— Lieneekö hän jo kuullut isänmaan itkun?
Monique-rouva pyyhkäisi lauseen nopeasti sormiensa päillä. Muut pöydässä istujat katselivat häneen. Kaikki tulivat hämilleen, aivan kuin olisi heidän välillään jotain tuskallista tullut ilmi.
Jeania kohtasi siinä jälleen tuo syvä suru, jota vastaan ei ollut mitään parannuskeinoa. Koko iltapäivän hän työskenteli sahan toimistohuoneessa, mutta hajamielisenä ja miettivänä. Hän ajatteli, että jonakin päivänä lähtee Lucienne kodista, eikä mikään sen kautta muutu, että iso-isä voi poistua hänkin, ja särö on sittenkin olemassa. Kaikki suunnitelmat, jotka hänellä siellä kaukana oli ollut, toivo olla hupana, lohduttaa, saada aikaan sovintoa tai jotain sovinnon kaltaista, kaikki tuo tuntui hänestä lapselliselta. Hän huomasi, että Lucienne oli oikeassa, tehdessään pilkkaa hänen kuvitteluistaan. Ei, pahan juuri ei ollut etsittävä kodista, vaan koko Elsassista. Vaikkapa ei ketään muuta samaa nimeä kantavaa enää eläisi Alsheimissa, kohtaisi Jean Oberléta hänen oman ovensa kynnyksellä, omassa kylässään, työmiestensä, liiketuttavainsa ja ystäväinsä parissa tuo sama hämillä-olo joskus, tuo sama kysymys aina. Ei hänen oma tahtonsa eikä kenenkään muunkaan voinut vapauttaa hänen sukuaan, ei nyt eikä myöhemmin.
Tässä alakuloisuudessa tunkihe hänen mieleensä kahta, valtavampana ajatus tavata Odilea, voittaa hänen rakkautensa. Ken toinen kuin Odile Bastian saattoi tehdä elämän Alsheimissa siedettäväksi, ken toinen koota jälleen poiskarkottuneet tai epäluuloiset ystävät ja antaa Oberlén nimelle takaisin vanhan Elsassin kunnioituksen? Jean näki hänessä nyt jotain paljon enemmän kuin vain kauniin tytön, jolle hänen nuoren sydämensä sävelet soivat: Odile toi rauhaa, elämälle arvoa ja kaiken mahdollisen voiman siihen raskaaseen tulevaisuuteen, joka Jeania odotti. Hän oli se urhea, uskollinen olento, jota tämä koti tarvitsi.
Kuinka voisi Jean tämän sanoa hänelle? Missä saisi hän tilaisuutta puhella vapaasti Odilelle, ilman että heidät yllätettäisiin, ja saattamatta levottomaksi tytön ankaria, arkoja omaisia? Ei ainakaan Alsheimissa. Mutta missä sitten tavata häntä? Ja miten edes saada hänelle tietoa kohtaamisesta?
Jean mietti sitä koko illan.
Seuraava päivä oli kiristorstai, jolloin kaikissa katoolisissa kirkoissa Kristuksen hauta koristetaan kukilla, oksilla, kankailla ja kynttilöillä, jotka on asetettu toinen toistaan ylemmäksi, päivä, jolloin uskovaisten joukko tunkeilee hostiaa palvellen. Oli selkeä ilma, liiankin kirkas vuodenaikaan nähden, sumua tai sadetta ennustava. Puheltuaan iloisesti äitinsä ja Luciennen kanssa Philippe Oberlén huoneessa — ensi kerta, jolloin hän todella tunsi kodikkuutta omaistensa keskuudessa — suuntasi hän kulkunsa hedelmätarhoille Alsheimin kylän takana ja seurasi samaa tietä, jota hän muutamia viikkoja sitten oli vaeltanut Bastianin luo. Mutta vähän matkan päässä Ramspacherin arentitalosta hän kääntyi polun mukana, joka tähän asti oli kulkenut kohtisuoraan lehtikujaan päin, mutta nyt muuttui yhdensuuntaiseksi ja yhtyi, kuten lehtikujakin, kauppalan tiehen. Jean oli tullut epämääräiselle alueelle, jonka kautta useat kauppalan arentimiehistä kuljettivat kuormiaan. Läheisillä pelloilla oli autiota. Tie melkein peittyi pähkinäpuita kasvavan multavallin suojaan. Jean alkoi kulkea pitkin pensasaitaa, joka ympäröi Bastianin tilaa, lähestyi kylätietä ja palasi sitten taas takaisin. Hän odotti. Hän toivoi, että Odile pian astelisi lehtikujassa toisella puolen pensasaitaa, menossa Alsheimin kirkkoon rukoilemaan Kristuksen haudan äärellä.
Entiset tapaamiset tässä samassa paikassa, tänä samana päivänä, olivat muistuneet hänelle mieleen ja vaikuttaneet hänen päätöksensä. Kun hän kolmannen kerran alotti edestakaisin-kulkuaan, huomasi hän jotain, joka ei ensin ollut pistänyt hänelle silmään.
— Kuinka kaunista! sanoi hän puoli-ääneen. Tie on kuin pukeutunut häntä varten!
Lehtikujan toisessa päässä, enemmän kuin pari sataa metriä etäämpänä, esiintyivät ristikkoportti, lähimmät pensastot ja palanen Bastianin pitkää kattoa mitä ihmeellisimmissä kehyksissä. Vanhojen kirsikkapuiden kukat olivat kaikki auenneet samalla viikolla kuin manteli- ja päärynäpuiden. Siellä kukostivat päärynäpuiden huiskilot ja mantelikukkain tähtimäiset kimput, siellä tasangolle siirrettyjen metsäkirsikkapuiden sarjamaiset valkeat kukinnot. Paksujen, paisuneiden, punatäpläisten oksain ympärille oli ryhmistynyt miljoonittain lumivalkeita kukanteriä, jotka värähtelivät hentojen lapakkojensa päässä, kaikki niin lähetysten, ett'ei oksaa monelta puolelta enää näkynytkään. Joka puu ojenteli kaikkiin suuntiin kukkivia varpujaan. Kirsikkapuut olivat niin vanhat, että kukkaiset oksat käytävän molemmin puolin koskettivat ja sekaantuivat toisiinsa. Mehiläisparvi ympäröi niitä siipiä räpytellen. Hieno meden lemu liiteli pitkin lehtikujaa ja seurasi tasangon tuulta kesantopelloille ja miltei paljaille viljelysmaille, joita se kevätsanomallaan hämmästytti. Koko suuressa, avarassa laaksossa ei ollut sitä puuta, joka olisi tainnut kilpailla ihanuudessa tämän Eedenin käytävän kanssa. Ainoastaan tuossa aivan lähellä, oikealla puolen, alkoivat Ramspacherin neljä pähkinäpuuta kehittää lehtiä ja näyttivät raskaine muotoineen kuin arentitalon seinään kiinnitetyiltä emaljikuvilta.