Mutta pidinhän ennen aivan varmana ja ilmeisenä montakin asiaa, jotka kuitenkin sittemmin olen huomannut epäilyksen alaisiksi. Millaisia ovat siis nämä asiat itse teossa olleet? Tuollaisia varmoja ja selviä käsitteitä olivat maa, taivas, tähdet ja ylipäänsä kaikki mitä aisteillani havaitsin. Mutta mitä minä niistä oikeastaan selvästi tajusin? Sen, että noiden esineiden mielteet väikkyivät mielessäni, ei muuta. Nytkään en tosin kiellä sitä, että tuollaisia mielteitä on mielessäni. Vaan sen lisäksi väitin niistä ennen vielä jotain muutakin, jota totutun luulon mukaan myös pidin selvästi tajuttuna, mutta joka todellisuudessa ei sitä ollutkaan, nimittäin että ulkopuolella itseäni oli olemassa esineitä, joista nuo mielteet olivat lähtöisin ja joiden kaltaisia ne muka kaikin puolin olivat. Tässäpä juuri olikin erehdykseni. Taikka jos taas arveluni oli oikea, niin ei sen oikeellisuus kuitenkaan johtunut minun tajuamiseni oikeellisuudesta.
Entäpä yksinkertaisimmat ja helpoimmat tietoni luvunlaskusta ja mittausopista, esim. että kolme ynnä kaksi on viisi j. m. s., käsitinköhän edes niitäkään tarpeeksi selvästi, voidakseni väittää nuo tiedot oikeiksi? Itse asiassa en ole nyt myöhemminkään epäillyt näitä tietojani muusta syystä, kuin että johtui mieleeni että Jumala olisi voinut laatia minut jo luonnostani sellaiseksi, että petyn siinäkin mikä minusta näyttää aivan ilmeiseltä. Sillä niin usein kuin tuo ennalta juurtunut käsitys Jumalan kaikkivallasta johtuu mieleeni, en voi olla tunnustamatta että hän, jos vaan tahtoo, helposti voi saada minut erehtymään siinäkin, mitä luulen aivan ilmiselvästi katselevani henkeni silmillä. Mutta kun taas kiinnitän huomioni noihin samoihin asioihin, jotka luulen tajuavani täysin selvästi, vaikuttavat ne minuun niin vakuuttavasti, että melkeinpä huomaamattani puhkeen lausumaan: pettäköön minua kuka tahansa, niin ei hän koskaan ole kuitenkaan saava aikaan sitä, etten mitään olisi, niinkauan kuin kerran ajattelen jotakin olevani. Ei myöskään ole milloinkaan oleva totta ettei minua olisi koskaan ollut olemassa, koska kerran nyt on totta että olen olemassa. Eikä tuo pettäjäni ole liioin saava aikaan sitäkään, että esim. kolme ynnä kaksi olisi enemmän tai vähemmän kuin viisi, tahi muuta sellaista, joissa tajuamiseni vastakkaisuuden mahdottomuus on aivan ilmeinen. Kun vielä huomataan, ettei minulla ole syytä ajatella Jumalaa pettäjäksi sekä etten minä toistaiseksi ole selvillä edes siitäkään, onko mitään Jumalaa olemassa tahi ei, niin onhan nyt puheena olevaan mielijohteesen (Jumalan olemassa-oloon) perustuva epäilyksenikin hyvin heikko ja niin sanoakseni »metafyysillistä» laatua. Mutta jotta tämä heikkokin epäilys poistuisi, on minun nyt ensi kädessä otettava tutkiakseni: onko mitään Jumalaa olemassa, ja jos on voiko hän olla pettäjä? Sillä niin kauan kuin tämä kysymys on minulle epäselvä, on täyden varmuuden saaminen muistakin asioista mahdoton.
Järjestys vaatii kuitenkin että ensin ja'an kaikki mielteeni eri luokkiin ja tutkin mitkä niistä varsinaisesti ovat, osaksi tai kokonaan, tosia tai epätosia.
Osa mielteistäni on ikäänkuin esineiden kuvia, ja ainoastaan näitä oikeastaan sopii nimittää mielteiksi eli ideoiksi, esim. ihmisen, khimairan, taivaan, enkelin tai Jumalan mielteet. Toisiin taas tulee joku muu muoto lisäksi. Esim. kun tahdon, pelkään, väitän, kiistän, niin samalla ikäänkuin tempaan luokseni jonkun esineen, johon mieltämiseni kohdistuu, mutta samalla myöskin mieltämiseni sisältää jotain muutakin kuin pelkän tuon esineen kuvan. Nämä mielteet ovat osaksi tahtomuksia eli affekteja, osaksi arvostelmia.
Mitä ensiksikin varsinaisiin mielteihin tulee, eivät ne semmoisinaan voi olla oleellisesti epätosia, ellei niitä sovelleta johonkin muuhun. Sillä joko mielteeni esittää todellista vuohta taikka khimairaa, niin onhan yhtäläisesti totta että minä silloin jompaakumpaa niistä miellän. Ei myöskään tahdossa eli affekteissa ole mitään epätotuutta peljättävänä; sillä olkoonpa että voinkin haluta jotain huonoa tai semmoista, jota ei ole olemassakaan, niin ei silti kumminkaan ole epätotta että minä sellaista haluan. Niin muodoin on jälellä ainoastaan arvostelmat, joissa täytyy varoa erehtymistä. Varsinainen ja tavallisin erhetys arvostelmissa on taas siinä, että päätän itsessäni esiintyvät mielteet joidenkin itseni ulkopuolella olevain esineiden kaltaisiksi. Sillä jos pitäisin mielteitäni ainoastaan jonkunlaisina mieltämiseni muodokkeina enkä sovelluttaisi niitä mihinkään muuhun, niin ne tuskin voisivat antaa aihetta minkäänlaiseen erhetykseen.
Alkuperältään muutamat mielteet näyttävät olevan minulle myötäsyntyisiä, toiset ulkoa saatuja ja toiset vihdoin omia tekemiäni. Sillä käsitys siitä mitä esim. olio, totuus tai ajatus eli mielle on, ei näköjään ole tullut minuun mistään muualta kuin omasta luontoperäisestä olemuksestani. Sellaiset mielteet taas, jotka syntyvät äänen kuulemisesta, auringon näkemisestä tai kuumuuden tuntemisesta, ovat ainakin tähänastisen arveluni mukaan tulleet minuun joistakin itseni ulkopuolella olevista esineistä. Sireenien ja siipihevosien mielteet vihdoin ovat omia tekemiäni. Myöskin voisivat kaikki mielteeni olla ulkoa saatuja taikka kaikki myötäsyntyisiä tai kaikki omatekoisia, sillä niiden oikeasta alkuperästä en tosiaankaan ole vielä täysin selvillä.
Niiden mielteiden suhteen, jotka sisälliselle silmälleni esiintyvät ulkopuolella itseäni olevista esineistä lähteneinä, on nyt etupäässä tutkittava: mitä syytä minulla on pitää näitä mielteitäni noiden esineiden kaltaisina? Luullakseni olen oppinut tämän tavan itsestäni eli kuten sanotaan »luonnosta», ja sen lisäksi opettaa kokemus että nuo mielteet eivät riipu minun tahdostani eikä siis ylipäänsä minusta itsestäni. Ne johtuvat usein tahtomattanikin mieleeni. Niinpä esim. tunnen lämpöä joko tahdon tahi en, ja siitä syystä arvelen että tuo aistimus eli toisin sanoen lämmön mielle tulee minuun jostakin toisesta esineestä, nimittäin lähellä olevan tulen lämmöstä, eikähän tietysti mikään ole luonnollisempaa kuin että arvelen tuon esineen, tulen, lähettävän minuun pikemmin jotakin itsensä kaltaista kuin mitä muuta hyvänsä. Tuonnempana tulemme näkemään missä määrin tämä arvelu on oikeutettu.
Kun sanoin että olen oppinut itse luonnosta pitämään mielteitä ulkopuolellani olevia esineitä vastaavina, niin tarkoitan sillä ainoastaan että joku luontainen viettymys vetää minua tähän arveluun enkä suinkaan että luonnollinen järki osottaisi arveluni todeksi, mikä tietysti olisi kokonaan toinen asia. Sillä se mitä luonnollinen järki minulle osottaa (esim. että epäilemisestäni seuraa olemiseni) ei voi ollenkaan olla epäilyksen alaista, koska ei ole olemassa mitään kykyä, johon voisin luottaa yhtä paljon kuin järkeeni ja joka siis voisi osottaa tämän ilmaisemat totuudet epätosiksi. Noiden luonnollisten viettymysten laita taas on semmoinen, että jo usein olen havainnut niiden saattavan itseni harhaan, kun on ollut kysymys valinnasta hyvän ja pahan välillä, enkä tiedä minkätähden missään muussakaan asiassa osottaisin niille suurempaa luottamusta.
Mutta olkoonpa niinkin että puheena olevat mielteet eivät ole minun tahdostani riippuvia, niin ei siitä vielä käy selville että niiden välttämättömästi pitäisi lähteä joistakin ulkopuolella minua olevista esineistä. Sillä niinkuin äskenmainitut viettymykset, vaikkapa sijaitsevatkin minussa itsessäni, kuitenkin näyttävät olevan tahdostani riippumattomia, samoin voipi minussa ehkä olla vielä joku tuntematon kyky, joka synnyttää ulkoesineiden mielteet, kuten jo tähän asti olen huomannut että niitä esim. voi unessa syntyä ilman minkäänlaista avustusta esineiden puolelta.
Ja vihdoin olkoon vielä niinkin, että nuo mielteet tulevat minuun todellisista esineistä, niin ei siitä ollenkaan seuraa että niiden tarvitseisi olla esineiden kaltaisia. Päinvastoin olen usein huomannut monessakin niistä olevan suuria ristiriitaisuuksia. Niinpä on minulla esim. kaksi aivan erilaista auringon miellettä. Toinen on kotoisin aisteista ja on juuri etupäässä luettava niihin, joita arvelen ulkoa saaduiksi. Tämän mielteen mukaan on aurinko aivan pieni kappale. Toinen auringon mielle on johdettu tähtitieteellisistä laskuista, toisin sanoen eräänlaisista myötäsyntyisistä tiedon alkeista, tahi olen minä jollakin muulla tavalla sen itse sepittänyt, ja tämän mielteen mukaan aurinko on useampia kertoja maata suurempi. Molemmat mielteet tietysti eivät voi olla saman ulkopuolella itseäni olevan auringon kaltaisia, ja järkeni mielestä on juuri se mielle vähimmän alkulähteensä kaltainen, jonka pitäisi olla siitä aivan välittömästi lähtenyt.