Jonkin vastauksen näihin kysymyksiin voinee saada, jos järjestään johtaa mieleensä aikakautemme kirjalliset kyvyt. Niiden seassa ei tapaa toista nimeä, joka sisältörikkaammin ja valaisevammin edustaisi tutkijan ja kirjailijan voimia ja tehtäviä, kuin Goethe.

Kuvasin Bonapartea yhdeksännentoista vuosisadan yleisen ulkonaisen elämän ja pyrintöperien edustajana. Sen toisena puoliskona sen runoilijana on Goethe, mies täysin kotiutunut vuosisataansa hengittäen sen ilmaa, nauttien sen hedelmiä, mahdoton minään edellisenä aikana ja valtaavilla lahjoillaan tehden tehottomaksi sen syytteen heikkoudesta, mikä ilman häntä kohtaisi aikakauden henkistä tuotantoa. Hän esiytyy aikana, jolloin yleinen sivistys on levittäytynyt kaikkialle ja heikentänyt kaikki jyrkemmät yksilölliset piirteet ja jolloin sankarillisten ylväiden luonteiden sijasta alkaa yleinen hyvinvointi ja yhteistoiminta. Ei ole ainoatakaan runoilijaa, mutta parvittain runollisia kirjailijoita, ei mitään Columbusta, mutta sadottain merikapteeneja kaukoputkineen, ilmapuntareineen, mehu- ja lihasäilykkeineen, ei mitään Demosthenesta tai Chattamia, mutta kokonainen joukko näppäriä parlamentti- ja asianajajapuhujia, ei mitään profeettoja ja pyhimyksiä, mutta uskonnollisia virkakuntia, ei oppineita miehiä, vaan tieteellisiä seuroja, halpahintaista kirjallisuutta ja lukematon joukko lukusaleja ja kirjastoja. Ei ole ikinä ollut semmoista kaikkien asiain sekoitusta. Maailma laajenee kuin Amerikan kauppa. Me käsitämme kreikkalaisen tai roomalaisen elämän — elämän keskiaikana — yksinkertaiseksi ja selväksi asiaksi, mutta nykyaikainen elämä käsittää sellaisen kirjavan asiasikermän, että se hämmentää.

Goethe oli tämän moninaisuuden filosofi, satakäsinen, Argussilmäinen, joka kykeni ja joka ilolla kävi käsiksi tuohon vyöryävään aines- ja tietosikermään ja joka oman taipuisan monipuolisuutensa vuoksi helposti voi vallita sitä ja saattaa sen järjestykseen, miehekäs henki, jota eivät hämmentäneet ne lukemattomat sovinnaisuuden kuoret ja verhot, joihin elämä oli kietoutunut, hänen hieno terävyytensä kun helposti voi puhkaista ne ja imeä voimansa suoraan luonnosta, jonka kanssa hän eli lähimmässä yhteydessä. Omituista on lisäksi se, että hän eli pienessä kaupungissa, pikkuvaltiossa, kokonaan rappiolla olevassa valtakunnassa ja aikana, jolloin Saksalla ei ollut mitään semmoista johtavaa asemaa maailman asioiden kulussa, että se olisi voinut herättää poikainsa povessa mitään kansallista tulvivaa ylpeyden ja suuruuden tuntoa, semmoista mikä olisi voinut kohottaa ja rohkaista jonkin ranskalaisen tai englantilaisen tai muinoisempina aikoina jonkin roomalaisen tai kreikkalaisen neron mieltä. Ja kuitenkaan ei hänen runoudessaan ole jälkeäkään pienten, rajoittavain olosuhteitten mataloittavasta vaikutuksesta. Hän ei riipu ympäristöstään, vaan on vapaa ja hallitseva nero.

Helena tai Faustin toinen osa on runomuodossa esitettyä kirjallisuudenfilosofiaa, semmoisen miehen teos, joka itsessään on tavannut kaikkien historioiden, tarustojen, filosofioiden, tieteiden, kansalliskirjallisuuksien mestarin ja hallitsijan siinä kaikki tiedonhaarat itseensä sulkevassa hengessä, jolla nykyaikainen oppineisuus maailman kaikki kansat käsittävän yleisluonteensa kautta tutkii intialaista, etruskilaista, kyklooppista taidetta, geologiaa, kemiaa, astronomiaa, ja kukin näistä aloista saa juuri moninaisuutensa vuoksi jonkinmoisen ilmaisan runollisen luonteen. Yhtä kuningasta katsoo kunnioituksella, mutta jos olisi tilaisuudessa näkemään kokonaisen kuningaskongressin, niin silmä pian alkaisi arvostella kunkin yksityisiä omituisuuksia. Nämä eivät ole mitään välittömästi esille kuohuvia ihmeellisiä lauluja, vaan tyystin sommiteltuja muotoja, joiden varaan runoilija on uskonut kahdeksankymmentä vuotta tehtyjen havaintojensa tulokset. Tämä runoelman mietiskelevä ja arvosteleva viisaus tekee sen vielä täydellisemmin aikamme lapseksi. Se kantaa aikansa leimaa. Ja kuitenkin on hän runoilija, runoilija, jolla on ylväämpi laakeriseppeleensä kuin kenelläkään toisella hänen aikalaisellaan, ja mikroskooppiensakin kiduttamana (hän näkee kuin jokaisella ihohuokosellaan) helähyttää hän kanneltaan sankarin voimalla ja sulolla.

Kirjan ihmeellisyys on sen ylevässä ja henkisessä älyperäisyydessä. Tämän miehen järki on niin tehokas sulatuskeino, että menneisyys ja nykyisyys, niiden uskonnot, politiikat ja ajatustavat liukenevat siinä perusmuotoihinsa ja aatteisiinsa. Mitkä uudet tarustot toimivatkaan tässä päässä! Kreikkalaiset sanoivat, että Aleksander saapui aina kaaoksen rajoille, Goethe saapui jo muutamassa päivässä yhtä pitkälle ja uskalsi askelen ulommaksikin ja palasi onnellisesti takaisin.

Hänen ajattelunsa on sydäntä viihdyttävän vapaata. Tuo suunnaton näköpiiri, joka seuraa meitä kaikkialle, jakaa ylevyyttään niin vähäpätöisimmille asioille, sovinnaisuuksille ja välttämättömyyksille kuin juhlallisimmille ja korkeimmille tapauksillekin. Hän oli vuosisatansa sielu. Jos tämä oli oppinut, ja jos siitä asutuksensa, kiinteän yhteiskuntajärjestyksensä ja yksityiskohtaisten tietojensa vuoksi oli tullut kuin suuri tutkimusretkikunta, joka oli kasannut semmoisen määrän yksityistietoja ja hedelmiä, että niiden luokitteleminen kävi siihenastisten oppineitten voimien yli, niin sisälsi tämän miehen henki avaroita kammioita, joihin ne kaikki voi järjestää. Hänellä oli voima yhdistää jälleen toisistaan eroitetut atoomit niiden omien lakien mukaan. Hän verhosi nykyaikaiset elinmuotomme runouden harsolla. Vähimmässäkin ja yksityisseikoissa havaitsi hän elämän hengen, vanhan juonikkaan Proteuksen, joka asustaa aivan lähellämme, ja hän osoitti, että yksivärisyys ja jokapäiväisyys, jonka pidämme aikamme tunnusmerkkinä, onkin vaan yksi hänen naamareitaan: —

"Pakonsakin salaista on läsnäolemista",

ja että hän on ainoastaan vaihtanut loistavan juhlapuvun jokapäiväiseen työasuun ja ett'ei hän ole hituistakaan vähemmän elokas tai rikas Liverpoolissa tai Haagissa kuin joskus Roomassa tai Antiokiassa. Hän etsi häntä toreilta ja pääkaduilta, puistoista ja hotelleista, ja tottumusten ja aistien luotettavimmalla pohjalla osoitti hän vaanivan demonisen voiman, osoitti että tottumuksen tekoihinkin kutoutuu tarun ja sadun säije, ja tämän teki hän johtamalla jokaisen tavan ja käytännön, jokaisen laitoksen, työaseen ja -keinon syntyperän niiden alkulähteestä ihmiselimistössä. Hän ei suvainnut mitään otaksumisia ja korupuheita. "Minulla on itselläni arvoituksia kylliksi, kun joku kirjoittaa kirjan, kirjoittakoon ainoastaan sen, minkä hän tietää." Hän kirjoittaa mitä asiallisimmalla ja yksinkertaisimmalla tavalla, jättää sanomatta paljo enemmän kuin mitä hän kirjoittaa, ja merkitsee jokainen hänen sanansa jotakin asiaa. Hän on selvittänyt eroituksen antiikkisen ja nykyaikaisen hengen ja taiteen välillä. Hän on määritellyt taiteen, sen pyrintöperät ja lait. Hän on lausunut parhaimmat sanat luonnosta, mitä ikinä on lausuttu. Hän käsittelee luontoa kuten vanhat filosofit, kuten Kreikan seitsemän viisasta sitä käsittelivät — ja mitä ranskalainen luokittelu- ja erittelytäsmällisyys siitä kärsiikin, runous ja ihmisyys säilyvät ehyinä meille, ja tapahtuu se kaikki jonkinmoisella oppineen taidolla. Silmät ovat lopultakin paremmat työaseet kuin teleskoopit ja mikroskoopit. Se ihmeellinen taipumus näkemään kaikki yhtenä ja yksinkertaistettuna, joka oli hänen mielensä pohjasävynä, on antanut meille avaimen moneen luonnonsalaisuuteen. Siten on Goethe ensimäisenä herättänyt nykyaikaisen kasvitieteen perusajatuksen, että nimittäin lehti tai lehtisilmukka on kasvimaailman yksikkö, ja että jokainen kasvinosa on ainoastaan olosuhteitten mukaan muuntunut lehti sekä että olosuhteitten muuttuessa lehti voi muuttua joksikin muuksi kasvinosaksi ja muu kasvinosa lehdeksi. Samaten otaksui hän osteologian alalla, että selkänikamaa on pidettävä luurangon yksikkönä: pääkallo oli ainoastaan ylin, muuntunut selkänikama. "Kasvi etenee silmukasta silmukkaan päättyen lopulta kukkaan ja siemeneen. Samaten edistyy lapamato, toukka silmukasta silmukkaan ja päättyy päähän. Ihminen ja korkeammat eläimet ovat muodostuneet nikamista voimien keskittyessä päähän." Optiikan alalla taas hylkäsi hän keinotekoisen seitsenväriopin ja oletti, että jokainen väri on sekoitelma valoa ja varjoa eri suhteissa. On itse asiassa yhdentekevää, mistä asiasta hän kirjoittaakin. Hän näkee jokaisen huokosenkin, ja hänessä vaikuttaa jonkinmoinen painovoima totuutta kohden. Hän tahtoo toteuttaa sen, mistä toiset puhuvat. Hän ei suvaitse, että häntä pidetään leikkinä ja että hän joutuu latelemaan uudestaan jotain vanhoja akkojen tarinoita, joihin ihmiskunta on uskonut joku tuhatkunta vuotta. Hän voi yhtä hyvin kuin joku toinenkin nähdä, mikä on totta. Ja niinpä tarkastaa hän asiaa. Hän ikäänkuin sanoo: olen tässä nyt punnitakseni ja arvostellakseni noita asioita. Miksi omaksuisin niitä umpimähkään? Ja siksipä ei voi vaipua unohduksiin, mitä hän puhuu uskonnosta, intohimoista, avioliitosta, tavoista, omaisuudesta, paperirahoista, uskokausista, enteistä ja mistä tahansa yleensä.

Ottakaammepa tarkastaaksemme vaan ilmeisinkin esimerkki, minkä voimme esittää tästä hänen pyrkimyksestään todellistuttamaan jokaista yleisessä käytännössä olevaa puheenpartta. Paholainen on näytellyt merkittävää osaa kaikkien aikojen tarustossa. Goethe ei tahtonut käyttää sanaakaan, joka ei merkinnyt jotakin asiaa. Tässäkin oli hänelle avuksi ohjeensa: "En ole kuullut mistään rikoksesta, jota en itse olisi voinut tehdä." Ja siten käy hän käsiksi paholaiseen. Hän on oleva todellinen, hän on oleva nykyaikainen, europalainen, hän on pukeutuva kuin hieno maailmanmies, on käyttäytyvä kuten semmoinen, on liikkuva kaduilla ja oleva täysin perehtynyt Wienin ja Heidelbergin elämään 1820, joko siten — tai häntä ei ollenkaan ole olemassa. Niinpä riisui hän häneltä hänen tarunomaiset pukineensa, sarvet, pukinjalat, tupsuhännän, tulen ja tulikiven ja etsimättä häntä kirjoista ja kuvista etsi hän häntä omasta mielestään, jokaisesta kylmäkiskoisuuden, itsekkyyden, epäuskon varjosta, joka niin elämän hälyssä kuin yksinäisyydessäkin sumentaa ihmisajatusta, — ja havaitsi, että kuva tuli todellisemmaksi ja kammottavammaksi joka piirteestä, jonka hän siihen lisäsi, ja jokaisesta, jonka hän siitä poisti. Hän havaitsi, että tämän kummituksen olemus, joka oli asunut ihmisasumuksien varjoissa niin kauan kuin ihmisiä oli ollut, oli puhdas järki asetettuna — kuten aina on pyrkimys — aistien palvelukseen; ja hän viskasi Mefistofeleessaan kirjallisuuteen ensimäisen täyspätevän luoman, joka siihen oli muutamaan vuosisataan liitetty ja joka on pysyvä yhtä kauan kuin Prometheus.

En aio ryhtyä lähemmin tarkastamaan hänen lukuisia teoksiaan. Niitä on käännöksiä, arvosteluja, näytelmäkappaleita, lyyrillisiä ja kaikenlaisia muita runoja, kirjallisia päiväkirjoja, kuvauksia etevistä miehistä. Kuitenkaan en voi olla tarkemmin käsittelemättä Wilhelm Meisteriä.