— Totta tosiaan, isäsi… Häntä en ole tullut kysyneeksi, kiire kuin oli tavata sinua. Kuinka hän voi?
— Hän ei ole kotona.
— Mitä, täytyikö hänen lähteä pois kotiintulosi iltana?
Jean vastasi hiukan katkerasti:
— Hänen täytyi olla läsnä suurilla päivällisillä neuvosherra von Boscherin luona. Sisareni otti hän mukaansa. Se tuntui olevan suuremmoinen vastaanotto.
Syntyi vähäinen hiljaisuus. Ei kumpikaan nauranut enää. He tunsivat, että kolmen minuutin puhelun jälkeen heidän välilleen oli tunkeutunut, aivan lähelle, päivän polttava kysymys ärsyttävänä ja turmiota uhkaavana, tuo kysymys, jota ei voi välttää, joka yhdistää ja erottaa, joka piilee kaikkien yhteiskunnallisten suhteitten, kaikkien kunniavirkojen, kaiken sorron ja kaikkien laitosten pohjalla, tuo sama, joka kolmekymmentä vuotta on pitänyt Eurooppaa aseissa.
— Söin yksin, alkoi Jean… se on: iso-isäni kanssa.
Hänen läsnäolostaan tuskin voi puhua, miesraukan. Onko hän aina vaan yhtä voimaton, yhtä sairas?
— Mieleltään hyvinkin vilkas, sen voin vakuuttaa.
Syntyi toinen äänettömyys, jonka perästä Ulrich herra kysyi epäröiden: