Raukkamaisuus on rohkeuden suora vastakohta; se johtuu heikkoudesta tai kylmyydestä, joka estää sielua toteuttamasta sellaista, jonka se vapaana tästä mielenliikutuksesta toteuttaisi. Pelko tai kauhistus, joka on uskaliaisuuden vastakohta, ei synny yksistään kylmyydestä, vaan myöskin sielun häiriötilasta ja hämmästyksestä, joka riistää siltä voiman vastustaa vaarallisia seikkoja, joiden se luulee läheltä uhkaavan.
175. Raukkamaisuuden hyödyllinen puoli.
En saata luulla luonnon antaneen ihmisille mielenliikutuksia, jotka aina olisivat pahat, eivätkä koskaan hyvät ja tunnustettavat; mutta mitä viimeksimainitsemiini tulee, on minun hyvin vaikea löytää niiden tuottamaa hyötyä. Minusta näyttää vain siltä, kuin pelkurimaisuus olisi jossakin määrin hyödyllinen silloin, kun se vapauttaa jonkun henkilön huolista, joita jotkut todennäköiset perusteet olisivat saattaneet herättää, ell'eivät toiset varmemmat perusteet, jotka ovat osottaneet yrityksen hyödyttömyyttä, olisi tuossa henkilössä synnyttäneet pelkuruutta. Paitsi sitä, että se säästää sielulta nämät huolet, on se samalla hyödyllinen ruumiille, koska se hidastuttaa elonhengekkeiden liikettä ja siis estää voimien tuhlaamista. Mutta tavallisesti se on hyvin vahingollinen, koska se vierottaa pois tahdon hyödyllisistä teoista. Koska se johtuu riittävän toivon tai halun puutteesta, tulee sen, joka tahtoo parantua tästä pahasta, vain vahvistaa itsessään mainittua kahta mielenliikutusta.
176. Pelon merkityksestä.
Pelko ja kauhistus eivät mielestäni koskaan saata olla hyödylliset ja tunnustettavat. Ne eivät olekaan erityisiä mielenliikutuksia, vaan ainoastaan raukkamaisuuden, hämmästyksen ja arkuuden ylen suuri määrä, joka aina on paha, kuten toiselta puolen uskaliaisuus, ollen rohkeuden ylenpaltisuutta, aina on hyvä, jos vain sen tarkoitus on hyvä. Pelon pääsyy on äkillinen hämmästys, ja paras keino sitä vastaan on punnitseminen ja valmistautuminen kaikkiin niihin tapahtumiin, jotka saattavat sitä aiheuttaa.
177. Tunnonvaivasta.
Tunnonvaiva on surun laji, joka johtuu siitä, että epäilemme tekevämme tai tehneemme jotakin, joka ei ole hyvää; se siis edellyttää välttämättömästi epäilystä. Sillä jos olisimme vallan varmat siitä, että se, johon aiomme ryhtyä, on pahaa, pidättäytyisimme sitä tekemästä, koska tahto kohdistuu ainoastaan sellaiseen, jossa näyttää olevan jotakin hyvää. Ja jos olemme varmat siitä, että tekemämme teko on huono, tunnemme siitä katumusta, emmekä pelkkää tunnonvaivaa. Tämän mielenliikutuksen merkitys on siinä, että se saattaa meitä tutkimaan, onko tekomme hyvä vai paha, sekä estää meitä sitä toiste tekemästä, ell'emme ole saavuttaneet sitä vakaumusta, että se on hyvä. Mutta koska se edellyttää pahaa, olisi parasta, ett'ei meidän koskaan tarvitsisi sitä kokea. Siitä saatamme vapautua samalla tavoin kuin epäröimisestä.
178. Ivasta.
Ilkkuminen tai iva on vihansekainen ilon laji, joka syntyy siitä, että huomataan jossakin henkilössä pieni vika, jonka ansainneena häntä pidetään. Vihan aiheuttaa tämä vika itse, ilon taas se seikka, että se huomataan henkilössä, jolle se on ansaittua. Jos tämä vika esiintyy odottamatta, synnyttää äkillinen ihmettely rehakan naurun, sen mukaisesti, mitä edellä olen naurun luonnosta maininnut. Mutta on välttämätöntä, että tämä vika on vähäinen; sillä jos se on suuri, ei pidetä toista sitä ansaitsevana, ell'ei ilkkujalla ole hyvin paha luonne tai ell'ei hän suuresti vihaa toista.
179. Miksi puutteellisimmat henkilöt tavallisesti ovat enimmin taipuvaiset ivaamaan.