[P. Cajanderin suomennos.]

Sama mielikuvitus, joka avaroittaa kammion, jossa hän kirjoittaa, maailmaksi ja täyttää sen kaiken arvoisilla ja laatuisilla voimilla ja olennoilla, muuttaa yhtä helposti ynseän todellisuuden kuunvälkkeeksi. Nämä hänen taikavoimansa ihmeet tärvelevät meiltä tavallisten teatterikeinojen lumon. Mikähän elämäkerta voisi valaista seutuja, joihin Kesäyön unelma meidät vie? Uskoikohan Shakespeare millekään notariolle tai pitäjäkirjurille, millekään lukkarille tai kylätuomarille Stratfordissa tämän ihanan armaan luoman synnyinsalaisuutta. Ardennien metsät, Scone Castlen hilpeä eloisa ilma, kuun kalve Portian huvilan yllä, "avarat rotkot, karut auhdot", joissa Othello oli vankeudessa — missähän on pikkuserkku tai veljen pojanpoika, missä semmoinen keräjäasiakirjatukku tai yksityinen kirje, että ne olisivat säilyttäneet sanasenkaan näistä ylevistä salaisuuksista? Lyhyesti, näissä näytelmissä kuten kaikessa suuressa taiteessa — Egyptin ja Indian kyklooppisessa rakennustaiteessa, Phidiaan veistotaiteessa, gootilaisissa tuomiokirkoissa, Italian maalaustaiteessa, Espanjan ja Skotlannin kertovissa kansanrunoelmissa — on nero vetänyt tikapuut mukanaan korkeuteen, kun luova sukupolvi on häipynyt taivaisiin jättääkseen tilaa uudelle polvelle, joka näkee teot, mutta turhaan kysyy, kuinka ne ovat syntyneet. —

Shakespeare on Shakespearen ainoa elämäkerran kirjoittaja, eikä hänkään voi kertoa meille muuten kuin Shakespearelle meissä itsessämme eli siis meidän vastaanottavimpina, myötätuntoisimpina hetkinämme. Hän ei voi astua alas kolmijalaltaan ja kertoa meille kaskuja runollisen haltioittumisensa hetkistä. Lukekaahan noita vanhoja asiakirjoja, joita Dycen ja Collierin uutteruus on esittänyt, selvittänyt ja vertaillut toisiinsa, ja lukekaa senjälkeen joku noita ilmaheijeisiä ajatuksia — taivaitten purjehtijoita — jotka näyttävät pudonneen taivaasta ja jotka, ei kokemuksemme, vaan ihminen povessamme omistaa kuin kohtalon Sanelmina — ja sanokaahan, vastaavatko ne toisiaan, selittävätkö edelliset mitenkään jälkimäisiä tai kummatko valaisevat historiallisemmin häntä ihmisenä.

Siispä, vaikka ulkoiset elämäkerralliset tietomme ovat niin niukat, on meillä, jos meillä on elämäkerran kirjoittajana Aubrey'n ja Rowe'n sijasta Shakespeare, todelliset, oleelliset tiedot hänestä, semmoiset, jotka kuvaavat hänen luonnettaan ja kohtaloaan, semmoiset, jotka meidän olisi tärkeintä tuntea, jos voisimme kohdata hänet elämässä ja joutua tekemisiin hänen kanssaan. Meillä on kirjoitettuina muistoon hänen vakaumuksensa niistä kysymyksistä, jotka kolkuttavat vastausta jokaisesta sydämestä — hänen käsityksensä elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta, rikkaudesta ja köyhyydestä, elämän arvoista ja keinoista, joilla voimme ne saavuttaa, ihmisluonteista ja niistä salaisista tai ilmeisistä vaikutuksista, jotka johtavat heidän kohtalojaan, noista salaperäisistä, ylimahtisista voimista, joita tietomme ei voi käsittää, mutta jotka kuitenkin kutovat ilkeyttään tai lahjojaan kirkkaimpiin hetkiimme. Kukahan on lukenut hänen sonettinsa havaitsematta, että runoilija niissä naamarien suojissa, jotka ymmärtävälle lukijalle eivät ole mitään naamareita, on ilmaissut oppinsa ystävyydestä ja rakkaudesta: tunnelmien hämmennyksen herkimmässä ja samalla älykkäimmässä ihmismielessä? Mitä oman henkensä sisimpiä piirteitä onkaan hän kätkenyt näytelmiinsä? Hänen loistavista todellisen miehen ja kuninkaan kuvauksistaan voi havaita, mitkä muodot ja hienoudet häntä miellyttävät: hänen mieltymyksensä laajaan ystäväpiiriin, hänen taipumuksensa runsaaseen vierasvaraisuuteen ja iloisen ystävälliseen anteliaisuuteen. Puhukoot Timon, Warwick, kauppias Antonio hänen laajasydämisyydestään. Kaukana siitä, että Shakespeare olisi vähimmän tunnettu, päinvastoin on hän ainoa henkilö koko uudemmassa historiassa, jonka tunnemme. Mitähän kohtaa siveyden, tapojen, talouden, filosofian, uskonnon, aistikkuuden, elämänviisauden alalla ei hän olisi selvittänyt. Mistähän salaisuudesta hän ei olisi ilmaissut tietoaan? Mitähän virkaa, tointa tai toiminta-alaa hän ei olisi kosketellut? Millehän kuninkaalle hän ei olisi opettanut ryhtiä kuten Talma Napoleonille? Kuka neito ei olisi havainnut häntä hienommaksi omaa hentouttaan? Mikä rakastaja ei tuntisi rakkauttaan kylmäksi hänen rakkautensa rinnalla? Mikä viisas ei tyhjäksi viisauttaan? Kenelle hienolle maailmanmiehelle hän ei olisi todistanut hänen kömpelyyttään?

Eräät kyvykkäät ja terävät arvostelijat eivät pidä mitään arvostelua Shakespearesta pätevänä, ell'ei se puhtaasti rajoitu hänen arvoonsa dramaattisena kirjailijana, ja pitävät he vääränä punnita häntä runoilijana ja ajattelijana. Minä asetan hänen dramaattiset ansionsa yhtä korkealle kuin nämä arvostelijatkin, mutta pidän ne kuitenkin toisarvoisina. Hän oli täysi, tulvillaan oleva ihminen, jolla oli paljon sanottavaa, aivot, jotka olivat pakahtumallaan ajatuksia ja kuvia, jotka etsien ilmaa tapasivat draaman lähimpänä tiehykkeenään. Jos hän olisi ollut vähäisempi, olisi meidän ihailtava sitä, kuinka hyvin hän täytti paikkansa ja mikä erinomainen näytelmäkirjailija hän oli — ja semmoisena on hän maailman suurin. Mutta ilmeneepä, että se, mitä hänellä on sanottavanaan, on niin painokasta, että se kääntää huomion jonkun verran hänen sanontakeinoistaan, että hän on kuin pyhimys, jonka elämäkerta on käännetty kaikille kielille, esitetty runomuodossa ja suorasanaisesti lauluissa ja kuvissa ja typistetty sananlaskuiksi, niin että sattuma, joka antoi pyhimyksen ajatuksille puhelun tai rukouksen tai lakikirjan muodon, muuttuu epätähdelliseksi verrattuna sen yleispätevyyteen. Sama on asianlaita viisaan Shakespearen ja hänen elämänkirjansa kanssa. Hän kirjoitti sävelmät koko nykyaikaiselle soittotaiteellemme, nykyaikaisen elämämme ja nykyaikaiset tapamme hän kirjoitti runoiksi, hän kuvasi englantilaisen ja europalaisen ihmisen, amerikalaisen isän, hän piirsi ihmiset ja kuvasi päivät ja mitä niitten kuluessa tehtiin, hän luki miesten ja naisten sydämet, niiden vilpittömyyden, niiden vilpillisyyden, niiden heikkoudet, niiden heikkoudensynnit ja ne välivaiheet, joissa hyveet ja paheet liukuvat vastakohtiinsa, hän voi eroittaa äidin osan isän osasta lapsen kasvoissa tai piirtää hienot vivahderajat ihmisen vapauden ja kohtalon välille, hän tunsi ne ehkäisevät pidättävät lait, jotka muodostavat luonnon järjestysvallan, hänen silmiinsä kuvasti ihmiskohtalon sulous ja kammo yhtä todesti, mutta yhtä lievittyneenäkin kuin kuvastaa silmään edessä lepäävä maisema. Ja tämän elämänviisauden painokkuuden rinnalla hälvenee huomiosta muodon merkitys, olkoon se sitte draamaa vai eeposta. Ken kiinnittää huomionsa siihen, tekee kuin se, joka alkaisi tutkia paperia, jolle kuninkaan julistus on kirjoitettu.

Shakespeare on yhtä kaukana suurien kirjailijain piiristä, kuin hän on kaukana tavallisista ihmisistä. Hän on käsittämättömän viisas, muut käsitettävän. Oikea lukija voi jollakin tavoin ikäänkuin tunkeutua Platon aivoihin ja ajatella sieltäkäsin, mutta ei Shakespearen. Jäämme aina oven ulkopuolelle. Esitys- ja luomisvoimaltaan on Shakespeare verraton. Kukaan ei voi kuvitella sitä paremmaksi. Hän saavutti sen äärimmän hengenhienouden, joka suinkin on mahdollista säilyttämällä yksilöllisen itsenäisyyden — hän on terävänhienoin kirjailija ja on melkeinpä kohoamaisillaan ulkopuolelle taiteen ja kirjailemisen rajoja. Tämän elämänviisauden tasalla ovat hänen mielikuvituksensa ja lyyrillinen voimansa. Hän puki kappaleittensa henkilöt muotoon ja tunteilla, kuin olisivat ne ihmisiä, jotka olivat eläneet hänen kattonsa alla, ja harvat todella eläneet ihmiset ovat jättäneet jälkeensä niin selviä luonnekuvia kuin nämä mielikuvitelmat. Ja he puhuivat kieltä, joka oli yhtä suloista kuin se oli asianmukaista. Ja kuitenkaan eivät hänen lahjansa koskaan viekotelleet häntä loistamaan yksin niillä, eikä hän helähytellyt ainoastaan yhtä kieltä. Aina läsnäoleva ja vaikuttava ihmisyys rinnastaa sopusuhtaisiksi kaikki hänen voimansa. Kertokoon joku kyvykäs mies jonkun kertomuksen, ja hänen erikoisuutensa esiytyy kohta. Hänellä ovat varmat havaintonsa, mielipiteensä ja puheenaineensa, jotka tilapäisesti ovat vallanneet hänet ja joita hän halulla esittää. Hän kuvaa yhtä asiaa toisen kustannuksella ottaen huomioon ei sitä, mikä on asianmukaista, vaan sen, mikä soveltuu hänelle itselleen ja hänen esitysvoimilleen. Mutta Shakespearella ei ole mitään erikoisuuksia, ei mitään kiusallisia mieliaineita, vaan esittää hän kaiken täsmällisesti ja asiaankuuluvasti, ei mitään oikkuja ja eriskummaisuuksia, hän ei ole mikään yksinomainen lehmien kuvaaja tai lintujen piirtäjä, hänellä ei ole mitään erikoisalaa tai sovinnaista tekotapaa, hänessä ei ole mitään esiytyvää itsekkyyttä: ylevän kertoo hän ylevästi, vähäpätöisen arvonsa mukaisesti. Hän on viisas ilman liioittelua ja pokkuroimista, hän on voimakas, kuten luonto on voimakas, joka kohottaa maat vuorenharjanteiksi ilman ponnistusta ja saman lain voimalla, jolla se kohottaa kuplan ilmaan, tehden kummankin yhtä mielellään. Tästä johtuu, että hänen voimansa ovat yhtä suuret niin ilveilyssä kuin murhenäytelmässäkin, niin kertovassa esityksessä kuin rakkauslauluissakin: runollinen voima niin ehtymätön, että jokainen lukija epäilee, voivatko toiset lukijat sitä täydellisesti käsittää.

Tämä ilmaisuvoima tai voima siirtää olemisen sisin totuus soinnuksi ja runoksi tekee hänestä runoilijan perikuvan ja on antanut uuden tehtävän ajattelun ratkaistavaksi. Tämän vuoksi kuuluu hän luonnonhistoriaan ikäänkuin maapallomme päätuotteena, joka ennustaa uusia aikoja ja uutta kehitystä. Asiat kuvastuivat hänen runoudessaan ilman vammaa tai tahraa; hän voi piirtää hienon tarkkuudella ja suuren liioittelematta, traagillisen ja koomillisen yhtä tasapuolisesti ilman mitään pingoittelua tai yksipuolista suosimista. Hän ulotutti voimakkaan kuvauskykynsä vähimpään pikkuseikkaan asti, hiuskarvalleen, hän piirtää silmäripset ja kuoppasen poskella yhtä tarkasti ja varmasti kuin hän piirtää vuoren, ja kuitenkin kestävät nämä kuten luonnon luomat vahvimmankin mikroskoopin tarkastuksen.

Lyhyesti, hän on pääesimerkki todistamaan, että enempi tai vähempi tuotteliaisuus, useammat tai harvemmat taulut eivät merkitse mitään. Hänellä oli kuvauksen voima. Daguerre havaitsi, kuinka voi syövyttää yhden kukkasen kuvan jodilevylle, ja senjälkeen voi niitä helposti syövyttää miljoonia. Esineitä ja aiheita on aina, mutta koskaan ei ole ollut niiden täyspitoista kuvausta. Tässä on nyt lopultakin täydellinen kuvausvoima, ja nyt astukoon maailma kuvattavaksi. Ei voi antaa mitään ohjetta, kuinka joku Shakespeare on tehtävä, mutta on näytetty toteen, että on mahdollista muuttaa elämä runoksi.

Hänen lyyrillinen voimansa asuu teoksen yleishengessä. Sonetit, vaikkapa niiden erinomaisuus häipyy draamojen loisteen rinnalla, ovat yhtä saavuttamattomia kuin nekin, eikä se riipu yksityisten säkeitten ansiosta, vaan on se kappaleen kokonaisansio, ja näiden runollisten luomien äänensävy on kuin jonkun erinomaisen henkilön puheensointu, ja on nykyään yhtä mahdotonta luoda uudestaan yhtään säettä kuin koko runoa.

Vaikkapa kappaleiden puheilla ja yksityisillä säkeillä on kauneus, joka viekottelee korvan viivähtämään niiden sulosoinnussa, niin tulvehtii kuitenkin jokainen lause niin kukkurallaan ajatusta ja on niin kiinteästi liitetty edellisiinsä ja seuraaviinsa, että loogillisinkin mieli on tyydytetty. Hänen keinonsa ovat yhtä ihmeteltäviä kuin hänen tarkoitusperänäkin; jokainen sivuseikkakin, jonka hän keksii yhdistääkseen toisiinsa jotkut sovittamattomat vastakkaisuudet, muodostuu hänellä runoksi. Hän ei ole pakoitettu astumaan alas ratsailta ja käymään sentähden että hänen hevosensa olisivat pillastuneet ja pyrkisivät toisaanne; hän pysyy kyllä satulassa.