TOINEN MIETELMÄ.
Ihmissielun olemus; tietomme siitä on selvempi kuin ruumiista.
Eilisessä mietiskelyssäni kietouduin niin valtaviin epäilyksiin etten enää voi niitä unohtaa enkä kuitenkaan ymmärrä millä tavalla ne olisivat ratkaistavat. Olen ikäänkuin olisin yhtäkkiä uponnut meren syvyyteen ja niin hämmästynyt etten osaa tukea jalkaani pohjaan enkä liioin uida pinnalle. Ponnistan kuitenkin kaikki voimani vaeltaakseni uudelleen samaa tietä, jota eilen alotin. Poistan siis tajunnastani kaikki, mikä on vähäisenkin epäilyksen alaista, aivan kuin jos olisin havainnut sen kokonaan vääräksi, ja jatkan sitten etsintääni siksi, kunnes pääsen varmaan tietämiseen taikka paremman puutteessa ainakin varmuuteen siitä, ettei mitään varmuutta ole olemassa. Arkhimedes haki yhtä ainoata kiinteää ja liikkumatonta pistettä siirtääksensä koko maanpallon sijoiltaan. Ja suuria tuloksia voisin minäkin toivoa, jos vaan aluksi onnistuisin löytämään rahtusenkaan tietoa, joka olisi järkähtämättömän varmaa.
Oletan siis että kaikki mitä näen on pelkkiä valekuvia. En usko että koskaan on ollut olemassa mitään semmoista kuin petollinen muistini esittelee. Minulla ei ole mitään aisteja; ruumis, muoto, ulottuvaisuus, liikunto ja paikallisuus ovat pelkkiä olemattomuuksia. Mikä siis on totta? Kentiesi ainoastaan se, ettei mitään varmuutta ole. Mutta mistä tiedän ettei kaiken sen lisäksi, mitä tähän asti olen tarkastanut, ole olemassa jotakin, jota ei ollenkaan voisi epäillä? Onko ehkä olemassa joku Jumala tahi miksi häntä nimittäisin, joka synnyttää minussa nämä ajatuksenikin? Mutta miksikäs minä taas semmoista luulisin, sillä voinhan ehkä yhtä hyvin itse olla niiden synnyttäjä. Entä sitten minä itse, olenkohan minä jotakin? Olen jo sanonut ettei minulla ole aisteja eikä ruumista. Kuitenkin epäröin; sillä mitä seuraa tästä? Olenko niin kiinnitetty ruumiiseen ja aisteihin, etten voi olla olemassa ilman niitä? Mutta olenhan jo vakuuttanut itselleni ettei ole olemassa mitään, ei taivasta eikä maata, ei henkiä eikä ruumiita. Enköhän siis ole jo tullut vakuutetuksi siitäkin, etten minäkään ole olemassa? Päinvastoin: kaiketi ainakin minä olin olemassa jos kerran tulin jostakin vakuutetuksi. Ja jos taas on olemassa joku voimallinen ja viisas petturihenki, joka tahallansa minua aina pettää, niin olen kai varmaan olemassa minäkin, niinkauan kuin olen hänen pettämisensä esineenä. Pettäköön siis vain minkä taitaa: koskaan hän ei kuitenkaan saa sitä aikaan että olisin »ei mitään» niinkauan kuin kerran ajattelen olevani jotakin. Harkittuani siis asiaa riittävästi kaikilta puolilta täytyy lopuksi päättää että lause: »Minä olen olemassa» välttämättömästi on totta, niin usein kuin sen lausun tahi hengessäni käsitän.
Varmaa on siis että minä olen olemassa. Mutta mikä ja millainen olen? Lähinnä on nyt siis varottava, etten ajattelemattomasti taas otaksu olevani jotain muuta kuin mitä todella olen ja siten sekoita erhetystä juuri siihen tietoon, jota väitän kaikkein varmimmaksi ja selkeimmäksi. Mietiskelen siis nyt uudelleen mitä arvelin olevani ennen kuin jouduin näihin ajatuksiin. Kun sitten olen silloisista arveluistani poistanut kaiken sen mitä jostain syystä saattoi pitää vähänkin epäiltävänä, jää vihdoin jälelle juuri se mikä on järkähtämättömän varmaa. Mikä siis olin mielestäni tätä ennen? Ihminen tietysti. Mutta mitä on ihminen? Sanonko järjellinen elävä olento? En, sillä sitten olisi kysyttävä mitä on elävä olento ja mitä järjellinen, ja niin saisin yhden kysymyksen sijasta useampia ja vaikeampia; eikä minulla tällä kertaa ole aikaakaan moisten saivartelujen selvittämiseen. Otan siis vastaukseksi kysymykseen sen mitä tätä ennen itse luonnostaan kuvastui mieleeni, kun tutkistelin mitä olin. Siis ensiksikin että minulla oli kasvot, kädet, käsivarret ja koko tuo jäsenkoneisto, joka huomataan kuolleessa raadossakin ja jota nimitin ruumiiksi. Toiseksi taas johtui mieleeni että elin ravinnosta, kävelin, aistein ja ajattelin, mitkä toiminnot mielestäni kuuluivat sielulle. Mutta mitä sielu oli, siihen joko en kiinnittänyt mitään huomiota taikka kuvittelin sitä joksikin vähäiseksi tuulahduksen, tulen tai ilman tapaiseksi olioksi, joka oli puhallettuna eli vuodatettuna tukevampain osieni huokosiin. Ruumiista, aineellisena kappaleena, minulla ei ollut olevinaan epätietoisuutta lainkaan. Luulin tuntevani sen olemuksen aivan tarkalleen, ja jos olisin tahtonut kuvata sen sellaisena miksi sen mielessäni käsitin, niin olisin selittänyt näin: kappaleella ylipäänsä ymmärrän kaikkea, jota rajoittaa joku muoto tahi paikka, joka täyttää vissin tilan sillä tavalla että se siitä sulkee pois kaikki muut kappaleet, jota käypi havaitseminen kosketus-, näkö-, kuulo-, maku- tahi hajuaistimella ja joka saattaa liikkuakin monella tavalla, tosin ei itsestään, vaan jonkun toisen sitä koskettavan esineen sysäyksestä. Sillä liikunto-, tuntemis- ja ajatuskyky ei mielestäni mitenkään voinut kuulua kappaleen olemukseen; päin vastoin herätti se ihmetystäni että eräissä kappaleissa oli sellaisia kykyjä.
Entäpä jos nyt otaksun että joku tuollainen voimallinen ja, luvalla sanoen, ilkeämielinen pettäjä on jokaisessa asiassa peijannut minua minkä on voinut: voinko silloin väittää että minulla toden teolla on vähintäkään kaikesta siitä, minkä ylempänä sanoin kuuluvan ruumiin olemukseen? Tarkastan, ajattelen, tuumailen. Ei mikään näy soveltuvan. Väsyttävää olisi luetella niitä tässä turhan päiten uudelleen. Entä niistä, jotka sanoin kuuluvan sieluun, esim. ravinto tai liikuntoni? Kun ei minulla enään ole ruumista, eivät tietysti nämäkään ole muuta kuin kuvitelmia. Entä aistiminen? Sekään tietysti ei käy päinsä ilman ruumista, ja unissani minulla taas on ollut olevinaan paljonkin aistimuksia, jotka sitten olen huomannut perättömiksi. Ajatteleminen? Kas tässä sen löydän! Ajatteleminen se on ainoa, jota minusta ei voi erottaa. Ja sen ohessa pysyy varmana tuo edellinen: Minä olen. Mutta kuinka kauan? Nähtävästi niinkauan kuin ajattelen; sillä voisihan tapahtua, että, jos kokonaan lakkaisin ajattelemasta, samalla kokonaan lakkaisin olemastakin. Nyt en myönnä mitään, joka ei välttämättömästi ole totta. Olen siis tarkalleen sanottuna ainoastaan ajatteleva olio, toisin sanoen sielu, henki, äly eli järki,—sanoja joiden merkitys minulle tähän asti on ollut tuntematon! Olenpa siis kuin olenkin todellinen, oleva olio. Mutta minkälainen olio? Sanoin ajatteleva. Entä muuta? Koetan kuvitella mielessäni olenko ehkä vielä jotain muutakin. Moinen jäsen-liitelmä, jota sanotaan ihmisruumiiksi, minä en ole; en myöskään ole noihin jäseniin puhallettu ilma, tuulahdus, tuli, höyry tai hengähdys, enkä mitään muutakaan, jota voin kuvitella. Oletinhan ettei näitä kaikkia ole olemassakaan, vaan siitä huolimatta minä kuitenkin olen jotain.
Mutta voisihan ehkä olla niinkin, että nuo samat ainekset, jotka oletan olemattomiksi, kun en niitä tunne, kuitenkin todellisuudessa kuuluvat siihen minääni jonka tunnen? Sitä en tiedä, enkä siis tahdo semmoista väitellä. Voin arvostella ainoastaan sellaista, jonka tunnen ja tiedän. Tiedän vaan sen että olen, ja kysyn: mitä on se minä, jonka olemisen tiedän? Varmaahan on ettei tämän minäni semmoisenaan tunteminen voi riippua mistään sellaisesta jonka olemassa-oloakaan en vielä tiedä ja jota minun siis täytyisi mielikuvituksellani kuvitella. Mutta juuri nuo sanat mielikuvitus ja kuvitteleminen ne muistuttavatkin minua erhetyksestäni, sillä pelkkää kuvitteluahan se itse asiassa olisi, jos mielikuvituksen avulla kokisin saada selville mitä olen. Mielikuvitushan ei ole muuta kuin aineellisen olion haamun eli kuvan sisällistä katselua. Mutta tähänastinen tietoni sanoo ainoastaan että minä olen olemassa, vaan että sitävastoin kuvat sekä ylipäänsä kaikki, mikä kuuluu aineellisten kappalten olemukseen, mahdollisesti ovat pelkkiä unelmia. Ja kun taas tämän huomaan, niin on tietysti yhtä mieletöntä kysyä juuri mielikuvitukseltani mitä olen, kuin jos sanoisin: olen juuri päässyt hereille ja käsitän jo osan totuudesta; mutta koska en vielä käsitä kyllin selvästi, niin nukahdan tahallani uudelleen, jotta unissani saisin tosiperäisemmän ja selvemmän tiedon siitä, mitä nyt vasta osaksi käsitän. Tiedän siis ettei mikään niistä ominaisuuksista, joita voin mielikuvituksen avulla käsittää, voi kuulua siihen tietoon itsestäni mikä minulla nyt on, ja että on tarpeellista mitä tyystimmin vierottaa henkeni noista ominaisuuksista, jotta se pääsisi mahdollisimman selvään käsitykseen omasta itsestään.
Mutta mitä siis olen?
—Olen ajatteleva olio.
Mitä on ajatteleva olio?