[Ken ei rakasta viiniä, naista, laulua,
Narri hän on ja narrina pysyy elämänsä kaiken.]
tai kun hän neuvoi nuorta oppinutta, joka oli kokonaan takertunut oppiin armovalinnasta ja tahdonvapaudesta, juomaan itsensä hyvään humalaan. "Hermot", sanoo Cabanis, "muodostavat ihmisen". Naapurini, iloinen farmari istuessaan ravintolan tarjoiluhuoneessa tuumii, että rahan käyttää parhaiten mitä varmemmin ja nopeammin sen tuhlaa. "Hän puolestaan", sanoo hän, "antaa omansa mennä kurkustaan alas ja nauttii siten niiden hyvän."
Tämän ajatustavan epämukavuus on siinä, että se johtaa väliäpitämättömyyteen ja lopulta kyllästykseen. Elämä kuluttaa meidät. Olemme kohta olevat tarua mekin. Pysykäähän kylminä: kaikki tuo on oleva yhdentekevää sadan vuoden perästä. Meneehän elämäkin mukiin, mutta iloiset olemme olevat siitä kerta seljetessämmekin, ja iloksi on se oleva toisillekin. Miksikä uurastaa ja ponnistaa? Ruokamme on maistuva huomenna samalta kuin eilenkin, ja lopulta olemme saavat siitä kyllämme. "Oh", sanoi elähtänyt herrasmies Oxfordissa, "ei ole mitään, joka olisi uutta tai totta — mutta mitä siitä!"
Hieman katkerammin uikuttaa kyynikko: elämämme on kuin aasi, jota viedään markkinoille kantamalla heinätukkoa sen edessä: se ei näe muuta kuin heinätukkonsa. "On niin paljo vaivaa maailmaan tulemisesta", sanoi lordi Bolingbroke, "ja vielä enemmän vaivaa ja vielä lisäksi kaikenmoista halpuutta tarvitaan ennenkuin pääsee siitä pois, jotta tuskinpa kannattaa koko homma." Tunnen erään tämänlaatuisen filosofin, jolla oli tapana koota kokemuksensa ihmisluonteesta sanoihin: "Ihminen on kirottu konna" ja luonnollisena lisälauseena seuraa jotakuinkin varmasti: — "maailma elää petoksen ja valheen varassa ja samanpa aion minäkin."
Aatteen ja aineen rakastajien täten ahdistellessa ja katkeroittaessa toisiansa ja äärimmän aineellisuuden pukeutuessa pilkkaajan muotoon esiytyy kolmas ajatussuunta ottaen kantansa näiden kahden välillä, skeptisismi nimittäin. Skeptikko, epäilijä pitää kummankin erehtyvän mennessään äärimmäisyyksiin. Hän ponnistelee saadakseen jalansijan vipusimen niskapuulla. Hän ei tahdo purjehtia pitemmälle kuin hänen karttansa osoittaa. Hän huomaa toiminnan miesten yksipuolisuuden, hän ei tahdo olla mikään gibeoniti; hän on henkisten kykyjen mies, kylmäpäinen harkitseva ihminen, harrastava kaikkea, joka voi säilyttää ihmisen kylmänä; ei mitään tarpeetonta toimeliaisuutta, ei mitään palkitsematonta itseuhrautumista, ei mitään turhaa aivojen tuhlausta. Olenko minä mikään härkä tai juhta? — Te liioittelette kumpikin, sanoo hän. Te, jotka tahdotte kaiken niin käytettävän kelvolliseksi ja maailman varmaksi kuin lyijykanki, te erehdytte perinpohjin: te luulette perustanne lujaksi kuin timantti, ja kuitenkin jos paljastamme tietojemme varmat äärimmät johtopäätökset, niin olette vaappuvat kuin kuplat virralla tietämättä minne ja mistä, ja kauttaaltaan olette te kääriyneet ja kietouneet harhaan ja harhaluuloihin.
Mutta ei hän tahdo jättäytyä kirjojenkaan orjaksi eikä kietoutua oppineen kaapuun. Oppineet ovat itsensä uhreja: ovat kaitoja ja kalpeita, jalkansa kylmiä, päänsä kuumia, yönsä unettomia, päivänsä kuluvat alinomaisessa häiriytymisen pelossa — kalvakkoja, likaisia, nälkiytyneitä, itsekkäitä. Jos lähenee heitä, huomaa miten täytenään he ovat sulia mielikuvitelmia — he ovat pelkkiä ilmakuvien sepittelijöitä, uneksivat päivät ja yöt uniaan, odottavat koko ihmiskunnan kunnioittaen polvistuvan jonkun merkillisen ajatuskokonaisuuden eteen, joka on rakennettu totuudelle, mutta rakennettu ilman mitään suhteita esityksessä, mitään kohtuutta ja tarkkuutta käytäntöön sovituksessa ja ilman mitään pontta ja tahdonvoimaa sen sommittelijassa, mikä saattaisi sen muotoon ja elämään.
Mutta näen selvästi, ett'en voi nähdä mitään, sanoo skeptikko. Minä tiedän, ettei ihmisen voima ole äärimmäisyyksissä, vaan äärimmäisyyksien karttamisessa. Minä ainakin olen karttava filosofeeraamasta yli voimieni. Mitä hyödyn minä siitä, että teeskentelen voimia, joita minulla ei sentään ole? Mitä hyödyttää teeskennellä varmuutta toisesta elämästä, jota varmuutta sentään ei ole? Miksikä liioitella hyveen voimaa? Miksikä pyrkiä enkeliksi ennen aikojaan? Nämä jänteet liika kireälle pingotettuina katkeavat. Jos meissä elää kuolemattomuuden kaipaus, mutta ei mitään todistusta sen tueksi, niin miks'emme myöskin tunnusta sitä? Jos meillä on vastakkaisia varmuuksia, niin miks'emme ilmaise niitä? Ellei vilpittömällä ajattelijalla ole tarpeeksi pohjaa ratkaistakseen kantaansa, sanoakseen suoraa on tai ei'tänsä — miksei hän lykkää lopullisen lausuntonsa antamista. Minä olen kyllästynyt noihin oppisääntöjen laatijoihin. Väsynyt olen noihin alinomaisiin itsensä matkijoihinkin, jotka kieltävät kaikki dogmit. Minä en väitä, enkä kiellä. Olen vaan tutkiakseni asiaa. Olen vaan katsellakseni, "skopein", punnitakseni asiaa. Koetan pitää vaakaa tasapainossa. Mitä hyötyä siitä, että istuisin opettajan istuimelle ja latelisin oppijärjestelmiäni yhteiskunnasta, uskonnosta, luonnosta, kun tietäisin, että niiden toteuttamista estää käytännölliset vaikeudet, joita en minä enkä kanssaihmiseni voi voittaa? Miksikä olisin julkisesti niin lavertelias, kun jokainen naapurini voisi kumota minut vastaväitteillä, joille en mahtaisi mitään. Miksipä yrittää väittää, että elämä on niin yksinkertaista leikkiä, kun kuitenkin tiedämme, kuinka ketterä väistymään ja harhaanvievä tämä Proteus on? Miksikä luulotella voivamme sulkea kaikki asiat ahtaaseen kanakoppiimme, kun kumminkin tiedämme, että niitä ei ole ainoastaan yksi ja kaksi, vaan kymmeniä, kaksiakymmeniä, tuhansia asioita, kaikki erilaisia? Miksikä kuvitella, että itse omistamme kaiken totuuden? On niin paljo väiteltävää puolelta jos toiselta.
Ken voi kieltää viisaalta skeptisismiltä sen oikeutuksen, kun huomaa, ett'ei ole ainoatakaan käytännöllistä kysymystä, jota voi ratkaista muuten kuin ainoastaan lähennellen? Eiköhän avioliitto ole avoin kysymys, koska maailman alusta asti on väitetty, että semmoiset, jotka ovat siinä, haluavat siitä pois ja ne, jotka eivät siinä ole, haluavat siihen? Ja Sokrateen vastaus eräälle, joka kysyi häneltä, olisiko hänen mentävä naimisiin vai eikö, pysyy yhä sattuvana: "menetkö vai olet menemättä, kummassakin tapauksessa olet katuva tekoasi." Entä kysymys valtiosta sitte? Koko yhteiskunta on eri mieltä käsityksessään valtiosta. Kukaan ei sitä rakasta, hyvin monet vihaavat sitä ja kärsivät omantunnon tuskia noudattaessaan alamaisvelvollisuuksiaan, ja ainoa syy sen puolustukseksi on pelko, että olisi vielä pahempi, jos se särkyisi. Entä mitenkähän on laita kirkon? Tai esittääksemme kysymyksen, joka lähimmin koskee ihmiskuntaa onko nuoren miehen pyrittävä johtavaan asemaan lakitieteen alalla tai politiikassa tai kaupan alalla? Ei voitane väittää, että menestys näillä aloilla lankeaa täysin yhteen sen kanssa, mikä on parasta ja sisäisintä nuorukaisen sielussa. Onko hänen siis katkaistava ne siteet, jotka liittävät häntä yhteiskuntaan, ja sysättävä haahtensa vesille ilman muuta ohjetta kuin oma neronsa? Asioissa on aina tukea sekä syille että vastasyille. Ajateltakoon ainoastaan ratkaisematonta kysymystä nykyisen "vapaa kilpailu"-järjestelmän ja "yhteistoiminnan" ystäväin välillä. Jalo, ylevä mieli omistaa alttiisti aatteen, että työ on jaettava tasan kaikkien kesken; se on ainoa kunniallinen ja turvallinen tapa jakaa työvelvollisuudet. Raatajan hökkeliin ainoastaan perustuu tarmo ja hyve: ja kuitenkin esitetään toisaalta, että työ rumentaa muodon ja uuvuttaa hengentulen, ja työmiehet huutavat yhdestä suusta: "Meillä ei ole mitään ajatuksia!" Sivistys, kuinka välttämätön onkaan se! Minä en voi suoda sinulle anteeksi sielusi kehityksen puutetta, ja kuitenkin, sivistys on silmänräpäyksessä tukahuttava sinussa välittömyyden ihanan sulon. Tärkeä on raakalaiselle sivistys, mutta kun hän kerrankin on lukenut kirjaa, ei hän enää voi olla ajattelematta Plutarkon sankareita. Lyhyesti, koska ihmisjärjen todellinen voima on siinä, "ettemme anna sen, minkä tiedämme, häiriytyä siitä, mitä emme tiedä", niin pitää meidän tukea ja varmentaa niitä luonteemme ja tilamme hyviä puolia, jotka ovat vallassamme, eikä panna niitä vaaraan tavoittelemalla ilmalinnoja ja saavuttamattomia. Niinpä siis, ei mitään haaveita! Tehkäämme matkoja, työskennelkäämme ja toimikaamme, oppikaamme, hankkikaamme, omistakaamme, pyrkikäämme. "Ihmiset ovat kuin jonkinmoisia liikkuvia kasveja, ja kuten puut saavat he suuren osan ravintoansa ilmasta. Jos he ovat liika paljon kotona, kuihtuvat he." Olkoon elämämme karaisevaa, miehekästä, tietäkäämme se, minkä tiedämme, varmasti; minkä omistamme, olkoon se kunnollista, käytettävää ja omaamme. Pyy pivossa on parempi kuin kymmenen oksalla. Olkoot ihmiset, joiden kanssa tulemme tekemisiin, todellisia eikä mitään huppelehtivia aaveita.
Tässä nyt on meillä skeptikon oikea perusta — tämä punnitsevan katselemisen ja pidättäytymisen perusta; se ei siis mitenkään perustu epäuskoon tai yleiseen kieltämiseen tai yleiseen epäilemiseen — jopa oman epäilyksensäkin epäilemiseen — kaikkein vähimmän perustuu se pilkkaan ja kaiken vakaan ja hyvän ylimieliseen ilkkumiseen. Nämä eivät kuulu sen henkeen enempää kuin uskonnon ja filosofiankaan. Epäilijä on punnitsija ja viisas, mies, joka kokoo purjeensa ja laskee omaisuutensa sekä elää varojensa mukaan, joka arvelee, että ihmisellä on muutenkin liika paljon virkamiehiä, jotta hänellä vielä lisäksi olisi varaa olla oma virkamiehensä, ett'emme voi varata itsellemme liika paljon etuja siinä epätasaisessa taistelussa, jossa toisella puolella ovat niin suunnattomat ja ehtymättömät voimat, toisella taas semmoinen mitätön, mahtaileva, haavoittuva papukaija kuin ihminen, joka on kuin kaarna aalloilla jokaisessa vaarassa. Hänen, epäilijän asema on puolustusasema, turvallisempi ja helpompi puolustaa ja samalla mukava ja käyttökelpoinen, ikäänkuin huonetta rakentaessamme noudatamme sääntöä: ei liika korkealle, jos ei liika matalallekaan — tuulilta suojaan, mutta ei laakson lokaankaan.
Filosofia, jota me kaipaamme ja tarvitsemme, on filosofiaa, joka soveltuu ja mukautuu. Spartalainen tai stoalainen ajatussuunta on liika jyrkkää ja jäykkää meidän tarpeisiimme. Pyhän Johanneksen ja nöyrän vastustamattomuuden kanta toisaalta taas tuntuu liika ohuelta ja eetteriseltä. Me kaipaamme kimmoista mukauvaa teräspukua, lujaa kuin edellinen, taipuisaa kuin jälkimäinen. Me tarvitsemme laivaa näillä aalloilla, joilla asumme. Jäykkäkulmainen, dogmaattinen rakenne särkyisi pirstoiksi tässä lukemattomien voimien temmellyksessä. Ei, sen pitää olla tiiviin ja ihmismuodon mukaisen pysyäkseen ollenkaan eheänäkään, kuten raakun pitää määrätä rakennuksen muodon, joka perustetaan veteen. Ihmishengen pitää olla oppirakennuksemme kaavana, aivan kuten ihmisruumis on kaava, jonka mukaan asuntorakennus on rakennettu. Mukautuvaisuus on ihmisluonteen erikoiskyky. Me olemme kultaisia keskimääriä, ohimeneviä pysyväisyyksiä, vastapainollaan tehottomaksi tehtyjä tai säännöllisesti toistuvia erehdyksiä, vedelle perustettuja rakennuksia. Viisas skeptikko tahtoo saada nähdä mahdollisimman läheltä parhaimmat leikit ja ylimmät leikkijät, parhaan, mitä kiertotähtemme tarjoo nähtävää, parhaimman taiteen ja luonnon, parhaimmat paikat ja tapahtumat, mutta varsinkin parhaimmat ihmiset. Kaiken mitä on ihmiskunnassa erinomaista: — suloiset muodot, rautainen käsivarsi, huulet, joilta vuotaa vakuutuksen hunaja, neuvokkaat aivot, jokainen ihminen, joka osaa leikkiä ja voittaa, kaiken hän tahtoo saada nähdä ja kaikkea arvostella.