"Kertoen Theben ja Pelopsin aikeet, myös jumalaisen Troian vaiheet."

Chaucerin vaikutus on huomattavissa kaikessa vanhemmassa englantilaisessa kirjallisuudessa, ja myöhemminkin eivät ainoastaan Pope ja Dryden ole velassa hänelle, vaan havaitaanpa melkein kaikkien englantilaisten kirjailijain olevan tunnustamattomassa velassa hänelle. Ihastuttava on rikkaus, jolla on niin paljon turvatteja. Mutta Chaucer itsekin on mitä suurisuuntaisin lainaaja. Chaucer näyttää Lydgaten ja Caxtonin välityksellä yhtä päätä ammentavan Guido di Colonnalta, jonka latinankielinen romaanirunoelma Troian sodasta vuorostaan oli kokoonkyhätty Dares Phrygiuksen, Ovidiuksen ja Statiuksen mukaan. Edelleen ovat Petrarca, Boccaccio ja provencelaiset runoilijat hänen hyväntekijöitään: "The Romaunt of the Rose" on ainoastaan vapaa käännös Guillaume de Lorris'in ja Jean de Meun'in "Ruusun romaanista", "Troilus ja Cressida" Lollius di Urbinon kirjasta, "Kukko ja kettu" Marian Lais'ista, "Maineen huone" (House of Fame) ranskan tai italian kielestä, ja Gower poloista käyttää hän hyväkseen aivan kuin olisi tämä mikäkin tiilipolttimo tai kivilouhimo, josta sopii ottaa rakennustarpeensa. Hän puolustaa itseään sillä, että hänen ottamallaan ei ole mitään arvoa siellä, missä hän tapaa sen, mutta siellä taas suurin arvo, minne hän sen jättää. On tullut ikäänkuin jonkinlaiseksi käytännölliseksi säännöksi kirjallisuudessa, että se, joka joskus on osoittautunut pystyvänsä alkuperäiseen luomiseen, on senjälkeen oikeutettu varastamaan toisten kirjoituksista mielensä mukaan. Ajatus on sen omaisuutta, joka voi omistaa sen, ja sen, joka voi sitä oikein käyttää. Jonkinmoinen sulaumaton avuttomuus leimaa aluksi lainattuja ajatuksia, mutta jahka olemme tottuneet käsittelemään niitä, tulevat ne täydellisesti omiksemme.

Sitenpä on kaikki alkuperäisyys suhteellista. Jokaisen ajattelijan katse on luotuna taaksepäin. Westminsterin tai Washingtonin lakiasäätävän eduskunnan oppinut jäsen puhuu ja äänestää tuhansien puolesta. Osoittakaa meille valitsijakunta ja ne nykyään näkymättömät tiehykkeet, joita myöten edustaja on päässyt selvyyteen sen toiveista, se joukko käytännöllisiä ja tiedokkaita miehiä, jotka kirjeenvaihdon tai suullisen keskustelun kautta ovat varustaneet hänet todisteilla, yksityistiedoilla ja laskelmilla, ja hänen hieno terävyytensä ja lujuutensa kadottavat jotakin tehostaan ja sädekehästään. Kuten sir Robert Peel ja mr Webster äänestävät, siten ajattelevat Locke ja Rousseau tuhansien puolesta, ja siten oli Homeroolla, Menulla, Saadilla, Miltonilla ympärillään lähteitä, joista he ammensivat: ystäviä, ihailijoita, kirjoja, perinnäistietoja, sananlaskuja kaikki nyt jo ammoin häipyneitä — jotka tunnettuina melkoisesti vähentäisivät heidän ihmeteltävyyttään. Puhuiko siis runoilija alkuperäisen vakuutuksen voimalla? Vai tunsiko hän toisen runoilijan itseänsä etevämmäksi? Tämä kysymys vetoaa kirjailijan omaantuntoon. Onko lopultakin hänen rinnassaan oraakkeli, jolta voi kysyä jokaisesta ajatuksesta ja asiasta, onko se todella siten ja siten, onko vai eikö? ja jolta voi saada vastauksen, johonka voi luottaa. Kaikki velka, mihin sellainen ihminen voi toisen neroon nähden joutua, ei koskaan voi hämmentää hänen tietoisuuttaan omasta alkuperästään, sillä kirjojen ja toisten ihmisten hänelle tekemä palvelus on kuin savupilvi verrattuna siihen sisäisimpään todellisuuteen, jonka hän on nähnyt kasvoista kasvoihin.

On helppoa havaita, että parhaasti kirjoitettu tai tehty maailmassa ei ole yhden yksinäisen neron työn hedelmää, vaan on se muodostunut laajan yhteistyön kautta siten, että tuhannet ovat kirjoittaneet kuin yksi ja totelleet samaa sisäistä pakkoa. Englanninkielinen raamattumme on loistava näyte kielemme voimasta ja suloudesta. Mutta sitä ei ole kääntänyt kielellemme yksi mies, eikä sitä ole käännetty johonkin varmaan aikaan, vaan vuosisadat ja kirkot ovat työskennelleet sen täydellistyttämiseksi. Ei ollut aikaa, jolloin ei olisi ollut jotain käännöstä olemassa. Liturgia, jota ihaillaan niin paljon voimakkaan ylevän henkensä vuoksi, on kokoelma eri aikojen ja kansojen hartaustunnelmia, käännös katolisen kirkon rukouksista ja menoista — jotka taas vuorostaan ovat kootut pitkien ajanjaksojen varsilla pyhimysten ja pyhäin kirjailijain rukouksista ja hartausmietelmistä kautta koko maailman. Grotius huomauttaa samaa "Isä meidän" rukouksen suhteen, että ne eri lauselmat, joista se on kokoonpantu, olivat käytännössä jo Kristuksen aikoina rabbinien rukousmuodoissa. Hän poimi ainoastaan esiin kultajyväset. Voimakas lakikielemme, lainkäyttömme merkitsevät menot ja lakitieteellisten määritelmien tarkka sattuvaisuus ja täsmällisyys ovat kaikkien niiden terävä-älyisten, voimakashenkisten miesten töiden hedelmää, jotka ovat eläneet niissä maissa, joissa nämä lait vallitsevat. Plutarkoon teoksien käännös on siksi niin etevä, että se perustuu niin moneen edelliseen käännökseen. Näitä käännöksiä on tehty kaikkina aikoina. Kaikki todella kielenmukaiset ja kansalliset käänteet ovat säilyneet ja kaikki muut vähitellen karsiuneet ja tulleet hyljätyiksi. Jotakin samanlaista on vielä aiemmin tapahtunut alkuperäisille kirjoille. Maailma menettelee verrattain vapaasti maailmankirjallisuuteen kuuluvain teosten kanssa. Vedat, Aisopoon sadut, Pilpay, Tuhat ja yksi yötä, Cid, Iliadi, Robin Hood, skottilaiset runoelmat eivät ole yhden miehen työtä. Tuommoisten teosten sommittelussa on aika ajatellut puolestamme, tori, muurari, salvumies, kauppias, maanviljelijä, narri, kaikki ovat he ajatelleet puolestamme. Jokainen kirja liittää aikansa sanavarastoon jonkun onnistuneen hyvän sanan, jokainen laki, kauppa, hetken mieltymys omansa, ja kaiken käsittävä yleinen nero, joka ei arkaile ja kaihdi olla alkuperäisyydestä velassa kaikkien yhteiselle alkuperäisyydelle, esiytyy myöhemmälle ajalle kuin oman aikansa ruumiillistumisena ja muistiin kirjoittajana.

Olemme kiitollisuuden velassa muinaistutkijoille ja Shakespeare-seuralle niistä tutkimuksista, joilla he ovat selvittäneet englantilaisen draaman kehittymisen pappien kirkoissa esittämistä mysterioista ja lopullisen eroittautumisen kirkosta sekä täydellistymisen maallisiksi näytelmäkappaleiksi "Ferrex ja Porrex" ja "Gurton-mummon neula" nimisistä kappaleista alkaen aina niihin aikoihin asti, jolloin näyttämöitä vallitsevat juuri ne kappaleet, joita Shakespeare muodosteli ja muovaili ja jotka hän lopulta teki omikseen. Menestyksensä rohkaisemina ja tehtävänsä herättämän kasvavan mielenkiinnon kannustamina ovat he nuuskineet jokaisen kirjahyllyn, aukaisseet jokaisen kirjalaatikon vinnillä eivätkä sallineet ainoankaan vanhan kellastuneen paperivihon jäädä pilautumaan homeeseensa ja toukkiinsa, niin kärkkäitä olivat he saamaan tietää, oliko Shakespeare poikanen todella ollut salametsästäjä vai eikö, oliko hän pitänyt huolta hevosista teatterin portilla, oliko hän pitänyt koulua, ja miksikä hän testamentissaan oli määrännyt vaimolleen Anna Hathaway'lle ainoastaan lähinnä parhaan sänkynsä.

On jotakin liikuttavaa siinä hairahtuvassa ajattelemattomuudessa, jolla aika valitsee henkilönsä ja tapahtumansa, joita kaikki kynttilät valaisevat ja joita kohden kaikki katseet ovat käännetyt, siinä huolellisuudessa, millä merkitään kirjoihin jokainen vähäpätöisinkin pikkuasia, joka koskee kuningatar Elisabethia tai kuningas Jaakkoa, Essexejä, Leicesterejä, Burleigheja, Buckinghameja, samalla kuin se ilman ainoatakaan arvokkaampaa huomautusta sivuuttaa toisen hallitsijasuvun perustajan, hallitsijasuvun, jonka vuoksi yksin Tudorin hallitsijasukua joskus on muistettava — miehen, joka häntä elähyttävän hengen ja innostuksen voiman vuoksi käsittää itsessään koko saksilaisen rodun ja jonka ajatuksista maailman ensimäiset kansat jotkut vuosisadat ovat löytävät henkisen ravintonsa ja henget ainoan johtonsa. Tavallinen näyttelijä — ainoakaan ihminen ei aavistanut, että hän oli ihmiskunnan runoilija; tämä salaisuus pysyi yhtä syvänä salaisuutena runoilijoille ja hengen miehille kuin hovimiehille ja tyhjänpäiväisillekin. Bacon, joka kirjoitti kuin tavaraluettelon aikansa henkisistä saavutuksista, ei mainitse hänen nimeänsäkään. Ben Jonson, vaikka olemmekin koettaneet antaa mitä liioitelluimman merkityksen hänen harvoille tunnustaville ja ylistäville sanoilleen, ei aavistanutkaan sitä joustavaa kasvavaa mainetta, jonka ensi väreilyjä hän itse oli herättämässä. Hän piti epäilemättä hänelle antamaansa tunnustusta perin runsaana ja jalomielisenä ja piti itseään ehdottomasti parempana runoilijana heistä kahdesta.

Jos on totta, kuten sananlasku sanoo, että ainoastaan äly älyää älyn, niin olisi Shakespearen ajan kyllä pitänyt voida ymmärtää häntä. Sir Henry Wotton oli neljä vuotta nuorempi Shakespearea ja eli kaksikymmentä kolme vuotta hänen jälkeensä, ja tapaa hänet kirjevaihdossa tai tuttavuussuhteissa seuraaviin henkilöihin: Theodor Beza, Isaac Casaubon, sir Philip Sidney, kreivi Essex, lordi Bacon, sir Walter Raleigh, John Milton, sir Henry Vane, Isaac Walton, t:ri Donne, Abraham Cowley, Bellarmine, Charles Cotton, John Pym, John Hales, Kepler, Vieta, Albericus Gentilis, Paolo Särpi, Arminius, joista kaikista on todisteita, että hän on ollut tekemisissä heidän kanssaan, mainitsematta useita muita, jotka hän epäilemättä on tavannut, — Shakespeare, Spenser, Jonson, Beaumont, Massinger, molemmat Herbertit, Marlowe, Chapman ja muut. Sitte Perikleen aikojen, jolloin Kreikassa oli esiytynyt sellainen sikermä suuria miehiä, ei ole ollut toista sellaista piiriä, ja kuitenkaan ei heidän neronsa riittänyt havaitsemaan maailman suurinta neroa. Runoilijamme naamari oli läpinäkymätön. Vuorta ei havaitse läheltä. Vierähti kokonainen vuosisata, ennenkuin sen olemassaoloa alettiin epäillä, ja vasta kahden vuosisadan kuluttua hänen kuolemastaan alettiin häntä arvostella siten kuin meistä on hänen arvonsa mukaista. Ennen meidän aikojamme ei ole ollut mahdollista kirjoittaa Shakespearen historiaa, sillä hän on saksalaisen kirjallisuuden isä: saksalaisten tutustauminen Shakespeareen Lessingin kautta sekä Wielandin ja Schlegelin käännökset hänen teoksistaan aiheuttivat mitä läheisimmästi saksalaisen kirjallisuuden äkillisen esillepuhkeamisen ja kukoistuksen. Vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla, jonka mietiskelevä henki on jonkinmoinen elävä Hamlet, voi Hamlet-tragedia tavata ihailevat lukijansa. Nykyään on Shakespeare lyönyt leimansa kirjallisuuteen, filosofiaan ja ajatteluun. Hänen henkensä on se näköpiiri, jonka sivu me meidän päivinämme emme näe. Hänen säkeittensä kasvattamina ovat korvamme tottuneet sointuun. Coleridge ja Goethe ovat ainoat arvostelijat, jotka jonkinmoisella täsmällisyydellä ovat tulkinneet tunteemme ja vakuutuksemme hänestä, mutta kaikissa sivistyneissä mielissä elää sanaton arvonanto hänen valtaavaa voimaansa ja ihanuuttaan kohtaan, jotka kuten kristinusko määräävät aikakautemme henkisen laadun.

Shakespeare-seura on ulottanut tutkimuksensa joka taholle, tehnyt tiettäväksi, mitä tietoja vielä puuttuu, tarjonnut rahapalkkiota jokaisesta johonkin varmuuteen johtavasta tiedonannosta; ja millä tuloksilla? Lukuunottamatta muutamia tärkeitä tietoja englantilaisen näytelmätaiteen historiasta, joihin olen viitannut, on tullut esiin ainoastaan joku harva seikka koskeva runoilijan varallisuussuhteita sekä hänen toimenpiteitään omaisuuteensa nähden. Ilmenee, että hän vuosi vuodelta omisti aina suuremman osan Blackfriarsin-teatteria: sen vaatevarasto ja muu kalusto olivat hänen omiansa, että hän säästöillään kirjailijana ja osakkeenomistajana osti itselleen tilan synnyinkaupungissaan, että hän asui Stratfordin kauneimmassa rakennuksessa, että naapurit uskoivat hänen hoidettavakseen asioita Lontoossa, kuten lainojen nostoja y.m., että hän oli todellinen maanviljelijä. Jokseenkin niihin aikoihin, jolloin hän kirjoitti Macbethia, velkoo hän Stratfordin oikeusistuimen edessä Philip Rogersilta 35 shillingiä 10 penceä viljasta, jonka tämä oli eri otteissa saanut, ja esiytyy kaikissa suhteissa kelpo isäntänä ilman mitään eriskummaisuuden ja liioittelun mainetta itsestään. Hän oli hyvänsävyisä mies, näyttelijä ja teatterinosakas, joka ei mitenkään silmiinpistävästi eronnut muista näyttelijöistä ja teatterinjohtajista. Myönnän nämä tiedot tärkeiksi. Ne korvaavat täydellisesti ne vaivat, joilla ne ovat hankitut.

Mutta mitä tiedon sirpaleita hänen elinsuhteisiinsa nähden nämä tutkimukset lienevätkin paljastaneet, ne eivät mitenkään voi valaista sitä rajatonta luovaa mielikuvitusta, joka on se salattu magneetti, joka hänessä vetää meitä puoleensa. Olemme varsin kankeita historian kirjoittajia. Me kerromme sukuluettelon, synnyn, synnyinpaikan, koulunkäynnin, koulutovereista, rahojen ansaitsemisesta, avioliitosta, kirjojen julkaisemisesta, kuuluisuudesta, kuolemasta, ja kun olemme päässeet lorumme loppuun, ei ilmene mitään suhdetta kuvamme ja jumal'syntyisen välillä ja on kuin olisimme umpimähkään aukaisseet "Nykyaikaisen Plutarkon" ja lukeneet siitä jonkun elämäkerran: se olisi yhtä hyvin soveltunut runoihin. Kuuluu runouden olemukseen puhjeta ihmeen sateenkaarikimaltelevana tyttärenä esiin näkymättömästä ja hälventää läsnäolollaan menneisyys ja kieltää historia. Malone, Warburton, Dyce ja Collier ovat tuhlanneet öljyään. Mainehikkaat teatterit, Covent Garden, Drury Lane, Park ja Tremont ovat suotta tarjonneet apuaan. Betterton, Garrick, Kemble, Kean ja Macready omistavat elämänsä tälle nerolle; häntä he kruunaavat, kirkastavat, noudattavat, tulkitsevat. Nero ei heitä tunne. Esitys alkaa; joku kultainen sana kimmahtaa kuolematonna esiin kaikesta tuosta maalatusta joutavuudesta ja täyttää mielemme suloisella levottomuudella kutsuen meitä omille saavuttamattomille kotisijoilleen. Muistan kerran käyneeni katsomassa Hamletia erään kuuluisan näyttelijän, Englannin näyttämön ylpeyden esittämänä, ja kaikki mitä silloin kuulin ja kaikki, mitä nyt muistan näyttelijästä, on semmoista, jossa näyttelijällä ei ollut mitään osaa, yksinkertaisesti Hamletin kysymyksen aaveelle:

"Se mitä tietää,
Kun sinä, kuollut ruumis, pantsar yllä
Kuun välkkehessä kummittelet."