136. Mistä muutamille ihmisille omituiset mielenliikutuksien vaikutukset johtuvat.
Täydentääkseni tässä muutamalla sanalla sen, mitä vielä saattaisi mainita mielenliikutuksien eri vaikutuksista ja syistä, rajoitun vain sen peruksen toistamiseen, johon kaikki edellä kirjoittamani nojautuu. Sielun ja ruumiin välillä on sellainen vuorovaikutus, että, jos joku ruumiin toimitus kerran on yhtynyt johonkin ajatukseen, ei toinen niistä myöhemmin esiinny ilman toista. Sama ruumiin toimitus ei aina yhdy samoihin ajatuksiin. Tämä selittää riittävästi kaikki ne tätä kysymystä koskevat erityiset seikat, jotka jokainen saattaa huomata itsessään ja muissa ja joita ei vielä ole selitetty. On mahdollista, että esim. muutamien ihmisten omituinen vastenmielisyys ruusun tuoksua tai kissoja ja muita senkaltaisia vastaan johtuu siitä, että sentapainen seikka heidän elämänsä alussa on suuressa määrässä herättänyt heidän inhoansa, tai että he äidin kohdussa ovat saaneet vaikutusta joistakin äidissä heränneistä vastenmielisyyden tunteista. Sillä epäilemättä on olemassa vuorovaikutusta äidin ja hänen kohdussaan olevan sikiön välillä, niin että se, mikä vahingottaa toista, myös vahingottaa toista. Myöskin on ruusujen tuoksu saattanut tuottaa kehtolapselle kovaa päänsärkyä, tai on kissa saattanut sitä suuresti peljästyttää, ilman että kukaan tätä huomasi ja ilman että lapsi sitä muistaa, vaikka sellainen inhon tunne ruusua ja kissaa vastaan on painunut hänen aivoihinsa ja pysyy siellä hänen elämänsä loppuun asti.
137. Selitettyjen viiden mielenliikutuksen hyöty ruumiiseen nähden.
Määriteltyäni rakkauden, vihan, halun, ilon, surun, ja kosketeltuani kaikkia ruumiinliikkeitä, jotka tapahtuvat joko niiden edellä tai jälkeen, ei ole tarpeellista tässä tarkastaa muuta kuin niiden hyötyä. Tässä suhteessa tulee huomata, että ne kaikki luonnon järjestyksen mukaisesti saavat alkunsa ruumiista ja heräävät sielussa ainoastaan sen tähden, että se on yhdistynyt ruumiiseen. Niiden luonnollinen tarkoitus on siis taivuttaa sielua ryhtymään tekoihin, jotka ovat omiaan ylläpitämään tai jossakin määrin tekemään ruumista täydellisemmäksi. Tärkeimmät tässä suhteessa ovat ilo ja suru. Sielu näet saa välittömästi tiedon ruumista vahingottavista seikoista ainoastaan kivun tunnon kautta. Tämä synnyttää sielussa ensiksi surun mielenliikutuksen, sitten vihaa kipua synnyttävää esinettä kohtaan ja kolmanneksi halun vapautua siitä. Samoin sielu saa tiedon ruumiille hyödyllisistä seikoista jonkunmoisen kiihotuksen kautta, joka sielussa herättää iloa, sitten rakkautta sitä esinettä kohtaan, jota kuvitellaan tämän ilon syyksi, ja lopuksi sen toivon, että tämä ilo jatkuisi tai että sen nautinto olisi pysyväinen. Tästä siis huomaamme, että kaikki nämät viisi mielenliikutusta ovat hyvin hyödylliset ruumiille, ja että suru jossakin määrin on alkuperäisempi ja hyödyllisempi kuin ilo, viha kuin rakkaus, koska on tärkeämpää poistaa sellaista, joka vahingottaa ja saattaa turmioon, kuin saavuttaa sellaista, joka tuottaa jonkun täydellisemmän ominaisuuden, jota vailla saatamme tulla toimeen.
138. Mielenliikutuksien puutteellisuudet ja niiden poistamiskeinot.
Vaikka näiden mielenliikutuksien tuottama hyöty on mitä luonnollisin, ja vaikka kaikkien järjettömien eläintenkin elämä yksinomaan ilmenee samanlaisissa ruumiinliikkeissä kuin ne, jotka ihmisissä ovat mielenliikutuksien yhteydessä, ja joita aikaansaamaan ne taivuttavat sielua, ei mielenliikutuksien vaikutus kuitenkaan aina ole hyvä. Sillä monet ruumiille vahingolliset seikat eivät alussa herätä mitään surua, vaan tuottavat päinvastoin iloa; toiset taas ovat hyödylliset, vaikka ne alussa ovat epämiellyttävät. Sitäpaitsi ne melkein aina saattavat kuvittelemaan esiintyneitä hyviä ja pahoja seikkoja paljon suurempina ja painavampina, kuin ne todella ovat. Sentähden ne kiihottavat meitä tavoittelemaan edellisiä ja karttamaan jälkimäisiä innokkaammin kuin on sopivaa. Samoin näemme usein houkutuksien pettävän eläimiä ja niiden pakenevan pientä vaaraa syöksymällä suurempiin. Meidän tulee siis turvautua kokemukseemme ja järkeemme, erottaaksemme hyvän pahasta ja tunteaksemme niiden oikean arvon, niin ett'emme sekoita niitä toisiinsa, emmekä missään suhteessa liioittele.
139. Näiden mielenliikutuksien, ensiksikin rakkauden, sielulle tuottamasta hyödystä.
Edellämainittu riittäisi, jos meissä vain olisi ruumis tai jos se olisi olentomme parempi puoli; mutta koska se onkin halvempi puoli, tulee meidän ennen kaikkea tarkastaa mielenliikutuksia sieluun kuuluvina. Sieluun kuuluvina syntyvät rakkaus ja viha tiedosta ja ovat aikaisemmat kuin ilo ja suru, paitsi silloin, kun viimeksimainitut ovat tiedon veroiset, joiden lajeja ne ovat. Kun tämä tieto on tosi, s. o. kun ne seikat, joita se saattaa meitä rakastamaan, todella ovat hyvät, ja ne joita se saattaa meitä vihaamaan, todella ovat pahat, on rakkaus verrattomasti parempi kuin viha. Se ei koskaan voi olla liian suuri, ja se herättää aina iloa. Sanoin tätä rakkautta erinomaisen hyväksi, koska se tuottaa meille todellista hyötyä ja siis tekee meidät täydellisemmiksi. Sanoin myös, ett'ei se voi olla liian suuri, sillä sen suurinkin määrä yhdistää meidät niin täydellisesti tuohon hyvään, ett'ei rakkaus itseemme enää erota meitä siitä, enkä luule, että tämä koskaan voi olla pahaa. Ilo seuraa tätä rakkauden tunnetta, koska se kuvailee meille rakkautemme esinettä meille kuuluvana hyvänä.
140. Vihasta.
Viha taas ei saata olla niin vähäinen, ett'ei se vahingottaisi; se synnyttää aina surua. Sanoin, että sen pieninkin määrä vahingottaa, koska jonkun pahan seikan herättämä viha aina saattaa meitä huonommin toimimaan kuin vastakkaisen hyvän herättämä rakkaus, ainakin silloin, kun tämä hyvä ja paha tarpeeksi tunnetaan. Tunnustan, että sen pahan herättämä viha, jota ainoastaan kipu ilmaisee, on välttämätön ruumiin menestymiselle. Mutta puhun tässä ainoastaan siitä vihasta, jonka selvempi tieto synnyttää, ja joka johtuu yksinomaan sielusta. Mainitsin myös, että se aina herättää surua, sillä paha on vain puutteellisuutta, eikä sitä voida kuvitella olevaksi muualla kuin tosioloisessa esineessä; eikä ole olemassa mitään tosioloista, jossa ei olisi mitään hyvää, joten se viha, joka saattaa meidät pakenemaan jotakin pahaa, samalla saattaa meidät hylkäämään siihen yhdistyneen hyvän. Tämän hyvän puute herättää sielussa surua, koska sielu kuvittelee sitä omaksi puutteellisuudekseen. Niin esim. se vihan tunne, joka saattaa meidät välttämään jotakin pahantapaista henkilöä, samalla riistää meiltä hänen seurustelunsa, josta, huolimatta hänen vioistaan, saattaisimme löytää jotakin hyvää, ja tämä pahoittaa meitä. Samoin saatamme kaikissa muunlaatuisissa vihan tunteissa huomata jotakin surun aihetta.