Maailma on omaksunut tämän Montaignen kirjan kääntäen sen kaikille kielille ja julkaisten siitä seitsemänkymmentäviisi eri painosta Europassa, ja tämä on tapahtunut, vaikkapa lukijapiiri on verrattain rajoitettu, nimittäin hovimiehiin, sotureihin, ruhtinaisiin, maailmanmiehiin sekä teräväpäisiin ja jalomielisiin ihmisiin.
Onko meidän sanottava, että Montaigne on puhunut viisaasti, että hän on oikealla ja pysyvällä tavalla tulkinnut ihmismieltä elämän järjestämiseen nähden. Meillä on luontainen taipumus uskoon. Totuus yksin tai yhteys syyn ja vaikutuksen välillä kiinnittää mieltämme. Olemme vakuutetut, että kautta kaiken olevan kulkee yhdistävä lanka, kaikki maailmat ovat pujotetut siihen kuin helmet nauhaansa: ja ihmiset, tapahtumat, elämä saapuvat meille ainoastaan tuon langan vuoksi, ne tulevat ja menevät ainoastaan, jotta tuntisimme tuon viivan suunnan ja yhtäjaksoisuuden. Mieltämme masentaa kirja tai perustelu, joka pyrkii osoittamaan, ett'ei ole semmoista viivaa, vaan ainoastaan sattumaa ja sekavuutta: — syytön onnettomuus ja ansaitsematon onni, houkkiosta syntynyt sankari ja sankarista syntynyt houkkio. Näemmekö sen vai emmekö, me uskomme, että semmoinen side on olemassa. Kyky sepittelee valhesiteitä, nero näkee todelliset. Me kuuntelemme tiedemiestä, koska edeltäpäin aavistamme sen luonnon ilmiöiden johdonmukaisuuden, jonka hän paljastaa. Me rakastamme kaikkea, joka myöntää, yhdistää ja pitää voimassa, ja vihaamme kaikkea, joka särkee ja kumoo. Esiintyy mies, joka kaikille ilmenee säilyttävänä ja rakentavana: hänen läsnäolonsa edellyttää hyvinjärjestettyä yhteiskuntaa, maanviljelystä, kauppaa, kehittyneitä laitoksia ja hallitusta. Ellei näitä olisi olemassa, niin hänen toimintansa herättäisi ne eloon. Senpävuoksi vaikuttaakin hän niin elähyttävästi ja rohkaisevasti ihmisiin, jotka erinomaisen alttiisti tuntevat kaiken tämän hänessä. Tyytymättömät ja kumousmieliset esittävät kaikenmoisia epäämättömiä syitä yhteiskuntajärjestystä vastaan, mutta he eivät osoita meille mitään omaa suunnitelmaansa perhe- tai valtiojärjestykseksi. Vaikkakin siis kaupunki, valtio, elämänjärjestys, jota meidän lainlaatijamme on tarkoittanut, olisikin ylen vaatimaton taikkapa tunkkeinenkin onni, niin ihmiset kuitenkin syystä kyllä noudattavat häntä ja hylkäävät uudistajan, niin kauan kuin tämä esiytyy ainoastaan kirves ja rautakanki kädessä.
Mutta vaikkapa olemmekin luonnoltamme taipuvia säilyttämään ja näkemään asioiden syyjohteisuuden toisistaan ja vaikkapa hylkäämme katkeran, sokean epäuskon, niin on sillä skeptisismisuunnalla, jota Montaigne edustaa, kuitenkin oikeutuksensa, ja jokainen ihminen on jonakin aikana elämästään taipuvainen siihen. Jokainen ylevämpi henki on kehityksessään saapuva tähän tasapainopisteeseenkin tai paremmin sanoakseni, on oppiva käyttämään hyväkseen näitä luonnon vasta- ja tasapainoja luonnollisena aseena hurskailijoiden ja pölkkypäiden liioittelua ja kaavamaisuutta vastaan.
Skeptisismi on se kanta, jolle tutkija asettuu niihin yksityisseikkoihin nähden, joita yleensä ihaillaan, mutta jotka hän havaitsee kunnioitusta ansaitseviksi ainoastaan pyrintöperiltään ja hengeltään. Epäilijän, skeptikon omaksuma perusta on temppelin esipiha. Yhteiskunta ei suvaitse epäilyksen henkäyksenkään koskettavan olevaa yhteiskuntajärjestystä. Mutta jokaisen ylevämmän hengen kehityksessä on välttämätön aste, jolloin hän asettaa kyseeseen sovinnaiset tavat kaikissa kohdissaan, ja todistaa tämä juuri, että hän käsittää sen aaltoavan runsaan elämänvoiman, joka kaikissa muutoksissaan pysyy samana.
Ylevämpi henki on havaitseva olevansa yhtä vastustavalla kannalla yhteiskunnan heikkouksiin nähden kuin niihin ehdotuksiinkin nähden, joita on tehty niiden parantamiseksi. Viisas skeptikko on huono kansalainen, hän ei ole mikään vanhoillinen, hän havaitsee omistamisessa piilevän itsekkyyden ja yhteiskunnallisten laitosten kömpelyyden. Mutta hän ei myöskään ole sovelias työskentelemään missään tähänastisessa kansanvaltaisessa puolueessa, sillä puolueet vaativat miehensä kokonaan, ja hän näkee läpi kaiken ylimalkaisen isänmaallisuuden. Hänen politiikkansa on sama kuin sir Walter Raleighin "Souls Errand" kirjassa tai Krishnan Bhagavatissa: "Ei ole olemassa ketään, joka ansaitsisi minun rakkauteni tai vihani" — ja samalla hän lausuu mietelmiään laeista, luonnonvoimista, jumaluudesta, kaupasta ja tavoista. Hän on yhteiskunnan parantaja: toki ei silti mikään sopiva jäsen hyväntekeväisyysyhdistykseen. Käypi ilmi, ett'ei hän ole mikään työntekijäin, köyhien tai vankien ja orjien esitaistelija. Hänen mieleensä on juurtunut käsitys, että elämämme tässä maailmassa ei ole aivan niin helposti selitettävissä kuin kirkot ja kouluoppikirjat sanovat. Hän ei pyri vastustamaan näitä hyväätarkoittavia harrastuksia ja esittämään pahuuden asianajajan osaa maailmassa sekä toitottamaan maailmalle jokaista epäilyä ja ilkkuvaa havaintoa, joka pimittää häneltä auringon. Hän sanoo ainoastaan, että on aihetta epäilyyn.
Aion käyttää tilaisuutta ja viettää Pyhän Mikael Montaignemme nimipäivää sillä, että luettelen ja kuvaan näitä epäilyjä tai kielteisiä väitteitä. Haluan ajaa ne esiin luolistaan ja hieman tuulettaa niitä. Meidän on meneteltävä niiden kanssa kuten poliisi menettelee vanhojen roistojen kanssa, joita näytetään yleisölle raatihuoneella. Ne eivät enää voi olla niin peloittavia ja tuhoisia, kun ne kerta ovat tulleet tunnetuiksi ja kirjoihin merkityiksi. Mutta tarkoitukseni ovat vilpittömät niitä kohtaan — noillekin hirmuille on myönnettävä heidän oikeutensa. En ole vetävä esiin mitään sunnuntaipäähänpistoja, semmoisia, jotka ovat esitetyt ainoastaan kumottaviksi. Olen valitseva käsiteltävikseni pahimmat, mitä voin löytää, olkoot ne sitte ylivoimaisia minulle tai minä niille.
En ryhdy ahdistelemaan materialistista skeptisismiä. Tiedän että nelijalkaisuusoppi ei koskaan ole pääsevä ylivaltaan. On yhdentekevää, mitä lepakot ja härät ajattelevat. Ensimäinen arveluttava ilmiö, johon kajoon, on henkevyyden kevytmielisyys: on kuin horjuttaisi paljotietoisuus ihmisen vakavuutta. Tietäminen on tieto siitä, ett'emme voi mitään tietää. Yksinkertaiset rukoilevat, nerot ovat keveitä ilkkujia. Kuinka kunnianarvoisaa onkaan vakavuus kaikilla aloilla, mutta järki surmaa sen. Niinpä San Carlo, teräväjärkinen ihailtava ystäväni, teräväpäisimpiä ihmisiä, on havaitsevinaan, että kaikki välitön sielunylentymys, vieläpä ylevä hartauskin, johtaa tähän kolkkoon näkemykseen ja suistaa hartailijan orpona takaisin. Minun hämmästyttävä San Carloni arveli, että lainlaatijat ja pyhimyksetkin ovat kokeneet tämän pettymyksen. He tapasivat arkin tyhjänä, näkivät, mutta eivät tahtoneet kertoa, ja koettivat häätää lähenevät seuraajansa tältä tieltä sanoen: "Toiminta, toiminta, rakkaat ystäväni, on teidän osanne." Niin vaikea kuin olikin minulle tämä San Carloni paljastus, tämä halla heinäkuussa, tämä isku, jonka sai kuin morsiamelta, niin vaikeampi oli vielä pyhimysten kyllästymys ja ylenkyllästymys. Ilmestyksen vuorella, ennenkuin he vielä ovat nousseet polviltaan, sanovat he: me havaitsemme, että tämä hartautemme ja autuutemme on osittaista ja muodotonta, löytääksemme lievityksen täytyy meidän paeta tuon epäillyn ja solvaistun järjen, ymmärryksen turviin, Mefistofeleen, kyvyn ja älyn elähyttäjän?
Tämä on ensimäinen esiinloitsittu henki, ja vaikkapa se onkin yhdeksännellätoista vuosisadallamme ollut monen kaihoavan runoelman esineenä, Byronin, Goethen ja monen muun vähemmän mainehikkaan runoilijan laulama, jättääkseni mainitsematta lukuisat erinomaiset yksityiset havaintojen tekijät — niin tunnustan sentään, ett'ei se ole tuntunut perin kiehtovalta mielikuvitukselleni, se tuntuu nimittäin tähtäävän nukkerakennusten ja ruukkuhyllyjen kumoamiseen. Se mikä saa huojahtelemaan perustuksillaan Rooman tai Englannin tai Geneven tai Bostonin kirkon, voi vielä olla varsin kaukana koskettamastakaan mitään uskonperusteita. Minusta ovat järki ja siveellinen tunne sopusoinnussa keskenään, ja vaikkapa filosofia hävittääkin valhehaamut, suo se kuitenkin luonnolliset pidäkkeet pahalle ja sielulle tietoisan tasapainon. Arvelen, että mitä viisaampi ihminen on, sitä ihmeteltävämmiksi havaitsee hän luonnon ja siveyden lait ja kohottautuu yhä ehdottomampaan luottamukseen ja uskoon.
Ovat vielä jälellä ihmisen mielialat, joista jokainen tekee tyhjäksi kaiken muun paitsi oman tosiasia- ja uskokudoksensa. On lisäksi ruumiinrakennuksen vaikutus, joka ilmeisesti vaikuttaa mielialoihin ja mielenlaatuun. Usko ja epäusko osoittautuvat riippuvaisiksi ihmisen ruumiinrakenteesta, ja kohta kun ihminen on saavuttanut sen tasapainon ja elokkuuden, joka sallii koko koneiston ryhtyä toimintaan, hän ei enää kaipaa mitään ulkonaisia esimerkkejä, vaan on ripeästi omassa elämässään kokeva kaikki mielipiteet vuoron perään. Meidän elämämme on maaliskuun ilmaa, yhdessä hetkessä sekä tuimaa että kirkasta. Ankaran vakaina, altistuneina uskoen kohtalon rautaisiin ohjaksiin kuljemme tietämme emmekä hievahuttaisi jalkaammekaan pelastaaksemme elämäämme: mutta yht'äkkiä lennättää joku kirja tai kuvapatsas tai ainoastaan jonkun nimen kaiku säkenen läpi hermojemme, ja yht'äkkiä uskomme tahtoon: sormukseni muuttuu Salomonin sinetiksi, kohtalo on olemassa ainoastaan houkkioita varten, kaikki on mahdollista päättävälle mielelle. Kohtapa kääntää uusi kokemus ajatukset taas uudelle tolalle: terve jokapäiväinen järki anastaa jälleen ylivaltansa; me sanomme, sotilasura on sittenkin suorin tie maineeseen, hienoihin tapoihin, runouteen — ja nähkääs, lopulta on kuitenkin siten, että itsekkyys kylvää parhaiten ja korjaa parhaimmat sadot, tekee parhaat kaupat ja parhaimmat kansalaiset. Riippuvatkohan ihmisen mielipiteet oikeasta ja väärästä, kohtalosta ja perussyistä häiritystä unesta ja huonosta ruuansulatuksesta? Eiköhän ihmisen usko Jumalaan ja velvollisuuteen olekaan perustettu syvemmälle kuin vatsan todistukseen? Ja mikähän takaa näiden mielipiteiden pysyväisyyden? Minä en pidä ranskalaisesta nopeakäänteisyydestä — uusi kirkko ja valtio kerta viikossa. Tämä on Montaignen toinen kielteinen kanta, olkoon sillä se arvo, mikä sillä voi olla. Mikäli se olettaa mielentilojen kiertokulkua, viittaa se minusta omaan vastalääkkeeseensä, nimittäin katsomaan asioita pitempien ajanjaksojen kuluessa. Mikä on monen mielentilan, kaikkien mielentilojen keskiarvo? Vakuuttaakohan eri aikojen ja sukupolvien yhteinen kokemus oikeaksi ainoatakaan periaatetta, tai onkohan havaittavissa mitään etäisille ajoille ja paikoille yhteistä tuntemusta? Ja jos semmoiseksi ilmenisi itsekkyys, niin hyväksyn minä senkin jumalallisen lain osana ja täytyy minun parhaimpani mukaan koettaa sovelluttaa se yhteen ylevämpäin pyrintöjen kanssa.
Sana kohtalo tai sallima ilmaisee kaikkina aikoina ihmisen tunnetta siitä, että maailman lait eivät aina ole suosiollisia meille, vaan usein loukkaavatkin ja musertavat meidät. Kohtalo luonnon haamussa kasvaa ylitsemme kuin ruoho. Me kuvaamme ajan viikate kädessä, rakkauden ja onnen sokeaksi, kohtalon kuuroksi. Meidän voimamme ovat liika heikot vastustaaksemme tuota hirmua, joka uhkaa nielaista meidät. Mitä vastarintaa voimme tehdä noille välttämättömille, voitokkaille, pahaasuoville voimille? Mitä voin tehdä saattaakseni tehottomaksi rodun vaikutuksen omassa elämässäni? Mitä voin tehdä perinnöllisiä ja synnynnäisiä taipumuksiani vastaan, mitä risa- ja keuhkotautia sekä heikkoutta vastaan, mitä ilmastoa ja raakalaisuutta vastaan synnyinmaassani? Minä voin järkeillen järkeillä ja kieltää kaiken, paitsi tuota iänikuista vatsaa: se vaatii ja sen täytyy saada ravintonsa, enkä voi tehdä sitä kunnioitettavaksi.