—Se on samaa kuin epäilevä, käsittävä, väittävä, kieltävä, tahtova, hylkivä, kuvitteleva ja aistiva olio. Tämä ei tosiaankaan ole vähän, jos vaan nuo ominaisuudet kaikki todellakin minuun kuuluvat. Mutta miksi ne eivät kuuluisi? Enkö minä itse ole juuri se, joka epäilen melkein kaikkea, joka jonkun verran kuitenkin jotakin käsitän, joka väitän tämän ainoan käsittämäni seikan todeksi, kiellän kaiken muun, haluan tietää enemmän, varon pettymistä, joka vasten tahtoanikin kuvittelen mielessäni yhtä ja toista ja huomaan saavani koko joukon vaikutelmia aisteista?—Olkoonpa siis että aina olen nukuksissa, olkoonpa niinkin että se, joka minut on luonut, pettää minua minkä ennättää, niin ovat nyt luettelemani ominaisuudet kuitenkin kaikki yhtä tosia kuin sekin että olen olemassa. Vai onko näissä mitään joka on vierasta minulle ajattelevana oliona ja siis vierasta todelliselle olemukselleni? Sillä onhan minun olemiseni epäilevänä, käsittävänä, tahtovana oliona niin ilmi selvää, ettei sitä millään selittämisellä voikaan selvemmäksi saada. Mutta minäpä se myöskin olen sama olio joka harjoitan mielikuvitusta; sillä vaikkei tosin mikään mielessäni kuviteltu esine todella olisikaan olemassa, niin on ainakin itse kuvituskyky olemassa ja muodostaa osan ajattelemisestani. Ja sama olio minä vihdoin myös olen joka aistin, toisin sanoen huomaan aineellisia olioita aistien välityksellä. Näen siis valoa, kuulen hälinää ja tunnen lämpöä. Nämä aistimukseni kyllä semmoisinaan ovat epätosia, sillä olenhan nukuksissa. Mutta ainakin minä olen näkevinäni, kuulevinani ja tuntevinani lämpöä. Tämä ei voi olla epätotta, ja tämä ilmiö se minussa juuri on, jota aistimiseksi sanotaan. Ja tarkalleen siten käsiteltynä tämä kaikki ei ole muuta kuin ajattelemista.

Näistä seikoista opin jo melkoista paremmin tuntemaan mikä olen. Mutta yhä vieläkin näyttää siltä, enkä voi olla sitä luulematta, että tieto aineellisista olioista, joista ajatus muovailee mielikuvat ja joita aistimetkin tähystelevät, tarjoutuu minulle paljoa selvempänä kuin tuosta omituisesta minästäni, johon mielikuvitus ei pääse käsiksi, niin kummallista kuin onkin että käsitän selvemmin esineet, jotka huomaan olevan epäiltäviä, tuntemattomia, minulle vieraita, kuin sen mikä on totta ja tunnettua ja joka on juuri oma itseni. Mutta huomaanpa mistä tämä tulee. Henkeäni huvittavat pienet harharetket. Se ei vielä ota oikein pysyäkseen totuuden ahtaissa kehyksissä. No hyvä! Saakoon se vielä kerran mahdollisimman höllät ohjat. Kun ne sitten jälleen sopivalla hetkellä kiinnitetään, oppii se kyllä vastedes paremmin pysymään aisoissaan. Tarkastakaammepa nyt noita samaisia esineitä, joista meillä yleisen luulon mukaan on kaikkein selvimmät tiedot, nim. kappaleita, joita koskettelemme ja näemme. En tarkoita kappaleita yleensä, sillä nuo yleiskäsitteethän tavallisesti ovat jonkun verran hämärämpiä, vaan yksityistä kappaletta semmoisenaan. Otamme siis esimerkiksi tämän vahapalasen. Se on vasta äsken-ikään mesikakusta eritetty; siinä on vielä hiukan hunajan makeutta, hiukan kukkien tuoksua. Sen väri, muoto, koko ovat aivan ilmeisen selvät. Se on kova, kylmä, lahea koskettaa. Jos napautan sitä kovalla esineellä, antaa se äänen. Siinä on sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka näyttävät tarpeellisilta aineellisen kappaleen mahdollisimman tarkkaan tuntemiseen. Mutta kas! Puhuessani tässä olenkin siirtänyt vahapalasen liian lähelle tulta. Äskeiset makeuden jätteet ovat hävinneet, tuoksu haihtuu pois, väri muuttuu, muoto katoo, koko paisuu. Vahapalaseni juoksee kuin vesi, se on lämpöinen. En voi koskettaa sitä, ja napauttaessa se ei äännähdä.

Onko sama vahapala vielä jälellä? Täytyy myöntää että niin on. Kukaan ei sitä kiellä, kukaan ei luule toisin olevan. Mikä se siis oli vahassa, joka niin tarkkaan ja täsmälleen käsitettiin? Varmaankaan ei mikään niistä ominaisuuksista, joita aisteillani havaitsin, sillä kaikki mikä oli makua, hajua, näköä, koskentaa tai kuuloa, on nyt muuttunut, mutta vaha on kuitenkin jälellä. Kentiesi oli se sitä mitä nyt ajattelen, nimittäin ettei itse vaha ollutkaan samaa kuin hunajan makeus, kukkien lemu, valkoinen väri, muoto tai ääni, vaan kappale, joka äsken ainoastaan ilmaisihe minulle noiden ominaisuuksien kautta, nyt sitävastoin kokonaan toisenlaisten. Mutta mitä on sitten itsessään se, joksi vahakappaletta siten kuvittelen? Tarkatkaamme ja katsokaamme mitä jää jälelle, kun poistetaan kaikki ne ominaisuudet, jotka eivät vahaan kuulu. Jälelle ei jää mitään muuta kuin jotakin ulottuvaista, taipuvaista, muuttuvaista. Mutta mitä merkitsee taipuvainen ja muuttuvainen? Sitäkö että kuvittelen että tätä vahapalasta käy muuttaminen ympyriäisestä muodosta neliömäiseen tahi siitä kolmiomaiseen? Ei suinkaan, sillä minä käsitän että siinä on mahdollisuus lukemattomiin sellaisiin muunnoksiin. Mutta mielikuvituksessani en kuitenkaan voi läpikäydä lukemattomia muunnoksia, josta taas näkyy että käsitykseni muuntuvaisuudesta ei voi olla mielikuvitus-kyvyn synnyttämä. Mitä on ulottuvainen? Eiköhän vain itse ulottuvaisuuskin ole jotain tuntematonta. Sillä vahan sulaessa ulottuvaisuus suurenee, kiehuessa se käy vielä sitäkin suuremmaksi ja suurenee vaan yhä jos kuumuutta lisätään. Oikeastaan täytyy sanoa vahan luontoon kuuluvan että se ulottuvaisuudelleenkin on useampien muunnoksien alainen kuin mitä koskaan olen mielikuvituksellani tajunnut. Lopullisesti on siis myönnettävä etten minä itse asiassa tajuakaan tämän vahapalan olemusta mielikuvituksella, vaan järjelläni. Tarkoitan näet juuri tätä erityistä vahapalasta, sillä vahasta ylipäänsä se on helpompi ymmärtää.

Mutta mikä on sitten tämä vahapalanen, jota näin ollen käsitetään ainoastaan järjellä? Juuri se sama, jonka näen, jota kosketan, jota kuvittelen mielessäni, sanalla sanoen aivan sama miksi sitä alussakin arvelin. Mutta huomioon on otettava ettei sen tajuaminen ole eikä koskaan ole ollut samaa kuin näkeminen, koskettaminen tai kuvitteleminen, vaan se on puhtaan järjen havainto, joka tosin saattaa olla joko vaillinainen ja sekava, niinkuin se tätä ennen oli, taikka taas selvä ja täsmällinen, kuten nyt, aina sitä myöten minkä verran kiinnitän huomiota juuri niihin ominaisuuksiin, joissa tämän esineen todellinen olemus ilmenee. Usein ihmettelen itsekseni miten taipuvainen järkeni on erhetyksiin. Sillä vaikka minä näitä mietteitäni mietin aivan ääneti, niin riipun samalla kuitenkin kiinni sanoissa, ja tavallinen puhetapa pyrkii minua pettämään. Sanommehan nimittäin näkevämme itse vahan, jos se vaan on tarpeeksi lähellä, eikä että me väristä tai muodosta päätämme sen olevan lähellä. Suora johtopäätös tästä olisi että vaha tunnetaan itse näkemisellä eikä pelkän järjen sisällisellä tajunnalla,—ikäänkuin en olisi ikkunasta nähnyt ihmisiä kävelevän kadulla, jotka minä yhtä tavallisesti sanon »näkeväni» kuin vahankin, vaikka itse teossa en näe muuta kuin hattuja ja vaatteita, joiden sisässä voisi olla liikkuvia nukkeja, vaikka minä arvosteluni kautta päätän että niissä on ihmisiä. Tästä selviää siis että sen, minkä luulen ja jokapäiväisen puhetavan mukaan sanon näkeväni silmilläni, minä itse teossa tajuankin arvostelukyvylläni.

Mutta joka haluaa tietää enemmän kuin rahvas, hänen ei sovi perustaa ajatustansa rahvaan keksimäin puheentapojen virheellisyyksiin. Jatkakaamme siis tarkastustamme siitä, käsitinkö minä mitä vaha on täydellisemmin ja selvemmin silloin, kun sitä ensiksi katselin ja luulin tuntevani sen ulkonaisella aistilla tai ainakin n. s. yleishavainnolla eli mielikuvituksella, vaiko nyt kun olen tyystemmin tutkinut niin hyvin vahan olemusta kuin myöskin sen tuntomerkkejä. Varmaan olisi epäilys tästä kysymyksestä ihan mieletöntä, sillä mitä täsmällisyyttä oli ensimmäisessä käsityksessäni? Mitä oli tuossa käsityksessäni senlaatuista ettei samanlaista käsitystä olisi voinut olla millä eläimellä tahansa? Kun sitävastoin poistin vahasta nuo ulkonaiset ominaisuudet ja tarkastelen sitä sitten ikäänkuin alastomaksi riisuttuna, niin on ainakin varmaa ettei tällainen käsittäminen, vaikkapa arvostelussani vielä saattaisi piilläkin jonkun verran erehdystä, ole mahdollinen ilman ihmishenkeä.

Mutta mitä on sanottava itse tästä hengestäni, toisin sanoen minusta itsestäni, sillä enhän vielä myönnä itsessäni olevan mitään muuta kuin hengen? Enkö minä, joka mielestäni nyt niin täsmälleen tunnen tämän vahan, tuntisi omaa itseäni ei ainoastaan paljoa todenperäisemmin ja varmemmin, vaan myöskin paljoa täsmällisemmin ja selvemmin? Sillä jos päätän että vaha on olemassa, koska minä sen näen, niin varmaan seuraa juuri siitä, että minä näen vahan, vielä paljoa varmemmin ja selvemmin minun oma olemassaoloni. Voihan kyllä olla ettei se, minkä näen, todellisuudessa olekaan vahaa, voipa olla niinkin, ettei minulla ole silmiäkään millä mitään voisi nähdä. Mutta kerrassaan mahdotonta on etten minä, kun kerran näen tahi, mikä on samaa, ajattelen näkeväni, ajattelemiseni toteuttajana olisi jotakin. Jos taas päätän vahan olemisen siitä että kosketan sitä, seuraa siitäkin minun oma olemiseni, ja aivan sama johtopäätös on tehtävä myöskin jos mielikuvituksen nojalla tahi mistä muusta syystä tahansa päätän vahan olevan olemassa. Mutta se mitä täten huomaan vahasta, voidaan soveltaa kaikkiin ulkona itsestäni oleviin esineihin. Ja kun taas käsitykseni vahasta kävi täsmällisemmäksi sen jälkeen kuin se ei enään perustunut pelkkään näkemiseen tai kosketukseen, vaan huomattiin johtuvan useammista muistakin syistä, niin on selvää että minä nyt tunnen etenkin juuri omaa itseäni entistä täsmällisemmin, koska eivät mitkään tunnusmerkit voi auttaa minua tuntemaan vahaa tahi mitä hyvänsä muuta esinettä, tuomatta samalla itse kukin lisä-selvyyttä ja varmuutta oman itseni tuntemiseen Mutta sielussa itsessään on vielä tämän lisäksi niin paljon muitakin ominaisuuksia, jotka tekevät sielun olemuksen tuntemisen täsmällisemmäksi kuin aineellisten kappalten, että tuskin kannattaa edes luetella niitä vaikutteita, jotka siihen tulevat ruumiista.

Niinpä olen nyt vihdoin tullut siihen mihin aioin. Sillä kun nyt tiedän, ettei aineellisten kappaltenkaan käsittäminen oikeastaan tapahdu aistien eikä mielikuvituskyvyn, vaan yksinomaan älyn kautta, ettei niitä siis tajuta koskettamalla eikä näkemisellä, vaan ainoastaan ajatuksellisella älyämisellä, niin on selvää ettei ole olemassa mitään, jonka tajuaminen olisi helpompi ja josta tietoni voisi olla selkeämpi, kuin omasta hengestäni. Mutta tottumus vanhaan ajatustapaan ei voi niin vähällä haihtua. Pysähdyn siis tähän, saadakseni tilaisuutta pitemmän mietiskelyn kautta kiinnittää tämän uuden tiedon syvemmälle muistiini.

KOLMAS MIETELMÄ.

Jumalan olemisesta.

Suljen nyt silmäni, tukin korvani, panen niin sanoakseni viralta kaikki aistimet. Hävitän myöskin ajatuksistani kaikki aineellisten kappalten kuvat taikka, mikäli en sitä voi, kiellän niiltä kaiken pätevyyden, kun ne kerran ovat tyhjänperäisiä ja vääriä. Vaivun itseeni yksinäisyydessä, tähystän yhä syvemmälle olemukseeni ja koetan siten vähitellen muodostaa itselleni tarkempaa ja tuttavallisempaa käsitystä omasta minästäni. Olen ajatteleva olio, siis samaa kuin epäilevä, väittävä, kieltävä, yhtä ja toista älyävä, moninaisissa tietämätön, tahtova, hylkivä, mieltävä ja aistiva olento. Niinkuin jo edellä olen huomauttanut, voivat aistimani ja mieltämäni esineet mahdollisesti olla olemattomiakin. Mutta varmaa on kuitenkin että ne ajattelemisen muodot, joita nimitän aistimiseksi ja mieltämiseksi, semmoisinaan ovat minussa olemassa. Viimeksi lausuttuunpa sisältyykin kaikki se mitä todella tiedän tahi mitä ainakin tähän asti olen huomannut tietäväni. Nyt otan tyystemmin tarkastaakseni olisiko minussa vielä mitään, jota tähän asti en ole huomannut. Olen varma siitä että itse olen ajatteleva olio. Tiedänköhän siis myöskin mitä siihen vaaditaan että ylipäänsä voin olla varma jostakin? Vastikään mainitsemassani ensimmäisessä varmassa tiedossa ei ole mitään muuta, joka vakuuttaisi minua sen totuudesta, kuin välittömästi selvä ja täsmällinen tajunta siitä mitä väitän. Mutta tämä tajunta ei tietysti ollenkaan riittäisi antamaan minulle varmuutta minkään asian totuudesta, jos vaan kerrankin voisi tapahtua, että se minkä tajuan yhtä selvään ja täsmällisesti kuin sen että olen ajatteleva olio, ei olisikaan totta. Luulen siis voivani asettaa yleiseksi säännöksi että totta on kaikki se, minkä oikein selvään ja täsmälleen käsitän.