Ihmiskunnan edustaja - Ralph Waldo Emerson

Kaikki ne miljoonat lukijat, jotka lukevat kaskuja, muistelmia, elämäkertoja Napoleonista, riemuitsevat niistä, koska he niissä tutkivat omaa historiaansa. Napoleon on läpeensä nykyaikainen ilmiö, ja onnensa kukkulalla vallitsee hänessä ihan sama henki kuin nykyaikaisessa sanomalehdistössä. Hän ei ole mikään pyhimys — tai käyttääksemme hänen omia sanojaan, "mikään kapusiinimunkki" — hän ei ole mikään sankari sanan ylevässä merkityksessä. Jokapäiväinen ihminen näkee hänessä samat ominaisuudet ja voimat kuin muissakin jokapäiväisissä ihmisissä. Hän näkee hänessä ihmisen, itsensä kaltaisen, synnyltään tavallisen kansalaisen, joka varsin tajuttavien ansioiden vuoksi saavutti semmoisen valta-aseman, että hän voi noudattaa kaikkia niitä mielitekoja, jotka elävät tavallisessa ihmisessä, mutta jotka tämä on pakoitettu salaamaan ja kieltämään: hyvää seuraa, hyviä kirjoja, nopea matkustus, pukuja, komeita aterioita, lukematon palvelijakunta, mieskohtaista vaikutusvoimaa, tilaisuus esiytyä ympäristönsä hyväntekijänä, maalauksien, kuvapatsaitten, soitannon, palatsien tarjoomat hienostuneet nautinnot, julkiset kunnianosoitukset — tarkalleen sitä, mikä ilahuttaa yhdeksännentoista vuosisadan ihmisen sydäntä — kaikkea sitä oli tällä valtaavalla miehellä yllin ja kyllin.

On luonnollista, että mies, joka niin kokonaan kuin Napoleon mukausi joukkojen ja ympäristönsä yleisen hengen mukaan, ei ainoastaan edusta, vaan suorastaanpa ottaa yksinoikeudekseen ja anastaa toisten hengenominaisuudet. Täten lainasi ja omisti Mirabeau jokaisen onnistuneen ajatuksen ja sanan, joka lausuttiin Ranskassa. Dumont kertoo, että hän istui Kansalliskonventin lehterillä ja kuunteli erästä Mirabeaun puhetta. Dumontin mieleen juolahti sopiva loppulause puheeseen, ja hän kirjoitti sen välittömästi lyijykynällä muistoon ja näytti sen lordi Elginille, joka istui hänen seurassaan. Tämä kiitti sitä ja Dumont näytti sen illalla Mirabeaulle. Mirabeau luki sen, selitti sen mainioksi ja ilmoitti, että hän sommittelee sen puheeseensa huomispäivän istunnossa. "Se on mahdotonta", sanoi Dumont, "koska, ikävä kyllä, olen näyttänyt sen lordi Elginille." "Vaikka olisittekin näyttänyt sen lordi Elginille ja vielä viidellekymmenelle muulle henkilölle lisäksi, niin pidän sen kuitenkin huomenna", ja hän pitikin sen todella seuraavan päivän istunnossa, ja vaikutti se varsin tehokkaasti. Mirabeau tunsi nimittäin valtaavassa persoonallisuudessaan, että ajatukset ja henki, jotka hänen läsnäolonsa herätti, olivat yhtä paljon hänen omiansa, kuin jos hän olisi itse lausunut ne julki, ja että hän omistamalla ne omikseen antoi niille kantavuuden. Paljon ehdottomampi ja keskittävämpi vielä oli vaikutukseltaan Mirabeaun kansansuosion perijä, joka peri vielä paljon muutakin kuin hänen valta-asemansa Ranskassa. Itse asiassa lakkaa Napoleonin laatuinen mies puhumasta ja ajattelemasta yksityisenä ihmisenä. Hän on niin laajassa määrässä vastaanottava, ja on hänen asemansa semmoinen, että hän tulee kuin kaiken aikansa ja maansa neron, älyn ja voiman toimistoksi. Hän voittaa taistelut, hän säätää lakikirjat, hän määrää painot ja mitat, hän tasoittaa Alpit, hän rakentaa tiet. Kaikki etevät insinöörit, oppineet, tilastotieteilijät ammentavat tietonsa hänelle, samaten kaikki terävät päät joka alalla: hän omaksuu parhaat toimenpiteet ja leimaa ne omikseen eikä yksin niitä, vaan vieläpä jokaisen onnistuneen ja merkittävän lausunnon ja ilmiönkin. Jokainen Napoleonin lausuma sana ja jokainen hänen kirjoittamansa rivi ansaitsee lukemista, sillä se edustaa Ranskan ajatusta.

Bonaparte oli tavallisen ihmisen epäjumala, sillä hänellä oli rajattomimmassa määrässä tavallisen ihmisen ominaisuudet ja hengenlahjat. On oma tyydytyksensä sillä, että pääsee valtiotaidon alimmille asteille, sillä siellä saamme heittää yli laidan kaiken teeskentelyn ja ulkokultaisuuden. Bonaparte kamppaili kuten koko se suuri luokka, jota hän edustaa, saavuttaakseen valtaa ja rikkautta — mutta hän erikoisesti kamppaili kokonaan keinoista välittämättä. Hän sysäsi syrjään kaikki ne tunteet, jotka hämmentävät ja häiritsevät ihmistä näissä pyrinnöissä. Tunteilemisen jätti hän naisten ja lasten asiaksi. Fontanes tulkitsi 1804 Napoleonin omaa ajatusta, kun hän senaatista puhuessaan lausui: "Sire, pyrkimys täydellisyyteen on pahin sairaus, mikä koskaan on vaivannut ihmishenkeä." Vapauden ja edistyksen puolustajat ovat hänelle "ideologeja" — jolla sanalla hänen suussaan on varsin halventava merkitys; "Necker on ideologi", "Lafayette on ideologi."

Eräs italialainen, liiaksikin tunnettu sananlasku sanoo: "Jos tahdot menestyä, älä ole liika hyvä." On eduksi asianomaiselle, jos hän visseissä rajoissa on vapautunut säälin, kiitollisuuden ja jalomielisyyden tunteista, koska silloin se, mikä meille ennen oli ylipääsemättömänä esteenä ja yhä vieläkin on sitä toisille, muuttuu sopivaksi aseeksi tarkoitusperillemme aivan kuin joki, joka oli vaikeana esteenä, talvella muuttuu liukuisimmaksi tieksi.

Napoleon luopui kerta kaikkiaan tunteista ja tunnesuhteista ja tahtoi turvautua ainoastaan käsiinsä ja päähänsä. Hänen ilmakehässään ei ole mitään ihmettä ja taikaa. Hän on työntekijä, joka käsittelee vaskea, rautaa, puuta, maata, teitä, rakennuksia, rahoja, sotajoukkojapa on kaikessa johdonmukaisin, kestävin ja viisain työmestari. Hän ei ikinä väsähdä tai ammenna tietojaan kirjoista, vaan työskentelee hän luonnonvoimien täsmällisyydellä. Hän ei ole menettänyt synnynnäistä tosiasiain vaistoaan. Semmoiselle ihmiselle antavat ihmiset tietä kuin luonnolle. Tosinhan löytyy ihmisiä yllin ja kyllin, jotka ovat upottauneet aineellisiin asioihin, maatyöntekijöitä, seppiä, merimiehiä ja yleensä kaikki koneellisen työn tekijät, ja tiedämme, kuinka todellisilta ja oleellisilta semmoiset tuntuvat tiedemiesten ja oppineiden rinnalla; mutta näiltä puuttuu tavallisesti järjestämiskyky, ja ovat he kuin käsiä ilman päätä. Mutta Bonaparte liitti tähän maaperäiseen ja eläimelliseen voimaan älyämis- ja yleistämiskyvyn, niin että ihmiset näkivät hänessä yhdistyneinä luonnon ja hengen voiman, ikäänkuin olisivat meri ja maa ruumiillistuneet ja alkaneet laskea. Senpävuoksi onkin, kuin olisivat meri ja maa edellyttäneet häntä. Hän esiytyi omainsa keskellä, ja he omaksuivat hänet. Tuo laskeva työntekijä tuntee, mitä hän käsittelee ja mikä on oleva tulos. Hän tunsi kullan ja raudan, pyöräin ja laivojen, sotajoukkojen ja valtiomiesten ominaisuudet ja vaati, että kaikki työskentelisivät laatunsa mukaan.

Sotataito oli se leikki, jossa hän osoitti ja käytti laskutaitoaan. Sen salaisuus oli hänen mukaansa siinä, että oli aina käytettävänä enemmän voimia kuin vihollisella sillä kohdalla, jolla itse tekee hyökkäyksen tai jolla vihollinen sen tekee, ja koko kykynsä kohdistaa hän loputtomiin liikenteisiin ja rintamasiirtoihin marssiakseen aina vihollista vastaan kulmarintamassa ja tuhotakseen hänen voimansa kohta kohdalta. On ilmeistä, että pienikin voima käytettynä taidolla ja ripeästi siten, että on aina kaksi yhtä vastaan taistelurintamassa, voi olla ylivoimainen paljoa suuremmallekin joukolle.

Aika, hänen luonteenlaatunsa ja aikaisemmat olosuhteensa yhdistyivät kehittääkseen esiin tämän demokraatin perikuvan. Hänellä oli luokkansa hyveet ja edellytykset niiden tehokkaiksi tekemiseen. Terve äly, joka samalla kuin se näkee jonkun pyrintöperän myöskin jo näkee keinot sen saavuttamiseksi, ilo näiden keinojen käyttämisestä ja näiden keinojen valinta, yksinkertaistuttaminen ja yhdistäminen toinen toisensa tehostuttamiseksi, hänen toimintansa suora ja päättävä suuntauminen päämaalia kohden, se viisaus, jolla hän näkee kaiken, ja se tarmo, jolla hän tekee kaiken, tekevät hänestä sen puolueen luontaisen pään ja elimen, jota minä sen laajuuden vuoksi nimittäisin yleensä _nykyaikaisuus_puolueeksi.

Kaikessa menestyksessä on luonnolla verrattomasti suurin osansa ja niinpä tässäkin. Semmoista miestä tarvittiin, ja semmoinen mies syntyi, mies kuin kiveä ja rautaa, joka voi istua hevosen selässä kuusitoista seitsemäntoista tuntia yhtäpäätä tai olla useammat päivät ilman lepoa ja ravintoa, paitsi mitä hän ikäänkuin varkain ennätti; ahmaista itselleen, mies, joka heittäysi tekoihinsa tiikerin äkillisyydellä ja voimalla, jota eivät estäneet ja häirinneet mitkään epäröinnit; eheän tarmokas, kestävän tulinen, itsekäs, ymmärtävä ja siinä määrässä kaikki asiat läpinäkevä mies, että häntä eivät voineet erehdyttää ja viedä harhaan mitkään toisten ihmisten vakuutukset ja väitteet tai hänen oma taikauskoisuutensa tai kiihkeytensä ja tulisuutensa. "Minun rautakäteni", sanoi hän, "ei ollut käsivarteni päässä, se oli välittömästi liitettynä päähäni." Hän kunnioitti luonnon ja kohtalon voimia ja luki niiden ansioksi etevämmyytensä, sen sijaan että hän kuten lahjattomammat ihmiset olisi pöyhistellyt itseään taipumattomuutensa vuoksi ja rohjennut taisteluun luontoa vastaan. Hänen kaunopuheisuutensa mielilauseena oli viittaus hänen onnentähteensä, ja yhtä mielellään kuin kansakin sanoi hän itseään "Kohtalon lapseksi". "Minua syytetään", sanoi hän, "että olen tehnyt suuria rikoksia. Minunlaiseni ihmiset eivät tee mitään rikoksia. Mikään, ei ole yksinkertaisempaa kuin minun ylenemiseni, on turhaa laskea sitä vehkeilyjen ja rikosten syyksi: se perustui ajan olosuhteisiin ja maineeseen, että olin taistellut kunnollisesti maani vihollisia vastaan. Olen aina astunut rinnan yleisen mielipiteen ja tapahtumain kanssa. Mitä olisivat rikokset silloin minua hyödyttäneet?" Kerta taaskin sanoi hän puhuen pojastaan: "Poikani ei voi täyttää sijaani, en voisi itse täyttää sijaani. Olen olosuhteitten luoma."

Hänellä oli suoraan asian ytimeen kohdistuva toimintatarmo yhdistyneenä ennenkuulumattomaan asiantuntemukseen. Hän on peloittava realisti kaikille lavertelijoille, ja saattoi hän kaikki totuuden ja todellisuuden kaihtijat hämmennyksiin. Hän näkee asioiden oleellisen puolen ja heittäytyy suoraan käsiksi vastahakoiseen kohtaan muusta välittämättä. Hänen voimansa on oikeaa laatua, se perustuu asiantuntemukseen. Hän ei koskaan voittanut umpimähkään, vaan voitti hän taistelunsa päässään, ennenkuin hän voitti ne kentällä. Hänen pääapuneuvonsa ovat hänessä itsessään. Hän ei kysy neuvoa keneltäkään. 1796 kirjoitti hän Direktoriumille: "Olen johtanut sotaretkeä keneltäkään neuvoa kysymättä. En olisi saanut aikaan mitään, jos olisin ollut pakoitettu noudattamaan jonkun toisen henkilön mielipidettä. Olen saavuttanut muutamia etuja taistellessani suurempilukuista vihollista vastaan ja tämän aikana, jolloin olemme olleet kaiken puutteessa, ja on tämä voittoni johtunut siitä, että olen ollut vakuutettu luottamuksestanne minuun, ja tekoni sentähden ovat olleet yhtä ripeitä kuin ajatukseni."

Meidän päiviimme asti vilisee historia esimerkkejä kuningasten ja hallitsijain kyvyttömyydestä. He ovat säälittäviä ihmisiä, sillä he eivät tiedä, mitä heidän on tehtävä. Kutojat ovat lakossa leivän puutteen vuoksi, ja kuningas ja hänen ministerinsä tietämättä mitä tehdä vastaavat heille pajuneteilla. Mutta Napoleon ymmärsi asiansa. Tässä oli mies, joka jokaisena hetkenä ja tapahtumainkäänteessä tiesi, mitä seuraavana oli tehtävä. Tämmöinen rohkaisee ja virkistää ei ainoastaan kuningasten, vaan myöskin kansalaisten mieliä. Useimmilla ihmisillä ei yleensä ole seuraavaa hetkeä, he elävät kädestä suuhun ilman suunnitelmaa, ovat aina matkansa päässä ja odottavat joka tekonsa jälkeen toiminnanaihetta ulkopuoleltaan. Napoleon olisi ollut maailman erinomaisin ihminen, jos hänen tarkoitusperänsä olisivat olleet puhtaasti yleisiä. Semmoisenaankin herättää hän luottamusta ja rohkaisee mieltä toimintansa ihmeellisen yhtenäisyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi. Hän on järkähtämätön, varma, itsensäkieltävä, tarpeen tullessa vaatimatonkin, valmis uhraamaan kaiken tarkoitusperänsä saavuttamiseksi — rahaa, sotajoukot, kenraalit, oman turvallisuutensakin; häntä ei johda harhaan kuten tavallisia seikkailijoita hänen omien voimiensa loisto. "Tapahtumat eivät saa määrätä valtiotaitoa", sanoi hän, "vaan valtiotaidon on määrättävä tapahtumat." "Riuhtaistautua joka tapauksen mukaan, on samaa kuin olla omaamatta mitään valtiollista järjestelmää." Hänen voittonsa olivat hänelle ainoastaan yhtä monta porttia, eikä hän koskaan hetkeksikään tilapäisten olosuhteitten huikaisevassa temmellyksessä kadottanut silmistään tietään eteenpäin. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, ja riensi suoraan päämaaliansa kohden. Hän olisi tahtonut lyhentää suorinta kohtisuoraa tietäkin päämääräänsä. Epäilemättä voi hänen elämäkerrastaan poimia kamalia kaskuja siitä hinnasta, millä hän osti saavutuksensa, mutta häntä ei silti ole katsottava julmaksi, vaan ainoastaan semmoiseksi, joka ei tuntenut mitään esteitä tahdolleen; hän ei ollut verenhimoinen ja julma — mutta onneton se asia tai ihminen, joka oli hänen tiellään! Ei verenhimoinen, mutta verta säästämätön — ja säälitön. Hän näki ainoastaan tarkoittamansa asian: esteen oli väistyminen tieltä. "Sire, kenraali Clarke ei voi itävaltalaisten patterin hirvittävän tulen vuoksi yhtyä kenraali Junot'iin." — "Vallatkoon patterin." — "Sire, jokainen rykmentti, joka lähenee tuota helvetillistä tulta, on tuhon oma. Sire, mitä käskette?" — "Eteenpäin, eteenpäin!" Seruzier, tykistöeversti, kuvaa "Sotamuistelmissaan" seuraavasti muutamaa kohtausta Austerlitzin tappelun jälkeen: "Juuri kun Venäjän armeija vaikeasti, mutta hyvässä järjestyksessä peräytyi jäätyneen järven yli, kiidätti keisari Napoleon täyttä karkua tykistöä kohden. 'Te tuhlaatte aikaa', huusi hän, 'ampukaa noita joukkoja, niiden täytyy hukkua, tähdätkää jäähän!' Käsky pysyi kymmenen minuuttia täyttämättä. Turhaan sijoitettiin tarkoituksen saavuttamiseksi joukko upseereita, minut niiden mukana erään mäen rinteelle, kuulamme kiitivät jäätä myöten sitä murtamatta. Havaiten tämän koetin minä yksinkertaista keinoa tähtäämällä kevyemmillä tykeillä ylöspäin. Raskaitten kuulien melkein kohtisuora putoaminen aikaansai toivotun tuloksen. Minun keinoani noudattivat välittömästi viereiset patterit, ja silmänräpäyksessä olimme haudanneet muutamia tuhansia venäläisiä ja itävaltalaisia järven pohjaan." [Koska en ole saanut tietoani alkuperäisestä lähteestä enkä ole tilaisuudessa saamaan käsiini Seruzier'ta, en tohdi käyttää tapaamaani korkeaa lukumääräilmoitusta.]