Katsellessasi leikkivää vettä koskessa ei sinun tarvitse pelätä kuuleväsi enää hukkuvien ryöstäjämunkkien ja nuoren karjalaisneidon avunhuutoja. Moskovalaiset ja novgorodilaiset eivät huuda näillä main enää kuolleinakaan, heidän aikansa on ollut ja mennyt. Eikä tuolla ajalla olekaan muuta merkitystä kuin se, minkä se saa karjalaisten suuressa kärsimysten historiassa, jos sen nojalla joskus ruvettaisiin maksamaan vanhoja velkoja satojen ja tuhansien puolesta takaisin. — Ei kuulu koskesta enää Marjatankaan ääni, sillä tyttö sai takaisin Ontron pojan, vaikka saikin odottaa häntä kauan, auringon siirtyessä lukemattomat kerrat verkalleen yli Höytiäisen selän Joutsenisen taakse.
Mutta jos sinä menet Kontiolahdelle, niin siellä ei nykyisyys häiritse niin paljon vanhoja muistoja. Siellä saattaa vielä jokunen vanhus kertoa sinulle tämän saman tarinan Ontron pojasta, luostarin kasvatista. Tuo kertoja osoittaa sinulle vihreätä, valkorantaista saarta ja sanoo:
»Tuolla hän eli ja kuoli!»
Sinä menet hänen kanssaan Joutseniseen. Siellä näytetään sinulle jo melkein puiden peittämää polkua, joka johtaa rannasta ylös mäelle:
»Tuossa on se polku, jota myöten Jorma kantoi vettä rannasta ylös mäelle!»
Siellä mäen päällä näkyy eräs kiviraunio: »Tuossa oli erakon kivivuode!»
Ja Joutseninen lumoo armotta jokaisen vieraansa. Sinäkin tunnet siirtyväsi ajassa taaksepäin kokonaista kolme neljä vuosisataa ja alat kuvitella: Kuhasalossa on kiiltäväkupoolinen monasteri, josta parhaillaan verihurtta Stefanin hengenheimolaiset lähtevät ryöstö- ja murha matkoilleen ympäristöön. Sinä saatat kuulla vaikerrusta, kun tautien, nälän ja sotien ottamat karjalaiset huutavat kuolintuskissaan. Tuolta jostakin metsän takaa näkyvät suuren hovin seinät, ja kuuluu vihellys, aivan kuin pajarin ruoska heilahtaisi ilmassa. Ja jossakin kallion takana aivan sinun vierelläsi seuraa Rikkeitäsi erakko Jorma, sillä hän tahtoo nähdä, oletko tullut saareen hyvissä vai pahoissa aikomuksissa.
Mutta tuo kaikki on kuitenkin päättynyt jo kauan sitten, ja kadonnut on jo erakon hautakin, samoin kuin sekin, minkä hän loi umpeen Jaamankankaalla. Samoinkuin aika on kadottava ja särkevä kaiken menneen suuren ja luova entisen sijaan uuden maailman, samoin ihmiset leikkivät Luojaa ja tahtovat tehdä uuden luonnon. Katoamaan heti tulevat viimeisetkin luonnon luomat pyhäköt, joissa arkiset askaret unohtaen voi hetkiseksi siirtyä rauhaan ja menneisyydestä koota itselleen voimaa ja neuvoja tulevaisuuden varalle. Sinä aavistat sen nyt liikkuessasi erakon asumasijoilla, ja kun illalla uudelleen seisot mantereita ja katselet sieltä yli kauniin Höytiäisen tätä samaa saarta, niin se houkuttelee sinuakin puoleensa niin, että tahdot vielä uudelleen soutaa yli selän ja viettää saaressa yhden kesäisen yön erakkona, rauhassa muusta maailmasta, sillä juuri yksinäisyyshän meistä kaikista tekee ihmisiä eikä maailma.