»Ymmärrätkö, ja mikset vastaa, kun kysytään?» tiukkasi Stefan puristaen poikaa olkapäästä.
Jokin pala kohosi Jorman kurkkuun, ja vapisevin huulin koetti hän sanoa:
»Ymmärrän.»
»Mene työhösi sitten», sanoi Stefan, pyöräyttäen poikaa ja viskaten hänet liettä kohden, »en ymmärrä, mitä varten tuokin suuren ruotsin ja roiston poika on otettu tänne vetelehtimään.»
»Ei isäni ollut ruotsi eikä roisto, vaan karjalainen.»
»Äläkä räkytä siellä», kivahti hän itkevälle Jormalle. »Täällä pitääkin kurin muuttua nyt, kun se laupias Ilja on mennyt!»
Esimiehen puhe näytti kaikista munkeista olevan raakaa, koskapa he Stefanin mentyä haukkuivat tätä niin paljon, että Jormakin alkoi tuntea kuin lohdutusta ja unohti sen häpeän, jota oli kokenut Stefanin kohdellessa häntä kuin koiraa. Ja poika oli ollut jo siksi kauan talossa, että oli päässyt perehtymään sen tapoihin perinpohjin eikä tuntenut enää missään liikaa ujoutta. Ja Iljan aikana hän oli saanut liikkua kaikkialla niin vapaasti, että Stefanin isännöiminen tuntui nyt orjuudelta. Mutta Stefan ei vielä tietänyt maan tapoja, vaan oli laskenut väärin: entisten heimoruhtinaitten pienessä jälkeläisessä ei tuo orjuus voinut herättää pelkoa eikä kunnioitusta, vaan vihaa. Ja Jorma tunsi suurta iloa, kun vanha Nikitin, nähtyään hänen veriset kätensä, sanoi:
»Et sinä saa leikellä käsiäsi enää, vaan mene lukemaan siksi, kunnes ne paranevat. Etkä sinä saakaan jättää lukemista, kun Ilja on sen kerran määrännyt päätehtäväksesi.»
Jorma tunsi enemmän kuin iloa, hän tunsi suorastaan riemua siitä, että erakkolassa saattoi olla sentään yksi oikeudenmukainen ihminen, josta oli varmasti tuleva hänen ystävänsä monien kymmenien vuosien ikäerosta huolimatta. Olihan Nikitin ollut Iljankin ystävä, ja häneenhän pojan oli käsketty kaikessa luottaa.
»Katso», sanoi Jorma tuolle vanhalle munkille, otti käteensä puukon ja heitti sen menemään seinää kohti niin, että terä upposi hirteen ja jäi siihen.