Ehdot, joilla tätä näytelmää pääsee katsomaan, ovat: katsojalla pitää itsellään olla jonkinmoinen varma ja järkiperäinen elämänsuunta, jokin varmentunut menettelytapa tyydyttäessään ihmiselämän välttämättömiä tarpeita, todistuksia, että hän on näytellyt osaansa taidolla ja menestyksellä, hänellä pitää olla semmoista tyyneyttä ja luonteenlujuutta sekä lahjakkuutta, että hän aikalaistensa ja maanmiestensä kesken on ansainnut ystävyyttä ja luottamusta. Sillä elämän salaisuudet aukeavat ainoastaan ystävyydelle ja vertaisille. Ihminen ei usko itseään pojille tai houkkioille tai pedanteille, vaan ainoastaan arvoisilleen. Ihminen, jolla on jonkinmoinen järkevä rajoittautumiskyky, jonkinmoinen keskeinen, välittävä asema äärimmäisyyksien välillä samalla sentään omaten oman varman pohjan, voimakas pätevä mies, joka ei ole niin yksinomaan suolaa ja sokuria, vaan kylliksi maailmaatunteva myöntääkseen oikeuden niin Pariisille kuin Lontoollekin, ollen samalla sentään tarmokas ja alkuperäinen ajattelija, joka ei niitä hämmästy, vaan käyttää niitä hyväkseen — siinä sopiva henkilö edustamaan tätä filosofista ajatuskantaa.

Nämä ominaisuudet yhtyvät Montaignen luonteessa. Koska kuitenkin personallinen kunnioitukseni Montaignea kohtaan mahdollisesti on kohtuuttoman suuri, niin tahdon tämän egoistien ruhtinaan kilven turvissa puolustaakseni sitä, että valitsen juuri hänet skeptisismin edustajaksi, esittää sanan pari selittääkseni, kuinka olen ruvennut pitämään tästä ihailtavasta lavertelijasta ja kuinka rakkauteni häneen yhä on kasvanut.

Yksi ainoa Cottonin englanniksi kääntämä nidos hänen "Kirjoitelmiaan" (Essais) oli jäänyt minulle isäni kirjastosta, kun vielä olin poika. Se sai kauan levätä huomaamatta kunnes monen vuoden kuluttua vast'ikään lopetettuani yliopistolukuni luin kirjan ja hankin lisäksi puuttuvat nidokset. Muistan millä ilolla ja ihmetyksellä syvennyin siihen. Tuntui ikäänkuin olisin itse kirjoittanut kirjan jossakin edellisessä elämässä, niin vilpittömän välittömästi puhui se tunteelleni ja kokemukselleni. Ollessani Pariisissa 1833 tulin Père la Chaise'n hautausmaalla haudalle, jossa lepäsi Auguste Collignon, joka oli kuollut 1830 kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana ja joka hautapatsaan mukaan "oli elänyt harrastaakseen oikeutta ja joka oli kasvattanut itseään hyveeseen Montaignen kirjoitelmien johdolla". Muutamaa vuotta myöhemmin tutustuin hienosti sivistyneeseen englantilaiseen runoilijaan John Sterlingiin ja jatkuneen kirjeenvaihtomme kautta opin tuntemaan, että hän rakkaudesta Montaigneen oli tehnyt toivioretken hänen linnaansa, joka yhä on jälellä lähellä Castellania Perigordissa, ja jäljentänyt hänen kirjastonsa seiniltä lauselmat, jotka Montaigne kahtasataa viittäkymmentä vuotta aiemmin oli niille piirtänyt. Tämän John Sterlingin matkakertomuksen, joka on julkaistu Westminster Review'issa, on Hazlitt ottanut "Essais"-painoksensa johdantoon. Ilokseni kuulin, että yksi äskettäin löydetyistä William Shakespearen omakätisistä nimikirjoituksista oli eräässä Florion Montaigne-käännöksen jäljennöksessä. Se on ainoa kirja, jonka varmasti tiedämme löytyneen runoilijan kirjastossa. Ja omituista kylläkin, toisessa yhtäpitävässä Florio-jäljennöksessä, jonka (kuten minulle museossa ilmoitettiin) Brittiläinen museo on hankkinut itselleen suojellakseen Shakespearen käsikirjoitusta, on kuulunut alkulehdellä olevan Ben Jonsonin omakätinen nimikirjoitus. Leigh Hunt kertoo lordi Byronista, että Montaigne oli ainoa suuri menneiden aikojen kirjailija, jota hän luki täydellä tyydytyksellä. Sattui muitakin tapauksia, joita on tarpeetonta tässä mainita, jotka saattoivat tämän vanhan gascognelaisen pysymään yhä uutena ja kuolemattomana minulle.

V. 1571 isänsä kuollessa jätti Montaigne, silloin kolmenkymmenenkahdeksan vuotias, lakimiestoimensa Bordeaux'ssa ja asettui maatilalleen. Vaikka hän oli rakastanut huveja ja toisinaan ollut hovimiehenäkin, saivat nyt opinnolliset harrastukset ylivallan hänessä, ja hän mieltyi maalaisaatelismiehen säännölliseen, tyyneen ja riippumattomaan elämään. Hän ryhtyi täydellä todella taloudenhoitoonsa ja saattoi maatilansa mitä tuottavimmalle kannalle. Suorana ja vilpittömänä käytökseltään ja kavahtaen sekä pettymistä että pettämistä saavutti hän paikkakuntalaistensa kunnioituksen älyllään ja rehellisyydellään. Liigan sisällisten sotien aikoina, jolloin jokainen rakennus muuttui linnaksi, piti Montaigne porttinsa avoimina ja talonsa puolustuksetta. Kaikki puolueet liikkuivat vapaasti hänen linnassaan, sillä kaikki pitivät arvossa hänen rohkeuttaan ja kunniaansa. Lähiseudun aatelisto toi kalleutensa ja arvopaperinsa turviin hänen linnaansa. Gibbon laskee näinä tekohurskaina aikoina Ranskassa ainoastaan kaksi vapaamielistä miestä — Henrik IV:n ja Montaignen.

Montaigne on kaikista kirjailijoista suorin ja vilpittömin. Hänen ranskalainen suorapuheisuutensa melkein lähenee karkeutta; mutta hänen tunnustustensa aulis avomielisyys on leikannut kärjen kaikelta arvostelulta. Hänen päivinään tarkoitettiin kirjat ainoastaan toisen sukupuolen luettaviksi ja kirjoitettiin melkein kaikki latinaksi, ja salli tämä humoristille vapauden jonkinmoiseen alastomuuteen esityksessä, jota meidän nykyiset tapamme eivät suvaitse kirjallisuudessa, joka on yhtä paljon tarkoitettu kummankin sukupuolen luettavaksi. Mutta vaikkapa hänen raamatullinen suorasukaisuutensa sekoittuneena koko lailla epäpyhään kevytmielisyyteen voikin tehdä hänen kirjansa epämieluisiksi monelle herkkätunteiselle lukijalle, on tämä loukkautuminen kuitenkin pintapuolista. Hän uhittelee sillä, hän asettaa sen mahdollisimman näkösälle, kukaan ei voi ajatella tai puhua pahemmin hänestä kuin hän itse. Hän väittää itsensä syypääksi melkein mihinkä paheeseen tahansa, ja jos hänessä olisi jotakin hyvettä, on se livahtanut muka varkain häneen. Hänen mielestään ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei viidesti kuudesti olisi ansainnut hirsipuuta, ja itse puolestaan ei hän väitä itseään miksikään poikkeukseksi. "Viisi kuusi yhtä hullua juttua", sanoo hän, "voisi vielä kertoa minusta, kuten jokaisesta muustakin ihmisestä." Mutta huolimatta tästä tosiaankin ylenmääräisestä suorapuheisuudesta juurtuu jokaisen lukijan mieleen vakuutus hänen ehdottomasta rehellisyydestään.

"Jos tarkimmin ja tunnollisimmin punnitsen itseäni, niin huomaan, että parhaimpaankin hyvään minussa on sekoittuneena pahaa, ja minä, joka rakastan tämänlaatuista hyvettä niin vilpittömästi ja täydellisesti kuin kuka tahansa maailmassa, pelkään, että Plato itsekin puhtaimmassa hyveessään, jos olisi kuunnellut ja hiipinyt korvansa aivan lähelle itseään, olisi kuullut sorahduksen ihmissekoitusta itsessään, vaikkapa vain hyvin heikkonakin ja etäisenä ja ainoastaan hänen itsensä kuultavana."

Tässä ilmenee kärsimättömyyttä, ja vihaa kaikenlaista värittelyä ja suurentelemista vastaan. Hän on ollut hoveissa kylliksi kauan herätäkseen tuliseen vastenmielisyyteen kaikkea ulkokuorta kohtaan; virkistyksekseen laskee hän pienen kirouksenkin, hän tahtoo puhua merimiesten ja mustalaisten kanssa ja käyttää hyväkseen kansanomaisia kokkapuheita ja renkutuksia, hän on ollut sisällä niin kauan, että hän tuntee itsensä kipeäksi ja tahtoo nyt ulos vapaaseen ilmaan, sataisipa siellä sitte vaikka kuulia. Hän on liika kauan saanut nähdä pitkätakkisia herroja, niin että hän nyt kaipaa nähdä villejä ihmissyöjiä ja on niin hermostunut teeskenneltyyn elämään, että hän arvelee: mitä raakalaisempi, sitä parempi ihminen. Hän rakastaa satulaansa. Muualta saatte etsiä teologiaanne, kielitiedettänne, filosofiaanne. Mitä täällä on saatavissa, se maistuu ja tuntuu maalta ja todelliselta elämältä, hyvältä, karvaalta tai kirpeältä. Hän ei mitenkään arkaile kertoa teille sairauksiaan, ja hänen kertomuksensa Italian matkasta ihan vilisee tämänlaatuisia juttuja. Hän oli saavuttanut ja säilytti tasapainonsa. Nimensä yläpuolelle piirsi hän kaksi esikuvallista vaakamaljaa ja kirjoitti alle: Que sçais je? [Mitä tiedän minä?] Kun katselen hänen kuvaansa kirjan alkulehdellä, on kuin kuulisin hänen puhuvan: Olkaa olevinanne niin tietoviisaita kuin tahdotte, kiistelkää ja liioitelkaa — minä en hellitä totuudesta, ja vaikkapa sitte saisin Europan kaikki valtiot ja kirkot ja tulot ja hyvän maineen, en ole antava sille kuivakiskoiselle tosiasialle, jonka näen, suurempaa arvoa kuin näen sillä olevan; tahdon mieluummin laihassa proosassa jupista siitä, mitä varmasti tiedän — huoneestani ja lapsistani, isästäni, vaimostani ja alustalaisistani, vanhasta, raihnaasta, paljaasta päälaestani, veitsistäni ja kahveleistani, ruuista, joita syön, ja juomista, joista enimmän pidän, ja sadasta muusta yhtä hullunkurisesta pikkuasiasta — kuin hienolla hanhensulalla kirjoittaa hienoa romanssia. — Minä rakastan harmaita päiviä, syksyä ja talvi-ilmaa. Olen itse harmaa ja syksyinen ja pidän, että arkipuku ja vanhat kengät, jotka eivät ahdista jalkoja, ja vanhat ystävät, joiden tähden minun ei tarvitse häiriytyä oloissani, ja selvät yksinkertaiset puheenaineet, joiden tähden minun ei tarvitse ponnistaa itseäni ja vaivata aivojani, ovat mukavimmat. Asemamme ihmisinä on itsessäänkin kylläksi kiperä ja kapera. Eihän ihminen koskaan voi olla varma itsestään ja kohtalostaan, vaan voi hän joka hetki tulla suistetuksi johonkin säälittävään ja naurettavaan suhteeseen. Miksipä mahtailisin ja näyttelisin filosofin osaa sen sijaan, että parhaimpani mukaan koettaisin pitää tasapainossa tätä huppelehtivaa ilmapalloa? Siten ainakin elän jonkinmoisissa rajoissa, säilytän toimintavapauteni ja voin lopulta laskea purteni lahden tuolle puolen edes hiukankin onnistuneesti. Jos on jotakin hullunkurista tuommoisessa elämässä, niin vika ei ole minun: tulkoon se kohtalon ja luonnon laskuun!

Kirjoitelmat ovat siis hupaisaa yksinpuhelua mistä satunnaisesta aineesta tahansa, joka tulee hänen mieleensä, käsitellen kaikkea suoraan ja kursailematta, mutta miehekkäällä aistilla. On löytynyt ihmisiä, joilla on ollut syvemmät tiedot kuin hänellä, mutta tekisi mieli sanoa, ett'ei ole löytynyt ketään, jolla olisi niin runsaasti ajatuksia: hän ei ole ikinä pitkäveteinen eikä teeskentele koskaan, ja on hänellä kyky saada lukija huvitetuksi siitä, mikä huvittaa häntä.

Hänen suoruutensa ja ytimekkyytensä ylettyy jokaiseen hänen lauseeseensakin. En tunne toista kirjaa, joka tuntuisi vähemmän kirjoitetulta. Se on puhelua kirjoitetussa muodossa. Jos leikkaisi noita sanoja, vuotaisivat ne kuin verta: niin meheviä ja eläviä ne ovat. On sama ilo häntä lukiessa kuin kuunnellessa jotakin, joka työskennellessään johtuu puhumaan itsekseen, kun yhtäkkiä sattuu joku epätavallisempi asianhaara. Sillä sepät ja tallirengit eivät kompastu ja tapaile puheessaan, se virtaa kuin kuulasade. Akateemikot ne ovat, jotka korjailevat sanojaan ja alkavat uudelleen ja uudelleen lauseensa ja vielä lisäksi tahtovat sievistää ja sirostaa liika paljon ja eksyvät esitettävästä asiasta esityksen muotoon. Montaigne puhuu terävästi, tuntee maailman ja kirjat ja itsensä, liikkuu aina varmalla pohjalla: ei huuda, ei väittele ja rukoile, ei mitään heikkoutta, kiihkoilua ja liioittelua: hän ei ole joutumassa suunniltaan, hän ei näyttele hulluttelijaa eikä tahdo tehdä tyhjäksi aikaa ja avaruutta, vaan hän on luotettava ja varma, nauttii päivän jokaisesta hetkestä, pitää tuskastakin, koska se saattaa hänen tuntemaan itseänsä ja tekee asiat todellisiksi, samoinkuin me nipistämme itseämme tullaksemme vakuutetuiksi, että olemme valveilla. Hän pysyy tasamaalla, kohoo tai alenee siltä harvoin, rakastaa varmaa pohjaa ja kiviä jalkainsa alla. Hänen kirjoitustavassaan ei ole mitään innostusta ja kaipuun henkevyyttä; tyvenentyytyväisenä ja itsekylläisenä noudattaa se keskitietä. On ainoastaan yksi poikkeus tästä — hänen rakkautensa Sokrateeseen. Puhuessaan hänestä hehkottuvat kerran hänenkin kasvonsa, ja hänen kirjoitustapansa kohoaa intohimoisemmaksi.

Montaigne kuoli vuonna 1592 kuudenkymmenen vuoden vanhana kurkkumätään. Kuolemaisillaan antoi hän toimittaa messun huoneessaan! Kolmenkymmenen kolmen vuoden vanhana oli hän mennyt naimisiin. "Mutta", sanoi hän, "jos olisin noudattanut omaa tahtoani, en olisi mennyt naimisiin itse viisaudenkaan kanssa, jos se olisi huolinut minusta; mutta oli liika vaikeata ja työlästä olla sitä tekemättäkin, yleinen tapa ja tottumus kun vaativat niin. Enimpiin tekoihini olen johtunut esimerkkien kautta, en omasta valinnastani." Kuolemansakin hetkellä myönsi hän yleiselle tavalle saman määräämisvallan. Que sçais je? Mitä tiedän minä?