Herkin runous on alkuaan kokemusta, mutta ajatus on kehittynyt ja vaihtanut muotoa siitä kuin se oli kokemus. Sivistynyt ihminen saavuttaa useinkin jonkinmoisen taitavuuden runojen sepittämisessä; mutta helposti lukee heidän runoistaan heidän oman yksityisen elämäkertansa: joku, joka on perehtynyt yksityiskohtiin, voi nimittää jokaisen nimeltä: tämä tässä on Antti ja tuo Raakel. Ajatus pysyy täten epärunollisena. Se on siivellinen toukka, mutta ei vielä mikään perhonen. Runoilijan mielessä taas on tapahtuma kokonaan sulautunut uuteen ajatusmaailmaan ja kadottanut kaiken tilapäisyytensä. Tällaista hengen runsautta tapaa Shakespearella aina. Hänen kuvauksensa totuuden ja kiinteän yhtenäisyyden vuoksi sanoisimme, että hän ammentaa sanottavansa omasta sydämestään. Ja kuitenkaan ei siinä ole itsekkäisyyden jälkeäkään.

Eräs vielä kuninkaallisempi piirre on runoilijalle ominainen. Tarkoitan hänen kirkasta ilomieltään, jota ilman ei kukaan voi olla runoilija — onhan kauneus hänen tarkoitusperänsä. Hän rakastaa hyvettä, ei velvollisuutena, vaan siksi, että se on ihana: hän riemuitsee maailmasta, miehestä, naisesta sen armaan valon vuoksi, joka sädehtii niistä. Hän vuodattaa maailmaan kauneutta, ilon ja hilpeyden kirkkautta. Epikuros kertoo, että runoudella on semmoinen sulo ja viehätys, että rakastaja voisi luopua rakkaimmastaan päästäkseen nauttimaan siitä. Ja todelliset runoilijat ovat tunnetut tyynestä, kirkkaaniloisesta mielenlaadustaan. Homeros lepää auringonpaisteessa, Chaucer on iloinen ja rohkea, ja Saadi sanoo: "On huhuttu, että minä tekisin parannusta ja katuisin, mutta mitä on minulla tekemistä parannuksen ja katumisen kanssa?" Yhtä ylevän kirkas ja iloinen — tai vielä paljoa kirkkaampi ja ilomielisempi on Shakespearen hengen sävy. Hänen nimensä herättää riemun ja vapahduksen tunteen ihmisrinnassa. Jos hän ilmestyisi johon seuraan, ken ei liittyisi hänen saattueeseensa? Hän ei kosketa mihinkään, joka ei saisi terveyden voimaa ja verevyyttä hänen juhlivan loistokkaassa esityksessään.

Ja nyt, mikä on ihmisen lopputili tämän laulajansa ja hyväntekijänsä kanssa, jos yksinäisyydessä sulkien korvamme hänen maineensa humulta koetamme punnita hänen merkitystään meille? Yksinäisyydellä on ankarat opetuksensa, se voi opettaa meitä olemaan ilman niinhyvin sankareita kuin runoilijoita, se asettaa Shakespearenkin vaakalaudalle ja havaitsee hänessäkin ihmisyyden puolinaisuutta ja epätäydellisyyttä.

Shakespeare, Homeros, Dante, Chaucer näkivät sen ylevän loiston ja sisällisen merkityksen, joka leikkii ja värehtii näkyvän elämän yllä; he tunsivat, että omenapuulla oli muu syvempi tarkoitus kuin kantaa omenoita, viljalla muu tarkoitus kuin jauhetuksi tuleminen ja että maapallo ei ollut olemassa ainoastaan ollakseen kynnettävänämme ja tienämme, että kaikki nämä kantoivat toista, hienompaa ja ihanampaa satoa ihmishengelle: olivat ihmishengen ajatusten vertauskuvia ja luonnonhistorian alalla kuin jonakin ihmishengen sanattomana selityksenä ja vastineena. Shakespeare käytti niitä väreinä ja muodosti kuvansa niistä. Hän tyytyi niiden kauneuteen eikä koskaan astunut sitä askelta, joka tuntui välttämättömältä semmoiselle nerolle kuin hän: hän ei pyrkinyt näkemään ja tutkimaan sitä voimaa ja merkitystä, joka on kätkettynä näihin vertauskuviin, selvittämään mitä ne itse itsessään sanovat? Hän käytti niitä alkuvoimia, jotka odottivat hänen herätystään, ihmisten huvitukseksi. Hän oli ihmiskunnan huvitusmestari. On aivan kuin olisi joku tieteen majesteetillisen voiman avulla saanut taivaankappaleet vallittavikseen ja nyt vetänyt ne radoiltaan loistamaan jossakin sunnuntai-iltaisessa ilotulituksessa ja kuuluttaisi nyt kaikissa kaupungeissa: "Todellakin erinomainen ilotulitus tänä iltana!" Eivätkö luonnon voimat ja niiden tajuaminen ole sen arvokkaammat kuin katuserenadi tai sikarin savu? Muistuu mieleen torventorahdus Koraanista: "Taivaat ja maa ja mitä niiden välillä on — luuletteko te, että olemme luoneet ne leikillä?" Kun kysytään ainoastaan kykyä ja hengenvoimaa, ei ihmismaailmassa ole toista hänen vertaistansa. Mutta kun on kysymys elämästä, elämän aineksista ja apukeinoista, miten hyödyttää hän minua silloin? Mitä merkitsee elämä? Onko se ainoastaan jokin "Laskiaistiistai" tai "Kesäyön unelma" tai "Talvinen tarina"? Mitä merkitsee kuva enemmän tai vähemmän? Tulee mieleen Shakespeare-seuran egyptiläinen tuomio, että hän oli rattoisa näyttelijä ja teatterinjohtaja. En saa mielessäni tätä asiaa sopusointuun hänen runoutensa kanssa. Muut ihmeteltävät miehet ovat eläneet elämänsä jonkinmoisessa sopusoinnussa ajatustensa kanssa, mutta tämä taas ilmeisimmässä ristiriidassa. Jos hän olisi ollut vähäisempi, jos hän olisi saavuttanut ainoastaan tavallisen suuren kirjailijan suuruuden, jonkun Baconin, Miltonin, Tasson, Cervantesin, olisimme jättäneet tämän asian ihmiskohtalojen hämärään, mutta että hän, tämä ihmisten ihminen, joka antoi tiedollemme ihmishengestä uudet laajemmat ainekset kuin koskaan ennen ja joka vei ihmiskunnan lippua muutaman kivenheiton eteenpäin kaaokseen — että hän ei ollut viisas omassa elämässään — se on merkittävä ihmiskunnan aikakirjoihin, että suurin runoilijoistamme on elänyt, maineettoman ja jokapäiväisen elämän ja käyttänyt neronvoimaansa yleisön ajanvietteeksi.

Hyvä — toisetkin ihmiset, pappi ja profeetta, israelilainen, saksalainen ja ruotsalainen ovat nähneet samaa kuin hänkin: hekin ovat nähneet elämän lävitse mitä se sisälsi. Ja millä tuloksella? Kauneus hupeni kuin tuhka tuuleen, he näkivät ehdottoman käskyn, suvaitsemattoman, vuorenkorkean velvollisuuden, pakko ja kolkkous laskeutui heidän ylleen kuin vuorten painona, ja elämä riisuutui aaveellisen kaameaksi, ilottomaksi toivioretkeläisen katumusmatkaksi, koettelemukseksi, jota joka taholta saartivat tuskalliset tarinat Adamin lankeamisesta ja kirouksesta takanamme, tuomiopäivästä, kiirastulesta ja piinanpaikasta edessämme; ja näkijän samoinkuin kuulijan sydän heissä lannistui.

Täytyy tunnustaa, että nämä ovat puol'ihmisten puol'näkemyksiä. Maailma odottaa yhä vielä runoilijapappiaan, sovittajaa, joka ei ole ilveilevä näyttelijä Shakespearen kanssa eikä hapuileva haudoissa mustamieli Swedenborgin kanssa, vaan joka on näkevä, puhuva, toimiva aina yhtä ehtymättömällä hengenvoimalla. Sillä tieto on kohottava auringonloistonkin kirkkaammaksi; oikea on ihanampi kuin mikään yksityinen tunneliikutus, ja rakkaus voi sointua yhteen kaiken käsittävän viisauden kanssa.

VI.

Napoleon, käytännön mies.

Yhdeksännentoista vuosisadan etevimpien henkilöiden seassa on Bonaparte ehdottomasti tunnetuin ja valtaavin, ja perustuu hänen valta-asemansa siihen uskollisuuteen, jolla hän ilmaisee ja edustaa sitä ajatus- ja hengensuuntaa ja niitä pyrintöperiä, jotka vallitsevat aikamme käytännöllisissä ja sivistyneissä piireissä. Swedenborgin opin mukaan on jokainen elin muodostunut sen kanssa yhdenlaatuisista pikkuelimistä, eli kuten toisinaan sanotaan, jokainen kokonaisuus on muodostunut kaltaisistaan eli että keuhkot ovat muodostuneet lukemattomista pikkukeuhkoista, maksa lukemattomista pikkumaksoista, munuaiset pikkumunuaisista j.n.e. Jos havaitaan, että joku voi tempaista mukaansa joukkojen voiman ja innostuksen, jos Napoleon on Ranska, jos Napoleon on Europa, niin tapahtuu se tämän yhdenmukaisuuslain mukaan siksi, että kansa, jota hän vallitsee, on muodostunut pienois-Napoleoneista.

Meidän yhteiskunnassamme on vallitsemassa kestävä vastakohtaisuus vanhoillisen ja kansanvaltaisen luokan välillä; niiden välillä, jotka jo ovat koonneet satonsa aittaan, ja nuorten ja köyhien välillä, joiden vielä on koottava; kuolleen työn etujen välillä — se on työn, jonka ovat tehneet jo kauan sitte haudassa levänneet kädet ja joka työ nyt on kätkettynä joutilaitten kapitalistien omistamiin pääomiin, maaomaisuuksiin tai rakennuksiin, ja toisaalta elävän työn etujen välillä, työn, joka pyrkii itse omistamaan maan, rakennukset ja pääomat. Edellinen luokka on pelokas, itsekäs, ahdasmielinen, uudistuksia vihaava ja menettää se alinomaa kuoleman kautta jäseniään. Jälkimäinen luokka on myöskin itsekäs, anastushaluinen, rohkea, itseensä luottava, lukumäärältään aina edellistä valtaavampi ja lisäytyy se joka hetki uusien syntymäin kautta. Se haluaa pitää kaikki tiet avoinna kaikkien kilpailulle ja yhä lisätä teiden lukua — liikemiesluokka Amerikassa, Englannissa, Ranskassa ja koko Europassa: teollisuuden ja kyvykkyyden miehet. Napoleon on heidän edustajansa. Toimekkaat, kunnolliset, kyvykkäät miehet kautta koko keskiluokan ovat kaikkialla vaistollaan tunteneet Napoleonissa ruumiillistuneen demokraatin. Hänellä oli heidän hyveensä ja heidän paheensa ja ennen kaikkea heidän henkensä ja pyrintöperänsä. Tämä pyrintöperä on aineellinen, tavoittelee aistillista menestystä, ja käyttää se rikkaimpia ja moninaisimpia keinoja saavuttaakseen tämän päämäärän; mekaanisiin voimiin perehtyneenä on se korkeimmassa määrässä älyperäinen, laajasti ja seikkaperäisesti oppinut ja taidokas, mutta se alistaa kaikki järjen- ja hengenvoimat apukeinoiksi aineellisen menestyksen saavuttamisessa. Rikkaaksi tuleminen on päämäärä. "Jumala on luvannut", sanoo Koraani, "jokaiselle kansalle profeetan sen omalla kielellä." Pariisi, Lontoo ja New York, liike, raha ja aineellinen mahti olivat myöskin saavat profeettansa, ja Bonaparte katsottiin soveliaaksi ja lähetettiin.