Mutta päävastus, jonka myöntöperäinen välittömyytemme kohtaa ja joka itsessään käsittää kaikki muut, on oppi olemisesta harhanäkynä. Kiertää tuskallinen huhu, että olisimme kaikissa elämän ratkaisevissa kohdissa pidetyt pilkkana ja että tahdon ja toiminnan vapaus olisi vain tyhjää puhetta. Meitä höystetään ja maustetaan ilmalla ja ravinnolla, naisilla, lapsilla, tieteillä, tapahtumilla, ja olemme yhtä hyvät niin ennen kuin jälkeenkin. Matematiikka, valitetaan, jättää hengen entiselleen, samaten kaikki tieteet, siten myöskin kaikki tapahtumat ja teot. Minä tapaan ihmisessä, joka on tutkinut kaikki tieteet, saman moukan, joka hän alkuaankin oli, ja kaikkien niinhyvin oppi- kuin virka- ja yhteiskunta-arvojen ja asemien takana havaitsen minä lapsen. Ja yhtäkaikki olemme pakoitetut tunnustamaan niille elämän. Tosiaankin, voisimme johtua omaksumaan varmaksi säännöksi ja lauselmaksi kasvatustilassamme sen, että Jumala on perussisältöä ja hänen ilmestymistapansa harhaa. Idän viisailla oli jumalatar Yoganidra, Vishnun suuri harhavoima, joka äärimäisenä tietämättömyytenä eksytti koko maailman.

Vai lausuisinko sen täten? — Elämän outous perustuu jokaisen sopusoinnun vivahduksenkin puutteeseen elämän aatteellisen ja käytännöllisen puolen välillä. Järki, ylistetty todellisuus, laki havaitaan silloin ja tällöin jonakin kirkkaana ja syvänä hetkenä kesken kaikkea huolten ja toimien hyörinää, joilla ei ole mitään suoraa suhdetta siihen kadotetaan taaskin näkyvistä kuukausiksi tai vuosiksi, löydetään taaskin hetkeksi ja kadotetaan uudelleen. Jos laskemme nämä hetket yhteen, niin olemme mahdollisesti viidessäkymmenessä vuodessa eläneet puolen tusinaa järkeviä tunteja. Mutta kirkastavatko sitte nämä hetket huolemme ja toimemme? Me emme näe elämässä mitään sääntöperäistä menettelytapaa, ainoastaan tuon vastaavan rinnakkaisuuden suuren ja pienen välillä, jotka eivät koskaan vaikuta tai vastaanota vaikutusta toiseltaan tai ilmaise taipumusta sulautumaan toiseensa. Kokemukset, varallisuus, valta, luvut, kirjaileminen eivät auta mitään asiassa, aivan kuten emme huomaa sisäänastuvasta miehestä, onko hän syönyt jamssijuurta vai puhvelinlihaa — hänessä on niin paljo luuta ja lihaa, kuin hän tarvitsee, olkoon se sitte muodostunut riissistä tai lumesta. Niin suunnaton on epäsuhta aatteiden taivaanlaen ja sen alla uurastavan työmuurahaisen välillä, että olkoon ihminen viisas tai houkkio, se ei merkitse niin suuria kuin me arvelemme. Lisäänkö minä tähän yhtenä tämän lumouksen kepposena vielä sen ihmeellisen, ihmiset toistensa yhteydestä sulkevan lain, joka tekee kaiken yhteistoiminnan mahdottomaksi. Nuorekas henki halajaa yhteyttä toisten ihmisten kanssa. Mutta kaikki sivistyksen ja sisäisen suuruuden tiet johtavat yksinäisyyden vankeuteen. Hän on monasti saanut pettyä. Hän ei odottanut ajatuksilleen myötätuntoa kotikylältään, vaan kääntyi hän valittujen ja lahjakasten puoleen, mutta ei saanut osakseen mitään rohkaisua näiltä, vaan pelkkää väärin ymmärrystä, vastahakoisuutta ja ivaa. On ihmeellistä, miten väärään aikaan ihmiset elävät, miten väärin heitä käytetään, ja kunkin etevyys on kiihtyneessä yksilöllisyydessä, joka eroittaa hänet yhä enemmän toisista.

Nämä nyt ja monet muut ovat ne ajatuksen sairaudet, joita tavalliset opettajamme eivät yritäkään parantaa. Onkohan meidän nyt, koska hyvät luonnontaipumukset johtavat meitä hyvettä kohden, kiellettävä epäilyksien olemassaolo ja valehdeltava hyvän asian vuoksi? Onkohan meidän elettävä elämämme uljaan vaiko pelkurin tavoin, ja eiköhän epäilyjen tyydyttävä ratkaiseminen ole miehuudelle olennaista? Onkohan hyveen nimi oleva esteenä tiellä hyveeseen? Etteköhän voi kuvitella, että vakava ja karkeatekoinen mies ei löydä tyydytystään teessä, kirjoitelmissa ja katekismuksissa, vaan vaatii rajumpaa kasvatusta, kaipaa ihmisiä, työskentelyä, liikettä, maatyötä, sotaa, nälkää, rakkautta, vihaa, epäilyä, kammoa, jotta asiat selkenisivät hänelle, ja eiköhän hän ole oikeutettu tulemaan vakuutetuksi omalla tiellään? Jos hän on tullut vakuutetuksi, on näillä vaivoilla ollut tarkoituksensa.

Usko on sielun vakuutusten omaksumista, epäusko niiden kieltämistä. Muutamat mielet eivät voi epäillä. Ne epäilyt, joita he tunnustavat kantavansa mielessään, ovat pikemmin kohteliaisuutta tai mukaumista heidän seurapiirinsä tavalliseen puhesävyyn. He tohtivat kernaasti antautua ajatteluun, sillä heillä on paluutie aina avoinna. Kerta päästyään ajattelun taivaaseen he eivät näe siinä mitään suistumista takaisin yöhön, vaan sanomatonta vetoa ja kutsua tuolle puolen. Taivas kaartuu taivaan takana, paratiisi paratiisin, ja jumaluus ympäröi heitä kaikkialla. On toisia taas, joille taivas on vaskea, joka sulettuna lepää maanpinnan yllä. Tämä riippuu kunkin luonteesta ja enemmästä tai vähemmästä uppoumisesta luontoon. Näillä jälkimäisillä pitää hätätilassa olla jonkinmoinen heijastunut tai toisilta saatu usko, ei välitöntä todellisuuden näkemistä, vaan vaistomainen luottamus todellisuuden näkijöihin ja uskojiin. Uskovien tavat ja ajatukset hämmästyttävät heitä ja vakuuttavat heidät siitä, että nämä ovat nähneet semmoista, joka heiltä itseltään on salassa. Mutta heidän aistillinen näkemystapansa pyrkii kahlehtimaan uskovaa tähän ensimäiseen näkemykseen, samalla kuin hän itse alati ja välttämättä etenee, ja pianpa epäuskoinen rakkaudesta uskoon polttaa uskovan.

Suuria uskovia pidetään aina epäuskoisina, epäkäytännöllisinä, haaveellisina jumalankieltäjinä ja oikeastaan ihmisinä, joita ei oteta lukuun. Saattaapa henki-ihminen tulla pakoitetuksi ilmaisemaan uskonsa kokonaisina yhtäjaksoisina epäilyinä. Armeliaat tulevat ehdotuksineen ja pyytävät hänen myötävaikutustaan. Mitenkä saattaa hän empiä? Onhan suora kohteliaisuuden ja ystävällisyyden velvoitus myönnytellä, missä vaan voi, ja pukea lauseensa suosiollisimman ystävälliseksi, eikä mitenkään laskea siihen mitään jäätävää ja jyrkkää. Mutta hän on pakoitettu sanomaan: "Oi, nuo asiat pysyvät sinä, mitä niiden täytyy olla, ettekä te voi niille mitään! Nuo erikoiset vaivat ja pahat ovat niiden puiden lehvistöä ja hedelmiä, jotka näemme kasvavan. On turhaa syyttää lehteä tai marjaa, leikkaa se pois ja sijaan on kasvava toinen aivan yhtä huono. Syvemmältä on parannus alettava." Jokapäiväisyyden armeliaisuusteot ovat hänelle vieraita ja vaikeita. Se mikä huolettaa muita ja aiheuttaa kysymyksiin, ei huoleta ja aiheuta kysymyksiin häntä, heidän menettelysääntönsä eivät ole hänen menettelysääntöjään, ja vasten kaikkia lempeämielisyyden vaatimuksia on hän pakoitettu sanomaan, ett'eivät ne häntä huvita.

Eivätpä voi hänen kanssaihmisensä sommitella ihmistoiveiden kalliimpia oppejakaan, oppia jumalaisesta kaitselmuksesta ja sielun kuolemattomuudesta siihen muotoon, että hän voisi ne hyväksyä. Mutta hän kieltää ne siksi, että hänen uskonsa on suurempi, eikä sentähden, että se on pienempi. Hänen vilpittömyytensä saa hänet kieltämään. Hän tahtoo mieluummin, että häntä pidetään houkkioisena epäilijänä kuin valehtelijana. Minä uskon, sanoo hän, kaikkeuden siveelliseen perussisältöön, se on olemassa ihmissielujen ystävälliseksi hyväksi, mutta teidän oppisääntönne tuntuvat minusta vääristeleviltä pilakuvilta, miksi ponnistaisin uskoakseni niihin? Väittääköhän kukaan, että tämä on kylmää ja epäuskoista? Viisas ja ylevämielinen ei ainakaan ole väittävä sitä. Hän on riemuitseva hänen kaukonäköisestä kieltäymyksestään, joka voi suoda vastustajalle kaikkien perinnäisten käsitysten ja yleisen uskon perustan menettämättä silti vähääkään voimastaan. Hän näkee tilapäisten muotojen ohitse. George Fox näki "kokonaisen pimeyden ja kuoleman valtameren, mutta samalla rajattoman valon ja rakkauden valtameren, joka aaltoili tuon pimeyden yllä".

Lopullinen ratkaisu, johon skeptisismi häipyy, on siveellinen tunne, joka ei ikinä menetä päätösvaltaansa. Voi vaaratta antautua kaikkiin mielialoihin ja myöntää merkityksensä jokaiselle vastaväitteelle: siveellinen tunne painaa ne vaa'assa alas kaikki yhdessä yhtä helposti kuin yhden ainoankin. Se on se pisara, joka pitää meret tasapainossa. Minä leikin tosiasiain kirjavalla sikermällä ja katson asioita niiltä pinnalla liikkuvilta näkökannoilta, joita me nimitämme skeptisismiksi, mutta minä tiedän, että ne kohta ovat ilmenevät minulle järjestyksessä, joka tekee skeptisismin mahdottomaksi. Ajattelevan ihmisen täytyy tuntea ajatus, joka on kaikkeuden lähde: luonnon muodot lainehtivat kuin meren aallot. Tämä usko selittää elämän ja olioiden kaikki muodot. Maailma on sulaa jumaluutta ja lakia. Ken uskoo täten, hän suvaitsee oikeaa ja väärää ja katsoo tyynenä houkkioita ja narreja ja tyhmyyden ja vääryyden voittokulkua maailmassa. Hän voi tyvenin mielin katsoa sitä ammottavaa kuilua, joka on olemassa ihmisen kunnianhimon ja hänen toteuttamisvoimansa välillä, sitä eroitusta ihmisvoiman kysynnän ja tarjonnan välillä, mikä muodostaa ihmissielujen sisällisen tuskanhaavan.

Charles Fourier julisti, että "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen", toisin sanoen, jokainen toive ennustaa omaa täyttymistään. Kuitenkin todistaa kaikki kokemus aivan päinvastaista; voimien riittämättömyys on nuorten ja tulisten henkien yleisenä surunaiheena. He syyttävät jumalallista kaitselmusta jonkinmoisesta kitsaudesta. Se on näyttänyt taivaan ja maan jokaiselle lapselle ja herättänyt hänet kaipaamaan kokonaisuutta, kaipaamaan kiihkeästi, rajattomasti, herättänyt hänessä nälän kuten avaruudessa, joka himoitsee täyttyä taivaankappaleilla, herättänyt nälänkirkunan semmoisen, jolla pahat henget vaativat sieluja itselleen, ja sen nälän tyydyttämiseksi on kullekin ihmiselle päivittäin annettu yksi ainoa pisara, yksi kasteen helmi elonvoimaa — malja, suuri kuin avaruus ja siinä yksi ainoa pisara elämän vettä. Jokainen ihminen heräsi aamusin elämänhalulla semmoisella, että hän olisi voinut nielaista aurinkokunnat kuin kakun, tulisella pyrkimyksellä rajattomaan toimintaan ja intohimoon, hän olisi voinut laskea kätensä aamutähdelle, hän olisi voinut tehdä johtopäätöksiä painolaista ja kemiasta — mutta ensi yrityksellä koettaessaan voimiaan hervahtivat kädet, jalat, aistit eivätkä totelleet häntä. Hän oli kuin maansa hylkäämä hallitsija, joka oli jätetty viheltämään itsekseen tai suistettu kuin kokonaiseen hallitsijain hylkyjoukkoon, jotka kaikki vihelsivät — ja yhä lauloivat seireenit: "ihmisen halut suhtautuvat hänen saavutettavissaan olevaan onneen". Jokaisessa huoneessa, jokaisen neidon ja nuorukaisen povessa, taivaita kaihoovan pyhimyksen sielussa on tavattavissa tämä juopa — juopa ihanteellisen voiman suurimpien lupausten ja kurjan todellisuuden välillä.

Totuuden väljenevä luonne tulee kimmoisana, saavuttamattomana avuksemme. Ihminen löytää pelastuksensa laajasisältöisemmissä yleistyksissä. Elämä opettaa meitä yleistämistaitoon, uskomaan mitä vuodet ja vuosisadat todistavat tuntia vastaan, vastustamaan erityisseikkoja anastamasta etualaa, tunkeumaan yksityiskohtien yleiseen merkitykseen. Asiat näyttävät puhuvan yhtä ja sanovatkin aivan päinvastaista. Ne ovat näöltään epäsiveellisiä, tuloksiltaan siveellisiä. Ne näyttävät tähtäävän alas, oikeuttavan toivottomuuteen, suosivan roistoja, tuhoavan oikeamielisiä: ja niinhyvin konnat kuin marttyyritkin edistävät oikeutta. Vaikkapa konnat voittavatkin jokaisessa valtiollisessa taistelussa, vaikkapa yhteiskunta hallitusten vaihtuessa näyttääkin joutuvan toisen rosvojoukon käsistä toisen rosvojoukon käsiin ja vaikkapa sivistyksen tie onkin sarja konnantekoja, niin tulevat yleiset päämäärät sentään jotenkuten tyydytetyiksi. Näemme nykyään väkisin pakoitettavan esiin tapahtumia, jotka näyttävät hidastuttavan, jopa työntävän taaksepäinkin vuosisatojen sivistystä. Mutta maailmanhenki on hyvä uimari, eivätkä myrskyt ja aallot voi hukuttaa häntä. Hän näpsäyttää sormiaan laeille: ja samalla lailla näyttää taivas kautta koko historian tavoittelevan alhaisia ja mitättömiä keinoja. Vuosien ja vuosisatojen kautta, huonojen välikappaleiden avulla, mitättömyyksien ja atoomien lävitse virtaa vastustamatonna suuri ja armahtava voima.

Oppikoon ihminen havaitsemaan pysyvän vaihtuvassa ja virtaavassa, oppikoon hän kunnioitustaan kadottamatta kestämään niiden asioiden sortumisen, joita hän oli tottunut kunnioittamaan, oppikoon hän olevansa täällä ei tehdäkseen ja muodostaakseen, vaan tullakseen itse muodostetuksi, ja että, vaikkapa kuilu aukenee kuilun alla ja mielipide syrjäyttää mielipiteen, kaikki kuitenkin lopulta sisältyy iäiseen perussyyhyn.