Edellä sanotusta selviää ettei tähänastinen uskoni siihen, että ulkopuolellani on olemassa esineitä, jotka aistielimien kautta tahi jollakin muulla tavalla lähettelevät minulle mielteitä itsestään eli kuviansa, perustu mihinkään varmaan loogilliseen päätelmään, vaan yksinomaan johonkin sokeaan luonnon viettymykseen.

Mutta vielä on olemassa eräs toinen keino, jonka avulla voin tutkia onko todella minun ulkopuolellani olemassa mitään niistä esineistä, joiden mielteet tapaan itsessäni. Mikäli nuo mielteet käsitetään ainoastaan mieltämisen muodokkeiksi, ei niiden kesken ole mitään erilaisuutta huomattavissa, ja kaikki näyttävät ne saavan samalla tavalla alkunsa minusta. Mutta mikäli mielteistä toinen edustaa toista, toinen toista esinettä, ovat ne ilmeisesti vallan erilaisia keskenään. Sillä kieltämättä ovat ne mielteet, jotka esittävät substanseja, jotakin suurempaa ja sisältävät niin sanoakseni suuremman määrän ajateltua todellisuutta [katso siv. 247] kuin ne mielteet, jotka edustavat ainoastaan substansien muodokkeita eli modeja taikka niiden satunnaismääreitä eli aksidensseja. Ja toiselta puolen täytyy sen mielteen, jonka kautta ajattelen suurta, ijankaikkista, ääretöntä, kaikkitietävää, kaikkivaltiasta Jumalaa, kaiken sen luojaa mikä paitsi häntä on olemassa, sisältää enemmän ajateltua todellisuutta kuin niiden, jotka ilmaisevat äärellisiä substanseja.

Luonnolliselle järjelle on selvää, että syystä, joka kokonaan saa aikaan vissin seurauksen, täytyy löytyä ainakin kaikki se mitä on seurauksessa. Sillä mistä muualta voisi seuraus ammentaa sisällystä kuin syystänsä, ja mitenkä voisi taas syy antaa jotakin sisällystä seuraukseen, ellei sitä olisi syyssä itsessään? Näkyy siis ettei mitään voi syntyä tyhjästä, ja ettei mikään, joka on täydellisempää, toisin sanoen sisältää enemmän todellisuutta, voi syntyä siitä, jossa on vähemmän todellisuutta. Tämä johtopäätös on aivan ilmeisesti pätevä, eikä ainoastaan niihin seurauksiin nähden, joiden todellisuus on varsinaisesti tosiasiallinen eli aktuaalinen, vaan myöskin mitä tulee mielteisiin, joissa on nähtävänä ainoastaan ajateltua todellisuutta. Siis ei esim. ole mahdotonta ainoastaan se, että joku kivi, jota ennen ei ollut olemassa, jonakin hetkenä alkaisi olla olemassa, ellei sitä valmisteta ja saateta esille jostakin aineesta, jossa kaikki se mitä tulee ilmenemään kivessä, jo ennaltaan on olemassa, joko samanlaisena kuin sittemmin kivessä, taikka myöskin muihin aineksiin sekoitettuna ja sisäytyvänä. Ei ole mahdotonta ainoastaan että kylmään esineeseen ilmestyisi lämpöä, ellei sitä siihen johda toinen olio, joka itsessään on ainakin yhtä täydellistä olioluokkaa kuin lämpö j. n. e. Vaan mahdotonta on sen lisäksi myöskin että minusta löytyisi lämmön tahi kiven mielle, ellei sitä ole minuun saattanut joku syy, jossa on vähintäänkin niin paljon todellisuutta kuin huomaan olevan lämmössä tahi kivessä. Sillä vaikkei tuo syy itse teossa siirrä mielteeseeni mitään osaa aktuaalisesta eli tosiasiallisesta todellisuudestaan, niin ei silti sovi luulla että mielteeni olisi sen vuoksi vähemmän todellinen. Mielteen oma luonto vain on sellainen ettei siinä ole muuta tosiasiallista todellisuutta kuin minkä se lainaa sielussani ilmenevältä yleiseltä mieltämistoiminnolta, jonka muodoke jokainen yksityinen mielle luontojaan on. Mitä taas itsekunkin mielteen ajateltu todellisuus itsessään sisältää, se riippuu asianomaisen mielteen syystä, jossa täytyy olla vähintäänkin yhtä paljon tosiasiallista kuin mielteessä on ajateltua todellisuutta. Sillä jos otaksumme että mielteessä löytyisi jotakin lisäksi siihen mitä on olemassa mielteen syyssä, niin täytyisi tietysti lisän olla alkuisin tyhjästä. Edelläsanotusta selviää, että vaikka se laji olemassa-oloa, joka esineellä on ollessaan mielteen edustamana ja siten ainoastaan ajateltuna tajunnassa, onkin luontojaan vaillinainen, niin ei se kuitenkaan ole samaa kuin ei mitään, eikä se siis myöskään voi olla alkuisin aivan tyhjästä. Ei käy myöskään luuleminen ettei todellisuuden, joka mielteissä on ainoastaan ajateltua, tarvitseisi mielteiden syissäkään olla tosiasiallista eli aktuaalista, vaan että pelkkä ajateltu todellisuus viimemainituissa riittäisi aiheuttamaan samanlaista todellisuutta itse mielteissä. Sillä: samoin kuin ajateltu olemismuodoke soveltuu mielteille, niiden oman luonnon vuoksi, samoin soveltuu tosiasiallinen eli aktuaalinen olemismuodoke mielteiden syille, ja etenkin niiden alkuperäisille ja varsinaisille syille, niiden oman luonnon vuoksi. Mitä taas siihen tulee, että mielteen lähimpänä syynä voipi olla pelkkä toinen mielle, jonka todellisuus tietysti on ainoastaan ajateltu, niin on huomattava ettei tämä kuitenkaan voi jatkua äärettömiin, vaan täytyy viimein tulla eteen joku ensimäinen ja alkuperäinen mielle, jonka syy on koko miellejakson alku ja lähde ja josta kaikkien toisistaan johtuneiden mielteiden ajateltu todellisuus kokonaisuudessaan löytyy tosiasiallisena eli aktuaalisena.

Luonnollisen järkeni avulla olen siis saanut selville että mielteeni ovat ikäänkuin jonkunlaisia kuvia, jotka kyllä, verrattuina niihin esineihin, joita esittävät, voivat olla vaillinaisia, mutta sitävastoin eivät voi sisältää mitään suurempaa eikä täydellisempää kuin itse esineet.

Nyt esittämäni tuloksen totuus käy yhä selvemmäksi ja täsmällisemmäksi kuta kauvemmin ja tarkemmin näitä asioita tutkin. Mutta mikä johtopäätös tästä on tehtävä?

—Tietysti seuraava:

Jos jonkun mielteeni ajateltu todellisuus on niin suuri, että saatan olla varma siitä ettei tuo todellisuus semmoisenaan eikä myöskään johonkin muuhun olevaiseen sisäytyneenä voi olla olemassa minussa itsessäni ja etten siis myöskään minä kokonaisuudessani voi olla sen mielteen syy eli aiheuttaja, niin seuraa siitä ehdottomasti, etten minä olekaan yksinäni maailmassa, vaan täytyy olla olemassa vielä joku toinen olio, josta se mielle on saanut alkunsa. Mutta jos ei mitään sellaista miellettä minussa olisi, niin eipä tosiaankaan olisi löydettävissä mitään todistusperustetta, jonka nojalla voisin päättää mitään muuta olevan olemassa kuin minä itse. Sellaista todistusperustetta olen näet kyllä kaikkialta mitä tyystimmin hakenut, löytämättä kuitenkaan mitään muuta kuin tämän.

Mitä sitten tulee mielteitteni sisällykseen, lukuun ottamatta sitä, joka edustaa omaa itseäni ja joka tässä ei teekään mitään vaikeuksia, esittää niistä eräs Jumalaa, toiset elottomia kappaleita, toiset enkeleitä, toiset eläimiä, toiset taas muita ihmisiä. Mielteet, jotka ilmaisevat muita ihmisiä, eläimiä tai enkeleitä, voisivat puolestaan helposti olla kokoonpantuja oman itseni, aineellisten kappalten ja Jumalan mielteistä, vaikk'ei muita ihmisiä, eläimiä eikä enkeleitä maailmassa olisikaan. Aineellisten kappalten mielteissä ei liioin ole mitään niin suurellista ettei ne voisi olla minusta lähtöisin. Sillä jos katson tarkemmin ja tutkin noita mielteitä itsekutakin, samalla tapaa kuin eilen tutkin vahan miellettä, niin huomaan että niissä on vain harvoja ominaisuuksia, jotka minä oikeastaan selvään ja täsmällisesti tajuan, nimittäin: koko eli ulottuvaisuus pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, muoto, joka syntyy ulottuvaisuuden rajoittamisesta, asento, jossa eri muodosteet ovat toisiinsa, ja liikunto eli asennon muutanta. Näihin voidaan vielä lisätä substansi, kestäntä (duratio) ja luku. Muut mielteiden sisälteet sitävastoin, kuten valo ja värit, äänet, hajut, maut, lämpö ja kylmyys sekä muut kosketuskvaliteetit, esiintyvät tajunnassani ainoastaan hyvin sekavina ja hämärinä, jott'en edes tiedä ovatko ne tosia vai epätosia, toisin sanoen ovatko niistä saamani mielteet todella joidenkin esineiden mielteitä taikka ei. Sillä vaikka varsinainen epätotuus, kuten vastikään olemme nähneet, ilmenee ainoastaan arvostelmissa, niin on kuitenkin mielteissäkin olemassa eräs laji aineellista epätotuutta siinä kohden, että ne joskus esittävät ei-oliota oliona. Niinpä ovat esim. mielteeni lämmöstä ja kylmyydestä niin epäselvät ja sekavat, etten voi päästä selville, onko kylmyys ainoastaan lämmön puutetta vaiko lämpö kylmyyden puutetta, ovatko ne kumpikin todellisia kvaliteetteja vaiko ei kumpikaan. Ja koska ei voi olla olemassa miellettä, joka ei ainakin olisi olevinansa oikea kuva jostakin esineestä, niin on täysi syy sanoa sellaista miellettä vääräksi, joka esittää esim. kylmyyttä jonakin todellisena ja positiivisena oliona, jos kerran on totta ettei kylmyys itse teossa olekaan muuta kuin lämmön puutetta. Sama on muiden tällaisten mielteiden laita. Niille tietysti ei ole tarvis etsiä tekijää ulkopuolelta itseäni, sillä jos ne ovat epätosia, toisin sanoen eivät edusta mitään todellisia olioita, käsittää luonnollinen järkeni aivan selvästi etteivät ne esiinny tajunnassani mistään muusta syystä kuin että luontaisesta olemuksestani puuttuu jotakin ja ettei se siis ole aivan täydellinen. Jos ne taas ovat tosia, niin en käsitä minkätähden ne eivät voisi olla alkuisin minusta itsestäni, koska ne kuitenkin ilmaisevat minulle niin vähän olevaisuutta, etten voi sitä edes olemattomuudesta erottaa.

Mutta palatkaamme niihin sisälteihin aineellisten kappalten mielteissä, jotka tajunnalleni ovat selviä ja täsmällisiä. Näistä saattavat näköjään moniaat olla lainattuja oman itseni mielteestä, esim. semmoiset kuin substansi, kestäntä, luku j. m. s. Niinpä esim. ajattelen kiveä substansiksi s. o. olioksi, jolla on itseperäinen olemassa-olo, samaten kuin ajattelen itseänikin substansiksi. Tosinhan näiden käsitteiden kesken on sangen suuri erotus, koska itse olen ajatteleva enkä ulottuvainen, kivi taas on ulottuvainen eikä ajatteleva olio. Mutta substansiaalisuuden äskenmainittu perustuntomerkki on niille yhteinen. Samoin syntyvät kestännän ja luvun käsitteet siitä, että tajuan itseni nyt olevan ja muistan sen jo jonkun aikaa ennenkin olleen olemassa, sekä että huomaan tajunnassani erinäisiä mielteitä, joiden lukua käsitän. Täten syntyneitä kestännän ja luvun mielteitä voin sitte sovelluttaa mihin muihin esineihin hyvänsä.—Ne muut tunnukset, joita aineellisten kappalten mielteissä tavataan, nimittäin ulottuvaisuus, muoto, asento ja liikunta, eivät tietysti semmoisinaan voi olla lähtöisin minusta, joka en muuta ole kuin pelkkä ajatteleva olio. Mutta koska puheenaolevat mielteet edustavat ainoastaan eräitä substansin muodokkeita, minä sitävastoin olen itse substansi, niin voivat niiden alkuaiheet kyllä sisäytyväisesti olla minussa.

Siis jääpi jälelle ainoastaan Jumalan mielle, johon nähden vielä on tutkittava, olisiko siinä mitään, joka ei voisi olla minusta alkuisin. Nimityksellä Jumala ymmärrän ääretöntä, mistään riippumatonta, kaikkiviisasta, kaikkivaltiasta substansia, joka on luonut sekä minut että kaiken muun mikä on olemassa, jos nimittäin mitään muuta on olemassa. Nämä ominaisuudet ovat todella sellaisia että kuta tyystemmin niitä tutkin, sitä selvemmäksi käy ymmärrykselleni että ne eivät voi olla lähtöisin minusta yksinäni. Sentähden täytyy, sen nojalla mitä edellä on esitetty, päättää Jumalan ehdottomasti olevan olemassa. Sillä olkoonpa että substansin mielle olisikin syntynyt tajuntaani siitä, että itse olen substansi, niin ei minulla kuitenkaan voisi olla äärettömän substansin miellettä, koska itse olen äärellinen, ellei semmoinen olisi saanut alkuansa jostakin todellisesti äärettömästä substansista.