Ihmiskunnan edustaja - Ralph Waldo Emerson

Wilhelm Meister on joka suhteessa romaani, paras laatuaan, jota sen ihailijat sanovat ainoaksi nykyaikaisen yhteiskunnan täydelliseksi kuvaukseksi — ikäänkuin toiset romaanit, Scottin esimerkiksi käsittelisivät ainoastaan pukuja ja ulkosuhteita, mutta tämä elämän henkeä. Se on kirja, joka vielä on jonkinmoisen hämärän verhossa. Sitä lukevat ihmettelyllä ja riemulla monet hyvin teräväjärkiset ihmiset. Muutamat pitävät sitä Hamletiakin suurempana nerontekona. Luulen, ett'ei ainoakaan kirja vuosisadallamme kohoo sen verroille sen ihanassa sulossa, niin uudenlaatuinen, virkistävä ja herättävä on se ilahuttaen mieltä niin runsailla selkeänkirkkailla ajatuksilla, niin tarkkapiirtoisen oikealla elämän, tapojen ja luonteiden käsityksellä, sisältäen niin lukuisia hyviä elämänkokemuksia ja havaintoja ja heittäen niin odottamattomia valonvälähdyksiä ylempään maailmaan, sentään koskaan hipaisematta tyhjää korupuheisuutta tai lankeamatta jokapäiväisyyteen. Kirja, joka voi vaikuttaa varsin kiihdyttävästi ja herättävästi nuoreen, nerokkaaseen, vastaanottoherkkään mieleen, mutta joka sentään on sangen epätyydyttävä. Ken rakastaa kevyttä lukemista ja etsii siitä sitä hupia, joka hänellä tavallisesti on romaaneista, on laskeva sen epätyydytettynä kädestään. Mutta nekin, jotka alkavat lukea sitä semmoisilla korkeammilla toiveilla, että tapaisivat siinä arvonmukaisen kuvauksen neron kehityksestä ja saisivat nähdä sen ponnistuksillaan ja kieltäymyksillään saavuttavan ansaitsemansa laakerin, niilläkin on syytä valitukseen. Meillä oli tässä äskettäin eräs englantilainen romaani, joka väitti esittävänsä uuden kulta-ajan toiveita ja tuovansa ilmi "Nuor'-Englanti"-nimisen puolueen poliittisia toiveita ja jossa hyveen ainoana palkintona oli sija parlamentissa ja päärin arvo. Goethen romaanin loppu on yhtä laimea ja siveellistä tunnetta tyydyttämätön. George Sand on Consuelossaan ja sen jatkossa piirtänyt eteemme todellisemman ja arvokkaamman kuvan. Kertomuksen edistyessä kasvavat sankarin ja sankarittaren luonteet siinä määrin, että ne särkevät ylimyksellisten tapojen ja ennakkoluulojen porsliini-shakkilaudan: he jättävät säätynsä seurapiirin ja tavat, menettävät omaisuutensa, tulevat suurten aatteitten ja ylevimpien yhteiskunnallisten ihanteiden palvelijoiksi, kunnes lopulta kirjan sankari, joka on perustanut ja on keskuksena yhdistykselle, jonka tarkoitusperänä on tehdä ihmiskunnalle suurimpia hyviä tekoja, ei enää suvaitse itseään kutsuttavan omalla ylhäisellä nimellään, se kuuluu vieraalta ja etäiseltä hänen korvissaan. "Olen ainoastaan ihminen", sanoo hän, "minä hengitän ja teen työtä ihmiskunnan hyväksi", ja tapahtuu tämä köyhyydessä ja äärimmäisillä uhrauksilla. Goethen sankarilla taas on päinvastoin niin paljo heikkouksia ja huonoja taipumuksia, ja hän viihtyy niin huonoissa seuroissa, että siveän vakava englantilainen yleisö kirjan ilmestyessä englanninkielellä tunsi vastenmielisyyttä sitä kohtaan. Ja kuitenkin on se tulvillaan viisautta ja maailmaa hallitsevain lakien tuntemusta, henkilöt siinä ovat piirretyt niin todenmukaisesti ja tarkanhienosti ja niin vähillä vetäisyillä, sanaakaan ei ole liikaa, ja kirja pysyy aina niin uutena ja tyhjentymättömänä, että meidän täytynee antaa sen kulkea tietään ja auliisti ottaa siitä se hyvä, minkä voimme vakuutettuina, että se on vasta alkanut tehtävänsä ja että se vielä on hyödyttävä miljoonia lukijoita.

Kirjan pääsisältönä on sankarin kehittyminen demokraatista aristokraatiksi sanojen parhaimmassa merkityksessä. Ja tämä kehitys ei tapahdu halpoja salateitä, vaan julkisinta pääsisäänkäytävää. Luonto ja luonne ovat tukemassa, ja yhteiskunnallinen arvo on tehty todelliseksi ylhäisön hienon aistin ja kunnollisuuden kautta. Ainoakaan ylevämielinen nuorukainen ei voi olla innostumatta ja riemastumatta tästä kirjan todellisuudesta, niin että se vaikuttaa varsin ylentävästi ja elähyttävästi järkeen ja rohkeuteen.

Palava harrasmielinen Novalis kuvaa kirjaa "läpeensä nykyaikaiseksi ja epärunolliseksi, kaikki romanttisuus on siitä kokonaan poistettu, samoin kaikki luonnon runollisuus ja ihmeellisyys. Kirja käsittelee yksinomaan ihmisen jokapäiväisiä toimia ja tehtäviä, se on runollinen kuvaus porvarillisesta ja kotoisesta elämästä. Ihmeellisyys esiytyy siinä nimenomaan mielikuvituksen leikkinä ja haaveellisena uneksumisena"; ja, mikä myöskin on kuvaavaa, palasi Novalis kuitenkin pian takaisin kirjaan, ja se pysyi hänen mielilukemisenaan hänen elämänsä loppuun.

Mikä erityisesti kiinnittää ranskalaista ja englantilaista lukijaa Goethessä, on eräs ominaisuus, joka hänellä on yhteinen koko kansansa kanssa — hänen alituinen perustautumisensa sisäiseen totuuteen. Englannissa ja Amerikassa kunnioitetaan kykyä, ja yleisö on tyydytetty, jos sitä käytetään jonkun varman ja tajuttavan hyödyn tai puolueen eduksi tai selvässä säännöllisessä vastarinnassa jotakin sellaista vastaan. Ranskalaiset ihailevat vielä enemmän henkistä säkenöivää loistokkuutta semmoisenaan. Ja kaikissa näissä maissa kirjoittavat kyvyt juuri siksi että ovat kykyjä. Riittää, kun vaan äly saa jotain askaroitavaa ja maku tyydytyksensä — montako palstaa, niin monta elokasta virkistävää tuntia. Saksalaiselta hengeltä puuttuu ranskalainen loistokkuus, englantilainen tarkka käytännöllinen äly ja amerikalainen seikkailuhenki, mutta sillä on sensijaan jonkinmoista sisäistä vilpittömyyttä, joka ei koskaan pysähdä pintaan, vaan kysyy alati: mitä varten? Saksalainen yleisö vaatii kirjailijaltaan tarkkaavaa vilpittömyyttä. Järki työskentelee, mutta mitä varten? Mitä tarkoittaa mies? Mistä, mistä kaikki nämä ajatukset?

Kyky yksin ei muodosta kirjailijaa. Kirjan takana pitää olla miehen, persoonallisuuden, joka syntyperällään ja ominaisuuksillaan vastaa kirjassaan esittämistään opeista ja joka on olemassa nähdäkseen ja esittääkseen asiat juuri siten eikä millään muulla tavalla, joka käy käsiksi tosiasioihin, koska ne ovat tosiasioita. Ellei hän voi tänään ilmaista tarkalleen sitä, mitä hän tahtoo, niin pysyvät tosiasiat samoina ja avautuvat ehkä huomenna hänelle. Hänen mielellään lepää kuin taakka — totuuden taakka, joka kaipaa ilmaisuansa — hän käsittää sen selvemmin tai epäselvemmin, ja hänen tehtävänsä ja kutsumuksensa maailmassa on nähdä lävitse nuo tosiasiat ja tuoda ne julki. Mitä merkitsee se, että hän astuu harhaan ja sammaltaa, että hänen äänensä on karhea tai kirkuva tai että hänen tieteellinen kykynsä tai kuvansa eivät riitä? Hänen julistettavansa asia on löytävä tieteelliset ilmitulemiskeinonsa ja kuvansa, täytelään soinnukkaan ilmaisunsa. Vaikka hän olisi mykkä, puhkeisi se sanoiksi. Ellei siten ole ellei miehessä syki ja polta semmoinen Jumalan sana mitä siitä, kuinka taidokas, luistava, loistokas hän on?

Merkitsee paljon ajatuksen voimaan nähden, seisooko sen takana mies vai eikö. Tieteellisissä aikakauskirjoissa ja vaikutusrikkaissa sanomalehdissä en tapaa mitään varmaa luonnetta, ainoastaan edesvastuuttomia varjoja, usein jonkun varakkaan tieteellisen seuran tai jonkun onnenonkijan, joka sepitelmänsä turvin ja varjossa toivoo voivansa käydä jostakin. Mutta oikean kirjan jokaisessa lauseessa ja käänteessä näen minä todellista päättävää ihmistä silmään, hänen voimansa ja kammonsa lainehtii joka sanassa, jokainen pilkkukin ja ajatusviiva elää, koko kirja on versoovan voimakas ja elokas — voi vaikuttaa kauas ja kauan.

Englannissa ja Amerikassa voi olla kreikkalaisen tai roomalaisen kirjallisuuden täysi tuntija omaamatta silti säkenettäkään runollista aistia tai tulta. Se seikka, että joku on käyttänyt vuosia perehtyäkseen Platoon tai Proclokseen, ei silti aiheuta otaksumaan, että hänellä olisi ylevä ajatuskanta tai että hän halpelisi kaupunkinsa hienoja tapoja. Mutta saksalaisilla on naurettavan luja usko näihin asioihin, ylioppilas luentosalin ulkopuolellakin hautoo yhä päässään luentoa, ja professori ei voi irtautua siitä luulosta, että filosofian totuuksilla on jotain tehtävää Berlinissä ja Münchenissäkin. Tämä harras vakavuus antaa heille voiman nähdä pitemmälle kuin paljon lahjakkaammatkaan miehet. Siksipä ovatkin melkein kaikki arvokkaammat jäsentelyt ja määrittelyt, jotka ovat käypää tavaraa ylemmässä puhekielessä, saapuneet meille Saksasta. Mutta sensijaan kuin nerokkaat ja oppineet miehet Englannissa ja Ranskassa käyvät käsiksi tutkimukseensa ja tehtäväänsä jonkinmoisella kevyydellä, eikä mitenkään yleensä edellytetä, että aihe tai kanta, jonka he ovat omaksuneet, jotenkin syvemmin ja luonteen perustuksia myöten olisi vallannut heidät — niin sensijaan Goethe, Saksan kansan pää ja tuki ei puhu ainoastaan siksi, että hänellä on kykyä, vaan loistaa totuus hänen sanojensa takaa: hän on syvimmässä merkityksessä viisas, vaikkapa hänen kykynsä ja lahjakkuutensa usein kätkee hänen viisautensa. Kuinka erinomainen joku hänen lausumansa ajatus onkaan, hän tavoittaa sillä aina vielä jotakin enempää. Se herättää uteliaisuuteni. Hänellä on sitä peloittavaa hengen riippumattomuutta, jonka ihminen saavuttaa seurustellessaan totuuden kanssa; kuulkaa häntä tai olkaa kuulematta, hänen tekonsa pysyy, eikä teidän mielenkiintonne rajoitu hänen kertomukseensa, eikä hän täytettyään tyydyttävästi tehtävänsä häivy muistosta kuten leipuri jätettyään meille leipänsä, vaan merkitsee hänen itsensä rinnalla hänen teoksensa vähemmän. Ikuinen, iäinen voima, joka on luonut maailman, on uskonut itsensä tälle miehelle suuremmassa määrässä kuin kenellekään toiselle ihmiselle. En tohdi väittää, että Goethe olisi kohonnut korkeimmille huipuille, miltä nero on meille puhunut. Hän ei ole kunnioittaen nöyrtynyt korkeimman ykseyden eteen, hän ei ole kyennyt koko olennollaan jättäytymään siveellisen tunteen valtaamaksi. On ylevämpiä, korkeampia säveliä runoudessa, kuin mitä hän koskaan on virittänyt hereille. On kirjailijoita, joilla on vähemmät lahjat, mutta joiden sointu on puhtaampi ja ja herkempi ja jotka liikuttavat syvemmin sydäntä. Goethe ei voi koskaan tulla rakkaaksi ihmisille. Hän ei ole sielunsa pohjasta antautunut puhtaalle totuudelle semmoisenaan, vaan ainoastaan totuudelle sikäli kuin se edistää sivistystä. Hän ei tavoittele sen vähempää kuin vallata koko luonnon, koko totuuden omalle osalleen: mies, jota ei voi lahjoa tai johtaa harhaan tai säikäyttää, mies, jolla on järkähtämätön itsensähillitsemis- ja itsekieltäymisvoima ja jolla on vaan yksi ainoa arvosteluperuste kaikkiin ihmisiin nähden — mitä voit sinä opettaa minulle? Kaikkia ominaisuuksia ja lahjoja arvostelee hän ainoastaan tältä kannalta: säätyarvoa, etuoikeuksia, terveyttä, aikaa, itse olemistakin.

Hän on sivistyksen perikuvallinen edustaja, kaikkien taiteiden, tieteiden ja tapahtumien harrastaja, taiteellinen, vaan ei taiteilija, henkevä, vaan ei henkinen. Ei ole olemassa mitään, jota hän ei olisi oikeutettu tuntemaan, ei ole ainoatakaan asetta neron asevarastossa, jota hän joskus ei olisi ottanut käteensä, mutta mitä tarkimmin huolehtien ett'ei hänen apukeinonsa hetkeksikään käy hänelle ylivoimaiseksi. Hän eristää joka asian valokehällä, eristää itsensäkin ja kalliimman, minkä hän omistaa. Häneltä ei ole mitään salassa eikä mitään peitossa. Vaanivat pahat henget olivat hänen kuvattavinaan, samaten pyhimys, joka näki pahat henget, ja yliaistilliset voimat pukeutuivat muotoon. "Hurskauskaan ei ole mikään päämäärä, vaan ainoastaan keino, jonka avulla me puhtaimman sisäisen mielenrauhan kautta saavutamme korkeimman sivistyksen." Ja hänen voimansa tunkeutua kaunotaiteiden jokaisen salaisuuden perille tekee Goethen aseman vielä kylmemmän valtaavaksi. Hänen tunteensa palvelevat häntä kuten naiset, joita Cicero käytti houkutellakseen tietoonsa salaliittolaisten juonet. Hänellä ei ole mitään vihollisia. Voit olla hänen vihollisensa — jos sillä voit opettaa hänelle jotain, jota et voi ystävyydelläsi hänelle opettaa — olkoonpa se opetus sitte vaikka ainoastaan kokemus, jonka hän voi saada sortumisestasi. Vihollinen ja semmoisena tervetullut, mutta vihollinen ylevässä merkityksessä. Hän ei voi vihata ketään; hänen aikansa on liika kallis. Luonne-eroavaisuuksiin perustuvia vastakohtaisuuksia suvaittakoon, mutta vain kuten keisarien vihamielisyydet, jotka taistellaan arvokkaan ylväästi kuningaskuntien poikki ja yläpuolella.

Hänen itse kirjoittamansa elämäkerta, jolle hän pani nimeksi "Runoa ja totta elämästäni", on tämän aatteen ilmituomista — aatteen, joka nykyään saksalaisen hengen välityksellä tunnetaan kautta koko maailman, mutta joka oli uutuus Englannille niinhyvin vanhalle kuin uudelle, silloin kun kirja ilmestyi — että nimittäin ihminen on olemassa sivistyäkseen: ei sitä varten, mitä hän voi aikaansaada, vaan sitä varten, mitä voidaan aikaansaada hänessä. Ainoa huomattava tulos, mikä elämällä voi olla, on asioiden ja elämän vaikutus ihmiseen. Henkevä syvämielinen ihminen voi katsoa itseään kuin vierasta henkilöä, siksipä kiinnittävät hänen mieltänsä yhtä paljon hänen heikkoutensa ja pettymyksensä kuin hänen menestyksensäkin. Vaikkapa hän haluaakin edistyä ja menestyä aikeissaan, niin vielä syvempi on hänen halunsa oppia tuntemaan ihmisen elämää ja kohtaloa, sill'aikaa kuin itsepyyteiset sumeina pilvinä ajelehtivat hänen ympärillään eivätkä tavoittele ja pyydä muuta kuin matalaa aineellista etua.

Tämä aate vallitsee Dichtung und Wahrheit-kirjaa ja määrää, mitkä elämänpuolet siinä tulevat esitetyiksi, jossa suhteessa asiain ulkonaisella näennäisellä tärkeydellä, henkilöiden arvolla ja omaisuussuhteilla ei ole mitään määräämisvaltaa. Tosiaankin tarjoo kirja tuiki vähän aineksia semmoiselle esitykselle, mitä me sanoisimme "Goethen elämäkerraksi"; siinä esiytyy varsin niukalti aikamääriä, kirjeenvaihtoa ei ollenkaan, ei mitään yksityiskohtaisia tietoja hänen viroistaan ja virkatoimistaan, ei mitään valoa hänen avioelämäänsä, ja noin kymmenvuotinen ajanjakso hänen elämäänsä, aika hänen Weimariin asettumisensa jälkeen, jonka luulisi vilkkaimmaksi hänen elämässään, on kokonaan sivuutettu. Sensijaan anastavat etualan muutamat rakkausjutut, jotka kuten sanotaan menivät myttyyn, ja muuttuvat mitä tärkeimmiksi tapahtumiksi, hän ihan syytää meille yksityiskohtia — erityisellä mielihyvällä esittää hän joitakin omituisia mielikuvitelmia, maailman syntyoppeja ja itse muovailemiaan uskontoja sekä varsinkin suhteitaan merkittäviin miehiin ja tärkeimpiin ajatusrikkaisiin ajanjaksoihin. Hänen "Päivä- ja vuosikirjansa", hänen "Italian matkansa", hänen "Ranskan sotaretkensä" ja hänen "Värioppinsa" historiallinen osa kiinnittävät mieltä samasta syystä. Viimeksimainitussa hän lyhyesti kuvaa Kepleriä, Roger Baconia, Galileita, Newtonia, Voltairea j.n.e., ja on tämän kirjanosan viehätys siinä suurpiirteisen yksinkertaisessa tavassa, jolla hän esittää suhteet Europan tieteellisen historian suuruuksien ja itsensä välillä, tuo pelkkä viivojen vetäminen Goethestä Kepleriin, Goethestä Baconiin, Goethestä Newtoniin. Tuo viivanvetäminen on ajalle ja henkilölle mitä peloittavimman tehtävän suoritus, ja se ilahuttaa mieltämme silloinkin, kun eivät Iphigenia ja Faust voi meitä ilahuttaa, kysymättä sentään koskaan läheskään sitä mielikuvituksen ponnistusta kuin Faust ja Iphigenia.