Goethe, kirjailija.

Maailman järjestyksessä tapaan minä sijan valmistetuksi myöskin kirjailijalle tai kirjanpitäjälle, joka kertoo tuon ihmeellisen elämänhengen teoista, joka tykkii ja työskentelee kaikkialla. Hänen tehtävänään on omistaa henkeensä ulkonaiset tapahtumat ja sitte valita ja eroittaa niistä erinomaisimmat ja ilmekkäimmät.

Luonto kaipaa ja vaatii kertomista. Kaikki ilmiöt työskentelevät kirjoittaakseen omaa historiaansa. Niin tähteä kuin hiekkajyvääkin seuraa sen varjo. Alas vyöryvä kivimöhkäle jättää naarmunsa vuoren kylkeen, joki viilloksensa maanpintaan, eläin luunsa maakerrostumaan, sanajalka ja lehti vaatimattoman hautakirjoituksensa kivihiileen. Putoava vedenpisara kaivertaa veistoksensa hiekkaan tai kiveen. Ei astu ihmisjalka askeltakaan lumella tai maanpinnalla piirtämättä pysyvämpää tai haihtuvampaa karttaa matkastaan. Jokainen ihmisteko kaivertuu kanssaihmisten muistoon ja tekijänsä olentoon ja piirteisiin. Ilma on täynnä ääniä, taivas merkkejä, maanpinta on kauttaaltaan muistomerkkejä ja muistokirjoituksia, ja jokainen esine on peitetty salamerkkien kudoksella, jotka puhuvat selvää kieltään sitä ymmärtävälle.

Luonnossa tapahtuu tämä oman historian kirjoittaminen lakkaamatta, ja kertomus on kuin leimasimen jälkeä. Se ei liioittele eikä myöskään anna liika hiukkaa. Mutta luonto pyrkii ylemmäksi, ja ihmismaailmassa on kertomus jo enemmän kuin pelkkää leimasimen jälkeä. Kertomus muodostuu alkuperäisen esitettävän uudeksi ja hienommaksi kuvaksi. Kertomus on elävä, kuten kerrottava on elävä. Ihmisen muisto on kuin jonkinlainen kuvastin, joka vastaanotettuaan ympäröivien esineiden kuvat yht'äkkiä herää eläväksi ja esittää ne uudessa järjestyksessä. Menneet tapahtumat eivät jää siihen elottomina ja liikkumattomina, vaan muutamat hälvenevät varjoon, toiset taas kohoavat loistoon, niin että edessämme tuota pikaa on uusi kuva, jonka muodostavat tärkeimmät tapahtumat. Ihminen työskentelee myöskin omasta puolestaan tämän kuvan syntymisessä. Hän pyrkii ilmaisemaan itseään, ja se, mikä on hänen sanottavinaan, lepää kuin paino hänen sydämellään, kunnes hän on vapahtanut itsensä siitä. Mutta tällaisen yleisen puhelu- ja seurusteluilon ohella on muutamilla ihmisillä aivan erikoiset synnynnäiset voimat tämmöiseen elämän uudestiluomiseen. Muutamat ihmiset ovat syntyneet kirjailijoiksi. Puutarhuri hoivaa jokaista vesaa ja siementä ja kirsikankiveä: hänen kutsumuksensa on kasvien istuttaminen. Yhtä harras on kirjailija omaan tehtäväänsä. Mitä hän havaitsee ja kokeekin, muodostuu hänelle malliksi ja kuvauksen esineeksi. Hän pitää joutavina semmoisia puheita, että olisi muka jotakin, mitä ei voi sanoin kuvata. Hänen uskonsa on, että kaiken, minkä voi ajatella, voi kirjoittaakin, niin korkeimman kuin vähäpätöisimmänkin, ja hän tahtoisi kuvata Pyhän Hengenkin, ainakin yrittää kuvata. Mikään ei ole niin laajakantoista, niin syvämielistä, niin pyhää, ett'ei se juuri sentähden pakkautuisi hänen kynäänsä — ja hän kirjoittaa sen. Hänestä on ihminen kertomis- ja kuvauskykyä ja maailma taas olemassa kerrottavaksi. Jokaisessa onnettomuudessa tapaa hän uusia aineksia, kuten saksalainen runoilijamme sanoo: "Soi jumalat mun laulaa, mitä kärsin." Vimma ja tuskatkin kasvavat hänelle korkoja. Äkkipikaisilla ajattelemattomilla teoilla ostaa hän viisautensa. Mielipahatkin ja intohimon myrskyt ainoastaan täyttävät hänen purjeensa, tai kuten kunnon Lutherimme sanoo: "Kun olen vihastunut, rukoilen hyvin ja saarnaan hyvin", ja jos tuntisimme kaunopuheisuuden hienoimpain leimahdusten synnyinhistorian, johtuisi useasti mieleemme sulttaani Amurathin aulis kohteliaisuus hänen leikkauttaessaan muutamain persialaisten päitä, jotta hänen lääkärinsä Vesalius saisi nähdä heidän kaulalihastensa värähtelyn. Kirjailijan onnettomuudet ja kompastukset valmistavat hänen voittojaan. Uusi ajatus tai järkyttävä intohimo paljastaa hänelle, että kaikki, mitä hän siihen asti on oppinut ja kirjoittanut, on ainoastaan ulkopuolista — ei itse asiaa, vaan ainoastaan jotain asian humua. Mitä silloin? Heittääkö hän kynän kädestään? Ei, hän alkaa kuvauksensa uudestaan ja siinä uudessa valossa, joka nyt loistaa hänelle — voidakseen, jos mahdollista vielä pelastaa jonkun totuuden sanan. Luonto on myötävaikuttamassa. Mikä voidaan ajatella, voidaan myöskin lausua julki, ja pyrkii se alinomaa ilmaisuunsa, vaikkapa vaankin saamattomien ja sammaltavien ilmaisukeinojemme esilletuomana. Elleivät voimamme ja keinomme riitä käsittämään ja hallitsemaan sitä, vartoo ja valmistelee se, kunnes se lopulta on muovannut ne tahtonsa mukaisiksi ja löytää ilmaisunsa.

Tämä pyrkimys ja jäljittelevän ilmaisun tavoittelu, jonka havaitsee kaikkialla, on hyvin ominaista luonnon tarkoitusperille ja on ainoastaan jonkinmoista pikakirjoitusta. On korkeampiakin asteita, ja luonnolla on varalla loistavammat lahjat niille, jotka se on valinnut korkeampaan tehtävään, tiedemiehille ja kirjailijoille, jotka näkevät yhteyden siellä, missä muut näkevät ainoastaan katkelmia, ja jotka ovat pakoitetut näkemään ja esittämään tapahtumat ja asiat korkeammassa ihanteellisessa järjestyksessä ja siten antamaan olemiselle sen navan, jonka ympäri maailma kiertää. Luonnolle on sydämenasiana ajattelijan ja tiedemiehen syntyminen ja muodostaminen. Se on tarkoitusperä, jota se ei koskaan kadota näkyvistään ja joka on valmistettu jo luonnon alkumuodossa. Semmoinen ihminen ei ole mikään ainoastaan mahdollinen ja satunnainen ilmiö, vaan elimellinen osa, yksi perustekijöitä, jota on edellytetty ja jonka ilmenemistä on valmistettu jo ammoisista ja iäisistä ajoista olemisen liitoksissa ja kudoksissa. Häntä elähyttävät ja kohottavat aavistukset ja välittömät näkemykset. Hänen rinnassaan vallitsee jonkinmoinen tulisuus, joka seuraa alkuperäisen totuuden havaitsemista, joka totuus on kuin henkisen auringon loisto kaivannon kuiluun. Jokainen ajatus, joka sarastaa sielussa, ilmaisee heräyshetkenään jo arvonsa, onko se ainoastaan joku päähänpisto vai todellinen voima.

Jos kirjailijalla on sisäiset kiihottimensa ja sisäinen vetonsa, niin kaihotaankin ja kaivataan toisaalta hänen lahjojaan tarpeeksi. Yhteiskunta kaipaa aina kaikkina aikoina terve- ja raitismielistä miestä, jolla on riittävät ilmaisu- ja kuvausvoimat pysyttääkseen kaikki yksipuolisuuksien liioittelut oikeassa suhteessa tosioloihin nähden. Kunnianhimoiset ja voitonhaluiset tulevat viimeisellä keppihevosellaan, mikä milläkin tullitaksallaan, Texas'in radallaan, uuskatolisuudellaan, mesmerismillään, Californiallaan; ja irroittamalla asian suhteistaan voivat he helposti esittää sen jonkinmoisen sädekehän ympäröimänä, joten kokonaiset ihmisryhmät hullaantuvat siihen, eikä tätä hullaantunutta joukkoa johda oikeaan ja tee sen terveemmäksi toinen vastakkainen joukko, joka pelastuu tästä erikoisesta mielipuolisuuden lajista yhtäläisen huumaantumisen kautta, joka kohdistuu jonnekin toisaanne. Mutta jos jollakin ihmisellä on niin laaja ja kokonainen yleiskatsaus asioihin, että hän voi palauttaa tuon eristetyn kumman oikeaan ympäristöönsä ja asemaansa taaskin — niin kohta haihtuu harha, ja yhteiskunnan palaava arvostelukyky kiittää varoittajansa arvostelukykyä.

Tutkija puhuu vuosisadoille, mutta hänessä kuten muissakin ihmisissä elää myöskin halu olla sopusoinnussa aikalaistensa kanssa. Nyt on pintapuolisista ihmisistä jotain naurettavaa oppineissa ja hengenmiehissä, tämä ei sentään merkitse mitään, ellei oppinut kiinnitä huomiotaan siihen. Meillä suosii ja ihailee niinhyvin jokapäiväinen puhelu kuin yleinen mielipidekin käytännön miestä, ja varmavaraisesta yhteiskunnan jäsenestä puhutaan varsin huomattavalla kunnioituksella kaikissa piireissä. Rahvas ajattelee aatteen miehistä samalla tapaa kuin Bonaparte. Aatteet hämmentävät yhteiskunnallista järjestystä ja mukavuutta ja tekevät lopulta miehensä houkkioksi. Arvellaan, että laivalastin lähettäminen New Yorkista Smyrnaan tai osakasten hommaaminen yhtiöön, jonka tarkoituksena on saada käyntiin 5 à 10,000 rukkia, tai puuhailu kokouksissa ja maalaiskansan ennakkoluulojen ja herkkäuskoisuuden hyväkseen käyttäminen, jotta voisi olla varma heidän äänistään marraskuun vaaleissa — että semmoiset hommat ovat käytännöllisiä ja suositeltavia.

Jos minun pitäisi verrata paljon ylevämpilaatuistakin elämää mietiskelylle omistettuun elämään, niin en tohtisi suurellakaan varmuudella langettaa ratkaisuani edellisen eduksi. Ihmiskunnalle on sisällinen valaistus niin ratkaisevan tärkeä, että erakko ja munkki voivat esittää monenmoista puolustaakseen omaa ajattelulle ja rukoukselle omistettua elämänlaatuansa. Jonkinmoinen yksipuolisuus, itsepintaisuus ja tasapainon puute on se hinta, jolla kaikki toimeliaisuus on maksettava. Toimi ja työskentele, jos niin tahdot — mutta kaikki toimimisesi on turmioksesi. Ihmisen teot ovat hänelle ylivoimaisia. Näytä minulle mies, joka on tehnyt jotakin ja joka ei ole tullut tämän tekonsa uhriksi ja orjaksi. Mitä he ovat tehneet, se kietoo heidät ja pakoittaa heidät tekemään samaa yhä uudelleen. Ensimäinen teko, jonka piti olla ainoastaan koe, muuttuukin toiminnan ohjeeksi. Tulinen uudistaja pukee ylevän aatteensa johonkin menoon tahi muotoon ja hän ja hänen ystävänsä tarrautuvat tähän muotoon unohtaen itse aatteen. Kveekari on perustanut kveekarilaisuuden, shakeri (vapisija) luostarinsa ja tanssinsa, ja vaikka kumpikin puhuu hengestä, niin ei heissä kuitenkaan ole mitään henkeä, vaan ainoastaan kuollutta toistelua, joka on aivan hengen vastakohtaa. Mutta mitä uutta on hänellä tänään tarjottavana. Innostuksen teoissakin jo ilmenee tämmöistä kuihtumista, mutta toimeliaisuuden alemmissa ilmestysmuodoissa, noissa, joilla ei ole muuta korkeampaa tarkoitusperää kuin mukavuutemme ja pelkuruutemme lisääminen, viekkauden teoissa, teoissa, jotka varastavat ja valehtelevat, teoissa, jotka eroittavat ihmisen henkisen ajatteluvoiman käytännöllisestä kyvystä ja julistavat pannaan järjen ja tunteen, niissä ei ole muuta kuin kuihtumista ja kielteisyyttä. Hindut kirjoittavat pyhissä kirjoissaan: "Lapset ainoastaan, vaan eivät oppineet miehet puhu ajattelun ja toiminnan kyvyistä kahtena eri asiana. Ne ovat yhtä, sillä kummatkin saavuttavat saman päämäärän, ja sija, jonka toiminnan miehet voivat voittaa itselleen, on ajattelijainkin voitettavissa. Hän, joka näkee, että ajattelun oppi ja toiminnan oppi ovat samaa, hän näkee todellisesti." Sillä suuren teon pitää perustua henkeen. Teon mittana on se tunne, josta se puhkee. Suurin teko voi helposti tapahtua mitä salatuimmassa yksityiselämässä.

Tämä halveksuminen ei milloinkaan lähde johtajista, vaan osoittavat sitä alemmat henkilöt. Voimakkaat miehet, jotka seisovat käytännöllisen luokan etunenässä, ovat osallisia ajan aatteista ja tuntevat liika elävää myötätuntoa hengen miehiä kohtaan. Yleensä eivät miehet, jotka jollakin alalla ovat eteviä, halveksi minkään muun alan miehiä. Heillä on aina pääkysymyksenä Talleyrand'in kysymys, — ei se: onko joku rikas? — onko hänellä mitään luottamustoimia? kuuluuko hän oikeamielisiin? onko hänellä sitä tai sitä kykyä? kuuluuko hän edistyksen miehiin? vai vanhoillisiinko? — vaan: onko hän yleensä jotakin? täyttääkö hän sijansa? Hänen pitää olla mies paikallaan. Se on kaikki, mitä Talleyrand, mitä valtion johtajat, mitä terve ihmisjärki häneltä vaativat. Ole todellinen ja ihailtava, mutta älä sillä tapaa kuin me tunnemme, vaan sillä tapaa kuin itse tunnet. Kyvykkäät miehet eivät välitä, mitenkä ihminen on kyvykäs, kunhan hän vaan on kyvykäs. Mestari rakastaa mestaria eikä välitä, onko hän puhuja tai taiteilija, käsityöläinen tai kuningas.

Yhteiskunnalle ei tosiaankaan mikään ole suuremmaksi eduksi kuin kirjailijoiden hyvä turvattu asema. Eikä ole kiellettävissä, ett'eivätkö ihmiset sydämellisesti tunnustaisi ja tervehtisi henkisiä tekoja. Kuitenkaan ei meillä kirjailijalla ole mitään vallitsevaa asemaa. Luulen, että syy siihen on kirjailijain itsensä. Punta käy aina punnasta. Oli aikoja, jolloin hän oli pyhä mies, hän kirjoitti raamattuja, ensimäiset hymnit, lakikirjat, kertovat runoelmat, murhenäytelmiä, sibyllinisiä lauselmia ja kaldealaisia ennustuksia, lakonisia mietelmiä, jotka kaiverrettiin temppelien seiniin. Jokainen hänen sanansa oli totta ja herätti kansat uuteen elämään. Hän kirjoitti ilman kevytmielisyyttä ja sisäisestä välttämättömyydestä. Jokainen sana oli kaiverrettu hänen eteensä, maanpintaan ja taivaaseen, ja aurinko ja tähdet olivat ainoastaan piirroksia yhtä tärkeitä kuin hänenkin eikä sen välttämättömämpiä. Mutta kuinka voi hän olla kunnioitettu, ellei hän itse itseään kunnioita, jos hän sekautuu muuhun kansaan, jos hän ei enää ole lakiensäätäjä, vaan imartelija ja lautasen nuoleksija, joka kumartuu ajattelemattoman kansan vaihettelevain mielipiteitten mukaan, jos hänen häpeämättömillä asianajotempuilla pitää puolustaa jotakin huonoa hallitusta tai vuodet umpeensa haukkua nalkuttaa vastustuspuolueessa tai kirjoittaa sovinnaisia arvosteluja ja kehnoja, epäsiveellisiä kirjoja tai yleensä kirjoittaa ajatuksetta ja palaamatta aina, joka sanassa, päivin ja öin sisäisen innostuksen lähteille?