Tavallisessa puheessamme eroitamme kaksi eri laatua hyötyä tai etua, joita meillä on suurista miehistä. Välitön anti on mieluista alkuperäisemmälle käsityskannalle; välitön aineellisen tai henkisen avun anti, semmoisten kuin terveys, ikuinen nuoruus, tarkat aistit, parannustaito, taikavoima, ennustustaito. Poikanen uskoo, että on olemassa opettaja, joka voi myydä hänelle viisautta. Kirkkokunnat uskovat vieraaseen lunastusvoimaan. Mutta, tarkemmin katsoen, emme anna suurta arvoa välittömille antimille. Ihminen on sisältäpäin kehkeävä olento, ja kasvatus on ainoastaan kehittämistä. Muilta saamamme apu on keinotekoista, ulkonaista, verrattuna luonnon ilmestyksiin itsessämme. Minkä täten opimme, on ihanaa opittuna ja toteutettuna, ja vaikutus siitä jää elämään. Todellinen siveys on sisäistä ja säteilee sielusta ulospäin. Antimet ovat ristiriidassa kaikkeuden lakien kanssa. Toisia palvellen palvelemme itseämme. Ihmisen lunastus tapahtuu hänen itsensä kautta. "Hoida omat asiasi!" sanoo henki: "houkkio, aiotko kurottaa pilviin tai sekaantua muiden ihmisten asioihin?" Vielä on jälellä välillinen palvelus. Ihmisillä on kuvannollinen ja edustava merkitys, ja hyödyttävät he meitä henkisesti. Böhme ja Swedenborg näkivät, että oliot ja asiat ovat esikuvallisia ja edustavia. Samaten ovat ihmiset esikuvallisia, edustaen ensinnäkin olioita, toiseksi aatteita.
Kuten kasvit muuntavat kivennäisaineita eläinten ravinnoksi, siten muuntaa kukin ihminen jotakin raaka-ainesta luonnossa ihmistarpeisiin. Tulen, sähkön, magnetismin, raudan, lyijyn, lasin, pellavan, silkin, puuvillan keksijät; työ-aseitten tekijät, kymmenmurtolaskutavan keksijä, mittaustieteilijä, insinööri, soittotaiteilija, — kukin he omalta kohdaltaan tasoittavat yhteistä tietä läpi tiettömän, tuntemattoman tiheikön. Kussakin ihmisessä elää joku salaperäinen veto jotakin varmaa luonnonalaa kohti, jonka toteuttaja ja tulkitsija hän on, kuten Linné kasvien, Huber mehiläisten, Fries jäkäläin, Van Mons päärynäin, Dalton atoomien, Euclides viivojen, Newton differentsiaalilaskutavan.
Ihminen on luonnon keskiö, josta langat johtavat kaikkeen maailmassa, niin juoksevaan kuin kiinteäänkin, niin aineellisesti olevaan kuin aineessa vaikuttavaankin. Maa pyörii, ja jokainen turve, jokainen kivi joutuu kerta puolipäivän auringon paahteeseen: samaten joutuu jokainen elin, jokainen elintoiminta, happo, kide, tomuhiukkanen suhteeseen ihmisen aivojen kanssa. Se saa vartoa kauan, mutta sen vuoro tulee. Kullakin kasvilla on oma loisensa ja kullakin luodulla oliolla oma rakastajansa ja runoilijansa. Höyry, rauta, puu, kivihiili, magneetti, jodi, vilja, puuvilla ovat jo päässeet oikeuksiinsa; mutta kuinka harvoja aineksia on taidokkuutemme sentään tähän asti käyttänyt hyväkseen! Enimmät luontokappaleet ja luonnonvoimat piilevät vielä salassa ja odottavat. Näyttää kuin kukin niistä odottaisi, kuten tarujen lumottu prinsessa, määrättyä ihmisellistä vapauttajaansa. Kukin niistä on päästettävä lumouksestaan ja astuva päivänvaloon ihmishaamussa. Keksintöjen historiassa näyttää kuin olisi kukin kypsä ja salattu totuus ikäänkuin muovaillut aivot itselleen. Magneetin piti ruumiillistua ihmiseksi jonakin — Gilbertinä, Swedenborgina, tai Örstedinä, ennenkuin ihmisjärki voi käsittää sen voimat.
Jos rajoitamme huomiomme ainoastaan silmiinpistävimpiin voittopuoliin; — niin liittyy kivennäis- ja kasvimaailmaan omituinen vakava viehätys, joka korkeimmissa asteissa suorastaan ilmenee luonnon sulona — kuten kiteen säihke, luontaistaipumusten varmuus, kulmien täsmällisyys. Valo ja pimeys, kuumuus ja kylmyys, nälkä ja ravinto, makea ja karvas, kiinteät ja nestemäiset aineet sekä kaasut kiertävät ympärillämme armaassa kehässä, viihdyttäen miellyttävällä vaihtelullaan elämän päivää. Jok'ikinen päivä toistaa silmä tuota ensimäistä olemisen ylistystä, — "ja katso, kaikki oli sangen hyvää". Me tiedämme, missä ne ovat löydettävissä nuo taiturit, ja mieltymyksemme niihin yhä suurenee rohkeampien sielujen vähäisen kokemuksen perustalla. Mutta olemmekin oikeutetut korkeampiin etuihin. Tiede näet on vajanainen niin kauan kuin ihmismieli ei ole leimannut sitä vaikutuksellaan. Toista on logaritmijärjestelmä ja toista sen elävä toteutuminen kasvitieteessä, säveltaiteessa, optiikassa, rakennustaiteessa. Laskutaito, anatomia, rakennustaide, tähtitiede kätkevät itsessään edistysmahdollisuuksia, joita tuskin voi aavistaakaan ensi näkemältä, kun ne yhtyneinä järkeen ja tahtoon astuvat elämään ja toistuvat puhelussa, luonteissa ja yhteiselämässä. Mutta tästä myöhemmin. Nyt puhumme ainoastaan perehtymisestämme niihin niiden omassa piirissä ja siitä, miten ne näyttävät ikäänkuin tenhoavan ja vetävän luokseen jonkun neron, joka koko elämäkseen omistautuu yhdelle ainoalle asialle. Tulkitsemisen ja selvittämisen mahdollisuus perustuu jonkinmoiseen yhteyteen havaitsijan ja havaittavan välillä. Kaikella aineellisella on taivaallinen puolensa, on se kohtansa, jossa se kosketuksessa ihmismielen kanssa vaihtuu henkiseksi ja kohoo välttämättömyyksien piiriin, jossa sillä on yhtä ehdoton sijansa kuin kaikella muullakin. Ja tätä päätekohtaansa kohden pyrkii kaikki oleva alinomaa. Kaasut tihenevät kiinteiksi, kemialliset aineet joutuvat kasveihin ja kasvavat, joutuvat eläimiin ja liikkuvat, joutuvat ihmiseen ja ajattelevat. Mutta valitsijakunta määrää myöskin edustajansa kannan. Hän ei ainoastaan edusta, vaan kuuluu itse myöskin edustettavainsa piiriin. Ainoastaan kaltainen voi ymmärtää kaltaistaan. Syy, miksi ihminen ymmärtää jotakin luonnosta, on se, että hän itsekin on sitä, hän on suorastaan puhjennut luonnosta, tai olemasta sen osana. Eläväksi tullut kloori tietää jotakin kloorista, lihaksi tullut sinkki sinkistä. Ainesten laatu määrää hänen elämänsä suunnan; ja hän voi lukuisissa vivahduksissa ilmaista näiden ainesten ominaisuuksia ja voimia, koska hän on muodostunut niistä. Ihminen, maailman tomusta luotu, ei unohda alkuperäänsä; ja kaikki mitä ei henki vielä ole virvoittanut eläväksi, on kerta puhuva ja ajatteleva. Luonto, jonka syvänteitä ei vielä ole paljastettu, on joskus tuleva ilmi kaikissa salaisuuksissaan. Sanoisimmeko että kvartsivuoret ovat jauhenevat lukemattomiksi Vernereiksi, von Buch'eiksi, Beaumont'eiksi, ja että ilmapiirien laboratoriossa soljuu alkutilassaan ties mitä Berzeliuksia ja Davys'ia?
Niinpä istumme lietemme ääressä ja tapailemme käsillämme maailmaa navasta napaan. Tämä ikäänkuin kaikkialla läsnäoleminen lievittää tilamme puutteenalaista vajanaisuutta. Jonakin noista taivaallisista päivistä, jolloin taivas ja maa kohtaavat ja kohottavat ihanuuteen toisensa, tuntuu vajanaiselta, että meillä on ainoastaan yksi elämä elettävänämme: halajaisimme itsellemme tuhannet päät ja tuhannet ruumiit, jotta voisimme viettää sen sanomatonta kauneutta lukemattomilla tavoilla ja lukemattomissa paikoissa. Onko tämä ainoastaan kuvittelua? Niinpä toden totta, edustajissamme toistuvat voimamme moninkertaisina. Kuinka helposti omistammekaan heidän töittensä hedelmät! Kukin Amerikaan purjehtiva laiva on saanut karttansa Kolumbukselta. Joka ainoa novelli on lainannut Homeroolta. Jokainen salvumies, joka käyttää höyläänsä, lainaa unohtuneen keksijän neroa. Elämää ympäröi tietojen kehä, ihmisten jälkeenjättämä, ihmisten, jotka ovat häipyneet, jättääkseen valosäikeensä taivaallemme. Insinööri, kauppias, lakimies, lääkäri, siveysopin saarnaaja, jumaluusoppinut, jokainen ihminen, sikäli kuin hänellä on jotakin tietoa, kaikki ovat he elinehtojemme kartoittajia, sen pituus- ja leveysasteiden määrittelijöitä. Nämä uranaukaisijat rikastuttavat meitä joka taholle. Meidän pitää avaroittaa elinpiiriämme ja monistaa suhteitamme. Me voitamme yhtä paljon havaitessamme uuden ominaisuuden vanhassa maapallossamme kuin keksiessämme uuden tähden.
Olemme liian alttiisti vastaanottavia saadessamme tuollaista aineellista tai puol'aineellista apua. Emme saa olla yksinomaan säkkejä ja vatsoja. Tai astuaksemme askelta korkeammalle — meitä hyödyttää enemmän myötätuntomme. Toimeliaisuus on tarttuvaa. Tähtäämällä katseemme sinne, minne toisetkin tähtäävät katseensa, ja käsittelemällä samoja asioita, tavoitamme ja oivallamme sen lumon, joka on viehättänyt nämä toisetkin. Napoleon sanoi: "Älä taistele liika usein saman vihollisen kanssa, muuten opetat hänelle koko sotataitosi." Puhumalla paljon jonkun valpasmielisen ihmisen kanssa opimme hyvin nopeasti näkemään asiat samassa valossa kuin hänkin, ja aavistamme kussakin eri tapauksessa hänen ajatuksensa.
Ihmiset voivat auttaa toisiaan järjellään ja tunteellaan. Muu apu on minusta ainoastaan näennäistä. Jos aiotte antaa minulle leipää ja lämpöä, niin tunnen maksavani niistä täyden hinnan, ja lopulta jään kuitenkin samaksi mitä olinkin, en paremmaksi enkä huonommaksi; kaikki henkinen ja siveellinen hyvä taas on suoranaista voimien lisäystä. Se lähtee sinusta, tahtoen tai tahtomattasi, ja hyödyttää minua, jota et ikinä ole ajatellutkaan. En voi kuulla puhuttavankaan minkäänlaatuisista persoonallisista avuista ja suuresta työkyvystä tuntematta mielessäni virkoavan elokkaan päättäväisyyden. Kaikki mikä on ihmisvoimin suoritettavissa herättää meissä kilvoittelun halua. Cecilin sanat Valter Raleighistä: "Tiedän hänellä olevan suunnattoman työkyvyn", ne vaikuttavat kuin sähköisku. Samaten vaikuttavat Clarendonin kuvaukset Hampdenista, "jonka työteliäisyyttä ja valppautta ei uutterinkaan voinut väsyttää ja uuvuttaa, ja joka oli niin läpitunkevan lahjakas, ettei ovelinkaan ja teräväpäisinkään voinut johtaa häntä harhaan, sekä jonka mieskohtainen rohkeus oli tasapinnassa hänen parhaiden avujensa kanssa", — tai Falklandista, "joka siinä määrin kunnioitti totuutta, että hän ennemmin olisi tahtonut varastaa kuin teeskennellä". Emme voi lukea Plutarkoa sykähtämättömin sydämin; yhdyn kiinalaisen Menciuksen lauselmaan: "Viisas mies on satojen sukupolvien opettaja. Missä Loon tavat tunnetaan, siellä tulevat tyhmät viisaiksi ja horjuvat päättäväisiksi."
Tämä selittää elämäkerrallisten kuvausten siveellisen merkityksen; kuitenkin on vainajien vaikeampi liikuttaa elävien sydämiä kuin omien aikalaisten, vaikkapa näiden nimet eivät eläisikään yhtä kauan. Mitä merkitsee minulle semmoinen ihminen, jota en koskaan ajattele, kun taas syvimmässä yksinäisyydessäkin ovat luonani ne, jotka tukevat henkeäni ja ihmeellisesti ylentävät ja elähyttävät mieltäni. Rakkaus osaa aavistaa toisen ihmisen elämäntehtävän paremmin kuin hän itse ja uljaasti rohkaisten pysyttää häntä tehtävässään. Mitä on ystävyydessä ylevämpää kuin tuo jalo vetovoima, jolla se liittyy kaikkeen hyvään meissä? Emme koskaan enää ole ajattelevat halventavasti itsestämme ja elämästä. Olemme kannustetut pyrkimään jotakin tarkoitusperää kohti, eikä maatyömiehen työskentely radan varrella enää saata meitä häpeämään.
Tästä riippuu tuo minusta mitä puhtain kunnioitus, jota kaikki kansanluokat tuntevat päivän sankaria kohtaan, Coriolanuksesta ja Gracchuksesta alkaen Pittiin, Lafayetteen, Wellingtoniin, Websteriin, Lamartineen asti. Kuulkaa, mikä riemu täyttää kadut. Kansa ei voi nähdä häntä kyllikseen. Miehestä he riemuitsevat! Kas siinä pää ja vartalo! Mikä otsa! mitkä silmät! Atlaksen olkapäät, ja koko ryhti sankarillinen; ja sisäistä voimaa kyllin johtamaan tuota mahtavaa koneistoa! Tämä ilo siitä, että on päässyt täyteen ilmaisuunsa se, mikä jokapäiväisessä kokemuksessa tavallisesti esiintyy surkastuneena ja keskeneräisenä, toistuu ja paljoa korkeammassa muodossa siinä ilossa, joka lukijalla on kirjailijanerosta, ja on juuri tässä tämän ilon salaisuus. Mitään ei ole jätetty kätköön. On tulta kyllin, jotta sillä sulattaa vaikka kokonaisen kultavuoren. Shakespearen pääansion voi sanoa olevan siinä, että hän kaikista ihmisistä parhaiten on osannut englannin kieltä ja voinut ilmaista, mitä on tahtonut. Mutta tuo ilmaisun vapaa ja esteetön virtailu uomissaan ja kanavissaan on ainoastaan terveyttä tai onnellista luonnonlaatua. Shakespearen nimi johtaa mieleen toisia ja puhtaasti henkisiä lahjoja.
Senaattoreilla ja ruhtinailla ritarimerkkeineen, kunniamiekkoineen ja vaakunakilpineen ei ole jaettavinaan suosionosoituksia, verrattavia siihen, että ilmaisee toiselle ihmiselle ajatuksia, jotka edellyttävät vissiä ylemmyyttä hänen hengenelämässään. Tätä kunniaa, joka jokapäiväisessä ympäristössä tuskin kohtaa ihmistä kuin kerran pari hänen elämässään, jakaa nero alinomaa ympärilleen tyytyväisenä, jos silloin tällöin, kerta vuosisadassa, hänen antimensa otetaan vastaan. Aineellisten arvojen määrääjät alenevat ikäänkuin joiksikin kokeiksi ja leipureiksi, kohta kun ilmenee joku noita henkisten arvojen määrittelijöitä. Nero on yliaistillisten asiain luonnontutkija tai maantieteilijä, ja piirtää hän niiden karttaa; ja tutustuttamalla meitä uusiin toiminnan aloihin jäähdyttää hän mielenkiintoamme entisiin. Me omaksumme nämät yhtäkkiä sinä todellisuutena, josta se maailma, johon aiemmin olimme tutustuneet, oli ainoastaan heijastuskuva.