»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»
»Ottakaa silloin väkisten!»
Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.
Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:
»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä hevonen!»
»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä enää anneta.»
»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»
Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.
Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että noukkasi itsekin.
Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan. Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.