa, rikkaimmassa maassa, mitä koskaan on ollut, pidetään omaisuutta verrattuna personallisiin kykyihin suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Päivällisen jälkeen uskoo ihminen vähemmän ja kieltää enemmän: totuudet ovat menettäneet osan viehätystään. Päivällisen jälkeen on aritmetiikka ainoa tiede: aatteet ovat vain nuorukaisten mielissä kiehuvia houreita, turmiota tuottavia ja tulenarkoja, jotka vakavampi osa ihmiskuntaa hylkää, ja ihmisen arvo on hänen ruumiillisissa ja aineellisissa ominaisuuksissaan. Spence kertoo, että Pope oli kerta Godfrey Knellerin luona, kun tämän veljenpoika, muuan guinealainen kauppias tuli sisään. "Veljenpoikani", sanoi Godfrey, "sinulla on kunnia nähdä edessäsi kaksi maailman suurinta miestä". "Enpä tiedä miten suuria lienette", vastasi guinealainen, "mutta en pidä teidän ulkonäöstänne. Olen monasti ostanut miehen paljoa paremman kuin te molemmat yhteensä, vallan lihaksia ja luuta kymmenellä kultarahalla." Täten kostavat aistien ja aineellisuuden miehet professoreille ja maksavat ylenkatseen ylenkatseella. Edelliset olivat rientäneet johtopäätöksiin, jotka eivät vielä olleet kypsiä, ja väittäneet enemmän kuin mikä on totta; toiset taas pitävät filosofeja pilkkanaan ja punnitsevat ihmistä punnissa. He uskovat, että sinappi polttaa kieltä, että pippuri on tulista, että tulitikku sytyttää, että revolveria on käsiteltävä varovasti, että housun kannattimet kannattavat housuja, että laatikolliseen teetä sisältyy paljon tunnetta, että hyvä viini tekee ihmisen kaunopuheliaaksi. Jos olet hellä ja herkkätunteinen — niin syö enemmän lihapiirakkaa. Heistä oli Lutherilla maitoa suonissa, kun hän lauloi

"Wer nicht liebt Wein, Weib und Gesang.
Der bleibt ein Narr sein Leben lang."