141. Halusta, ilosta ja surusta.
Mitä haluun tulee, ei se voi olla paha johtuessaan oikeasta tiedosta, joll'ei se ole liiallinen, vaan on tämän tiedon ohjaamana. On myös selvää, että ilo välttämättömästi on hyvä ja suru paha, sillä jälkimäinen aiheutuu kaikesta siitä vastenmielisyydestä, jota sielu kokee pahasta, edellinen johtuu kaikesta sielun omistamasta hyvästä. Ell'ei meillä olisi ruumista, rohkenisin sanoa, ett'emme liiaksi saattaisi antautua rakkauteen ja iloon, emmekä liiaksi välttää vihaa ja surua. Mutta niiden aiheuttamat ruumiinliikkeet saattavat kaikki olla vahingolliset terveydelle, jos ne ovat liian kiihkeät ja päinvastoin hyödylliset, jos ne ovat maltilliset.
142. Ilosta ja rakkaudesta verrattuina suruun ja vihaan.
Koska sielun tulee hyljätä viha ja suru silloinkin, kun ne johtuvat oikeasta tiedosta, tulee sen sitä suuremmalla syyllä tehdä se silloin, kun ne johtuvat jostakin väärästä mielipiteestä. Sitävastoin sopii epäillä, ovatko rakkaus ja ilo hyvät silloin, kun niillä on näin epävarma perusta. Jos tarkastamme niitä semmoisinaan sekä niiden suhteessa sieluun, vaikka sellainen ilo on heikompi ja sellainen rakkaus vähemmin hyödyllinen kuin tosiaiheinen iloja rakkaus, ovat edelliset kuitenkin pidettävät parempina kuin väärään tietoon perustuva suru ja viha. Sentähden menettelemme viisaammin niissä elämän sattumissa, joissa olemme alttiina erehtymisen mahdollisuudelle, jos ennemmin kallistumme niiden mielenliikutuksien puoleen, jotka perustuvat hyvään, kuin niiden, jotka perustuvat pahaan, vaikkapa vain välttääksemme tätä pahaa. Usein aiheetonkin ilo on parempi kuin suru, jonka syy on tosi. En rohkene sanoa samaa rakkauden suhteesta vihaan. Sillä kun viha on aiheellinen, se vain saattaa meidät pakenemaan pahaa esinettä, josta on hyvä pysyä erillä. Sitävastoin aiheeton rakkaus yhdistää meihin seikkoja, jotka saattavat meitä vahingottaa, tai jotka ainakaan eivät ansaitse niin suurta huomiota puoleltamme, koska ne meitä huonontavat ja alentavat.
143. Samojen mielenliikutuksien suhteesta haluun.
Mitä juuri mainitsin näistä neljästä mielenliikutuksesta pitää paikkansa ainoastaan tarkastettaessa niitä semmoisinaan, kun ne eivät synnytä mitään toimintaa. Sillä siinä määrässä kuin ne herättävät meissä jonkun halun, jonka välityksellä ne määräävät toimintamme, on varmaa, että kaikki ne, joiden syy on väärä, saattavat vahingottaa, ja että päinvastoin kaikki ne, joiden syy on oikea, saattavat hyödyttää. Jos niiden syyt ovat yhtä aiheettomat, on ilo tavallisesti vahingollisempi kuin suru, koska jälkimäinen, saattaen meidät esteleviksi ja pelokkaiksi, tekee meidät jossakin määrin varovaisiksi, jotavastoin edellinen saattaa ajattelemattomiksi ja huiman rohkeiksi ne, jotka siihen antautuvat.
144. Haluista, joiden tyydytys on yksinomaan riippuvainen meistä.
Koska mainitut mielenliikutukset eivät kiihota meitä toimintaan muuten kuin synnyttämänsä halun välityksellä, tulee meidän erityisen huolellisesti ohjata tätä halua. Siinä, että siveysoppi opastaa tähän, on sen pääansio. Sanoin äsken, että halu on hyvä, perustuessaan todelliseen tietoon ja välttämättömästi paha, perustuessaan erehdykseen. Tavallisin erehdys haluihin nähden on se, ett'emme tarpeeksi erota meistä itsestämme kokonaan riippuvaisia seikkoja niistä, jotka eivät ole meistä riippuvaisia. Mitä niihin tulee, jotka ovat yksinomaan meistä, s. o. vapaasta tahdostamme, riippuvaiset, tarvitsee meidän ainoastaan tietää, että ne ovat hyvät, jotta niitä mitä innokkaimmin tavoittelisimme. On näet hyveellistä toteuttaa vallassamme olevia hyviä seikkoja, eikä hyvettä koskaan voi haluta liian innokkaasti. Koska se, mitä näin haluamme, ei voi olla meiltä onnistumatta, kun näet sen toteuttaminen riippuu yksistään meistä, saavutamme siitä koko sen tyydytyksen, jota olemme odottaneet. Tavallinen vika tässä suhteessa on se, ett'ei koskaan haluta liiaksi, vaan liian vähän. Tehokkain parannuskeino on, että poistamme hengestämme kaikki muut vähemmän tärkeät halut, ja että koetamme hyvin selvästi tajuta ja tarkkaavaisesti tutkia haluamamme seikan hyvyyttä.
145. Niistä haluista, joiden tyydyttäminen riippuu kokonaan muista seikoista, sekä onnen laadusta.
Niitä seikkoja, joiden saavuttaminen ei ollenkaan ole riippuvainen tahdostamme, ei meidän koskaan tule intohimoisesti haluta, kuinka hyvät tahansa ne ovatkin. Sillä on mahdollista, ett'emme niitä saavuta, ja tämä seikka pahoittaa meitä sitä enemmän, kuta kiihkeämmin olemme niitä halunneet, etenkin koska ne, vallatessaan ajatuksemme, kääntävät pois harrastuksemme sellaisista seikoista, joiden toteuttaminen on riippuvainen tahdostamme. Tätä vastaan on olemassa kaksi pääkeinoa; toinen on jalomielisyys, josta myöhemmin aion puhua, ja toinen on se, että meidän alati tulee ajatella jumalallista kaitselmusta sekä ottaa huomioon, ett'ei mitään tapahdu toisin kuin tämä kaitselmus ikuisuudesta sen on määrännyt. Meidän tulee siis välttämättömänä ja muuttamattomana kohtalona asettaa se toivomamme onnen vastakohdaksi sekä karkottaa tämän onnen halu mielestämme harhaluulona, jonka erehtyväinen järkemme on luonut. Sillä emme voi haluta muuta kuin sellaista, jota pidämme jossakin suhteessa mahdollisena saavuttaa, emmekä voi pitää tahdostamme riippumattomia seikkoja mahdollisina muuten, kuin riippuvaisina onnesta, s. o. olettamalla, että ne saattavat tapahtua ja että ennen on tapahtunut samanlaista. Tämä mielipide perustuu vain siihen, ett'emme tunne kaikkia seikkoja, jotka aikaansaavat kunkin seikan. Kun näet joku seikka, jota olemme luulleet onnesta riippuvaiseksi, ei tapahdu, osottaa tämä, että joku sitä aikaansaavista vaikuttavista syistä on puuttunut ja että haluamamme seikan saavuttaminen siis oli kokonaan mahdoton ja ett'ei sellaista koskaan ole tapahtunut, s. o. sellaista, jonka toteutumisesta samanlainen vaikuttava syy on puuttunut. Jos siis edeltä olisimme tietäneet tämän, emme koskaan olisi pitäneet sitä mahdollisena, emmekä siis olisi sitä halunneet.