Vihastuminen on myöskin vihan tai inhon laji, jota tunnemme niitä vastaan, jotka tekevät jotakin pahaa, ja jotka ovat koettaneet tehdä vahinkoa, ei kelle tahansa, vaan erityisesti meille. Se sisältää siis samaa kuin paheksuminen ja lisäksi sen, että se perustuu tekoon, joka koskee meitä ja jota tahdomme kostaa. Se näet melkein aina herättää kostonhalua, ja se on kiitollisuuden suora vastakohta, kuten paheksuminen on suosion vastakohta. Mutta se on verrattomasti kiivaampi näitä kolmea mielenliikutusta, koska vahingollisten seikkojen karkottamishalu ja kostonhimo ovat voimakkaimpia tunteita. Halu liittyneenä rakkauteen itseämme kohtaan synnyttää vihastuessamme vallan samanlaisen verenkiihotuksen, kuin minkä rohkeus ja uskaliaisuus voivat aikaansaada. Viha vaikuttaa sen, että pernasta ja maksan pienistä laskimoista tuleva sapensekainen veri näin joutuu kiihotustilaan ja syöksyy sydämeen. Siellä se, koska sitä on tavallista runsaampi määrä, ja koska se on sapensekaista, synnyttää kovempaa kuumuutta, kuin mitä rakkaus ja ilo siellä saattavat synnyttää.
200. Miksi vihastumisesta kalpenevat ovat pelättävämmät kuin ne, jotka siitä punastuvat.
Tämän mielenliikutuksen ulkonaiset merkit ovat erilaiset, riippuen henkilöiden eri luonteista ja vihastumiseen liittyvien muiden mielenliikutuksien erilaisuudesta. Niinpä näemme toisten vihastuvien kalpenevan tai vapisevan, toisten taas punastuvan jopa itkevänkin. Tavallisesti pidetään kalpenevien vihastumista pelättävämpänä kuin punastuvien sentähden, että se, joka ei voi kostaa muulla tavalla kuin kasvojen ilmeillä ja sanoilla, heti mielenliikutuksen ilmestyttyä purkaa itsestään kaiken kiihkonsa ja voimansa, jonka vuoksi hän punastuu. Usein myös oman tilan herättämä harmi ja sääli panee itkemään, koska ei ole muuta koston mahdollisuutta. Ne päinvastoin, jotka hillitsevät mielensä, päättäen panna toimeen suuremman koston, tuntevat surua ajatellessaan, että vihastumista herättänyt teko heidät siihen pakottaa. Välistä he myös pelkäävät tekemänsä päätöksen pahoja seurauksia, ja sentähden he ensin muuttuvat kalpeiksi, kylmiksi ja vapiseviksi. Mutta jos he myöhemmin ryhtyvät kostoansa täyttämään, tulistuvat he kahta kiivaammin, kuta kylmäkiskoisemmat alussa olivat. Samoin sellainen kuume, joka alkaa vilunväristyksistä, tavallisesti on kiivainta laatua.
201. On kahdenlaista vihastumista, ja hyväluontoiset ovat sen alaiset, joka tässä ensin mainitaan.
On siis kahdenlaista vihastumista; toinen on hyvin pikainen ja näkyy selvästi ruumiin ulkopinnalla, mutta ei ole vaikutuksiltaan vahingollinen, ja se on helposti asetettavissa; toinen ei alussa ole niin tuntuva, mutta kalvaa enemmän sydäntä ja on vaikutuksiltaan vaarallinen. Hyväluontoiset ja rakastavaiset ihmiset ovat taipuvaiset edelliseen; sillä heidän vihastumisensa ei johdu syvästä vihasta, vaan äkillisestä vihantunteesta. He näet luontonsa mukaisesti kuvittelevat, että kaikki seikat ovat tapahtuvat tavalla, jota pitävät paraana kaikista, ja kun käy toisin, hämmästyvät ja loukkaantuvat he siitä usein silloinkin, kun tuo seikka ei koske heitä erityisesti. Sillä koska heissä on paljon hellää lempeyttä, harrastavat he yhtä paljon niiden menestystä, joista pitävät, kuin omaansa. Niinpä se, mikä muissa herättäisi pelkkää paheksumista, heissä aiheuttaa vihastumista. Ja koska heidän sydämessään, heidän rakastavan mielensä vaikutuksesta, on paljon lämpöä ja verta, täytyy äkillisen vastenmielisyyden liikkeelle paneman vähäisenkin sapen määrän sydänveressä synnyttää suurta kiihotusta. Mutta tämä kiihotus ei ole pitkällinen, koska äkillistä vastenmielisyyttä kestää vain vähän aikaa; ja huomattuaan, ett'ei olisi ollut syytä niin suuresti suuttua, katuvat tällaiset henkilöt vihastumistaan.
102. Heikot ja epäjalot sielut ovat enimmin alttiina toisenlaatuiselle vihastumiselle.
Toinen vihastumisen laji, jossa viha ja suru ovat vallalla, ei alussa ole helposti ulkoapäin havaittavissa muusta, kuin sen aikaansaamasta kalpenemisesta. Mutta sen voima kiihtyy vähitellen siitä kiihotuksesta, jonka ankara kostonhalu veressä aikaansaa. Tämä syöksyy sapensekaisena maksan alaosasta ja pernasta sydämeen, synnyttäen siinä kovaa ja pistelevää lämpöä. Samoin kuin jalomielisimmät henkilöt osottavat mitä suurinta kiitollisuutta, niin ylpeimmät, epäjaloimmat ja heikoimmat ovat kaikista enimmin tämäntapaiselle vihastumiselle alttiit. Sillä loukkaus näyttää ylpeistä sitä suuremmalta, kuta suuremmassa arvossa he itseänsä pitävät sekä kuta enemmän arvoa he panevat siihen hyvään, joka heiltä riistetään. Tähän hyvään etenkin heikko ja halpa sielu on lujasti kiintynyt, koska se on toisista riippuvaista.
203. Jalomielisyys on parannuskeino vihastumisen liiallisuutta vastaan.
Vaikka mainittu mielenliikutus on siinä hyödyllinen, että se antaa ihmiselle pontevuutta torjumaan itsestään loukkauksia, ei kuitenkaan ole ainoatakaan mielenliikutusta, jonka liiallisuutta tulisi huolellisemmin välttää. Sillä se vie arvostelukyvyn harhaan ja saattaa ihmisen usein toimimaan tavalla, jota hän jälestäpäin katuu ja estää välistä torjumasta loukkauksia yhtä hyvin, kuin jos hän olisi tyynempi. Koska ylpeys enimmin kiihottaa vihastumista, luulen jalomielisyyttä parhaaksi parannuskeinoksi sen liiallisuutta vastaan. Sillä jalomielisyys saattaa meidät pitämään vähäarvoisina kaikkia niitä hyviä seikkoja, jotka meiltä voidaan riistää, jotavastoin se saattaa meidät pitämään suurempiarvoisina vapautta ja täydellistä itsehillitsemistä, jonka menetämme, niinpian kuin joku voi meitä loukata. Siinä henkilössä, joka on saavuttanut viimeksimainitut ominaisuudet, ei herää muuta kuin ylenkatsetta tai korkeintain paheksumista sellaisten seikkojen johdosta, joista muut loukkautuvat.
204. Kunniasta.