No mutta kaiken varmasti minä nyt ainakin tällä kertaa katselen tätä paperia aivan valvovin silmin; päässäni, jota liikutan, ei ole unta niin hituakaan; tieten, taiten ja tuntien ojennan vielä kättänikin. Näin selvillä eivät olisi asiat, jos nukkuisin.

Niinpä niin. Tarvitsee vain muistaa, että usein muulloinkin olen unissani ajatellut aivan samoin—ja pettynyt. Tarkemmin tätä ajatellessani käy mahdottomuus saada valvomistilaa selvillä tunnusmerkeillä erotetuksi nukkumisesta niin ilmeiseksi, että oikein ällistyttää, ja vähältä puuttuu ettei juuri tämä ällistymiseni saa minua uskomaan että nykyinen tilani sittenkin on unennäköä.

Mutta olkoonpa niinkin että tämä kaikki on unta ja ettei siis näkemykseni erikoiskohdissaan, nim. että nyt avaan silmiäni, liikutan päätäni, ojentelen käsiäni, ehkäpä ei sekään että minulla ylipäänsä on tällaiset kädet ja tällainen koko ruumis, ole tosia, niin on kai kuitenkin myönnettävä että ne esineet, joita minä tässä unissani olen näkevinäni, ovat ikäänkuin jonkunlaisia maalattuja kuvia, jotka eivät ole voineet syntyä muutoin kuin todellisia esineitä jäljittelemällä, ja etteivät siis ainakaan nämä silmäni, pääni, käteni ja koko ruumiini olioina yleensä ole ainoastaan kuviteltuja, vaan myöskin todellisia. Eiväthän maalaritkaan edes kuvatessaan niin oudonmuotoisia olentoja kuin sireenejä ja satyyrejä, voi kyhätä niiden haamuja aivan uppi uusista ja olemattomista aineksista, vaan he sommittelevat niitä ajattelemalla eri eläinten jäseniä yhteen. Ja jospa jonkun onnistuisikin keksiä jotakin siihen määrään uutta, ettei kerrassaan mitään sentapaista olisi ennen nähty ja joka niinmuodoin olisi kauttaaltaan mielikuvituksen luoma valhekuva, niin ainakin siihen käytettyjen värien täytyisi olla todellisia värejä.

Sama täytyy olla asianlaita silmieni, pääni, käsieni j. n. e. suhteen, mitä niiden yleisolemukseen tulee. Olkoonpa siis vielä että ne myöskin olioina yleensä olisivat vain kuviteltuja, niin täytyy ainakin todellisuudessa olla olemassa toisia vieläkin yksinkertaisempia ja yleisempiä olioita, jotka muodostavat ne todelliset värit, mistä ajatuksissamme olevat esineiden kuvat ovat tehdyt, olkootpa sitten kuvat itsessään todellisia tahi ei.

Tätä lajia näyttää olevan aine yleensä ja sen ulottuvaisuus; samoin ulottuvaisten esineiden muoto, kvantiteetti eli koko ja luku, samoin paikallisuus ja aika y. m. Tästä syystä siis ehkä saatamme pitää epäiltävinä sellaiset tieteet kuin fysiikin, tähtitieteen, lääketieteen, samoin kuin muutkin tieteenhaarat, jotka ovat riippuvaisia yhdistettyjen esineiden havaitsemisesta, mutta sitävastoin luvunlasku, mittausoppi ja muut sellaiset, joiden esineinä ovat kaikkein yksinkertaisimmat, ja yleisimmät käsitteet ja joille on jokseenkin yhdentekevää ovatko niiden käsittelemät esineet olemassa taikka ei, ne kait ainakin sisältävät varmoja ja epäilemättömiä tietoja. Onhan kaksi ynnä kolme aina viisi, samoin kuin neliössä neljä sivua, nukuinpa taikka valvoin. Mahdottomalta siis näyttää että näin ilmiselviä totuuksia voisi koskaan epäillä.

Mutta sydämmeni syvyyteen on kätkettynä eräs vanha juurtunut luulotus, että on muka olemassa eräs kaikkivoipa Jumala, joka on luonut minutkin sellaiseksi kuin olen. Mistä tiedän ettei hän ole laittanut esim. niin, että maa sekä taivas ulottuvaisuuksineen, muotoineen, kokoineen ja paikallisuuksineen itse asiassa ovat olemattomia, vaan että ne kaikki ainoastaan näyttävät olevan olemassa sellaisina kuin minä ne nyt käsitän? Mistä tiedän ettei laskiessani yhteen kaksi ja kolme, lukiessani neliön sivuja tahi muussa ehkä vielä helpommassa asiassa minun laitani ole sama kuin usein monen muunkin, nimittäin että erehdyn juuri siinä, minkä luulen kaikkein parhaiten tietäväni? Niin suuresti toki ei Jumala liene aikonut minua pettää, sillä sanotaanhan hänen olevan ikihyvän. Mutta jos hyvyytensä ei olisi sallinut hänen luoda minua sellaiseksi, että aina ja kaikessa petyn, niin olisi kai saman syyn pitänyt estää minua konsaan pettymästä; mutta niinhän nyt ei ole asian laita. Ehkäpä on niitäkin, jotka mieluummin tahtovat kokonaan kieltää moisen kaikkivoivan Jumalan olemassa-olon, kuin myöntää kaikki muut asiat epävarmoiksi. Heidän mielipiteitään en käy tässä vastustelemaan ja olkoon siis tuo juttu Jumalasta kokonaan perätön, mielikuvituksen luoma sekin. Selittäkööt siis kieltäjät huoleti joko jonkunlaisen sallimuksen, sattuman taikka olioiden ikuisen kehityksen työksi sen, että olen sukeutunut siksi mikä olen, ainakin on heidän myönnettävä että pettyminen ja erehtyminen on heikkouden ja epätäydellisyyden merkki. Kuta vähäpätöisemmäksi he niinmuodoin olemukseni alkuunpanijan merkitsevät, sitä varmemmaksi käy epätäydellisyyteni ja sen mukaan ainainen erehtyväisyytenikin.

Näitä perusteita vastaan ei minulla tosiaankaan ole mitään muistutettavaa. Olen lopullisesti pakotettu tunnustamaan ettei ennen uskomissani totuuksissa ole ainoatakaan, jonka pätevyys olisi epäilemätön, ja tämä epäileminen ei tapahdu ajattelemattomuudesta eikä kevytmielisyydestä, vaan painavista ja hyvin mietityistä syistä. Varmuutta saavuttaakseni täytyy siis lakata niitä uskomasta yhtä tyystin kuin jos olisivat aivan ilmeisesti vääriä.

Mutta eipä riitä vielä sekään että olen tämän kaiken kerran huomannut, on myös muistettava pitää sitä mielessäni. Sillä myötäänsä palajavat tajuntaani nuo vanhat rakkaat luulelmat. Juurtuneen tavan ja jokapäiväisen tottumuksen voimalla ne valtaavat herkkäuskoisen mieleni, melkeinpä vastoin tahtoanikin. En koskaan voi vierautua niihin myöntymästä ja luottamasta, jos vaan oletan ne sellaisiksi kuin ne todella ovat, nimittäin tosin jonkun verran epäiltäviksi, kuten jo on osotettu, mutta kuitenkin sangen todennäköisiksi, ja että niitä muka on paljoa järkevämpää uskoa tosiksi kuin kiistää kokonaan perättömiksi. Parasta siis että taiten tahtoen itse petän itseäni päinvastaiseen suuntaan ja uhmallakin jonkun aikaa otaksun kaikki varmimmatkin tietoni vääriksi kuvitelmiksi, kunnes sitten etuluulot kumpaiseltakin puolelta pääsevät tasapainoon eikä mikään huono tottumus enää voi horjuttaa arvostelukykyäni saamasta oikeata tietoa todellisuudesta semmoisena kuin se on. Tiedänhän ettei tästä ole peljättävissä mitään vaaraa eikä erhetystä tai että antaisin liian suuren vallan epäuskoisuudelleni, sillä eihän harrastukseni esineenä nyt ole käytännöllisen elämäni suuntaaminen, vaan ainoastaan teoreettisen tiedon saavuttaminen.

Oletan siis että ei Jumala, joka on hyvä ja itse totuuden lähde, vaan joku voimallinen ja viekas hornan henki on oikein tarmonsa takaa yltäytynyt minua pettämään. Taivaan avaruus, ilma, maa, värit, muodot, äänet, sanalla sanoen: koko ulkoinen maailma ei ole mitään muuta kuin sikermä pettäviä unia, joilla hän on osannut kietoa herkkäuskoisuuteni pauloihinsa. Katselen itseäni. Minulla ei ole käsiä, ei silmiä, ei lihaa eikä verta, ei aisteja: harhaluulo vain, joka uskottelee minulla sellaisia olevan. Piinnyn itsepintaisesti tähän uuteen käsitykseeni ja pysyn siinä. Jospa sitten en kykenisikään pääsemään oikean totuuden perille, niin pidänhän ainakin visusti varalta sitä, minkä todella varoa voinkin, nimittäin etten usko vääriä luulelmia ja etten päästä tuota petturihenkeä enään valamaan viekotuksiansa mieleeni, olkoonpa hän sitten kuinka voimallinen ja ovela tahansa.

Mutta työlästä on tämäkin. Jonkunlainen kaihon tunne painostaa mieltäni ja vetää sitä väkisinkin entisen elon tottumuksiin. Olen kuin vanki, joka uneksuu olevansa vapaa, ja aavistaessaan, että tuo kaikki onkin vain pettävää unta, heräämisen pelosta jälleen vienosti vaivahtaa unettaren viehteleviin verkkoihin. Samoin minäkin miltei tahallani uinahdan uudelleen entisiin mielipiteihini ja pelkään heräämistä äskeiseen käsitykseeni, jottei suloista lepoani seuraisi työläs valvomisen aika, joka, toivotun valon sijasta, olisi vietettävä jo kerran poistettujen vaikeuksien selkenemättömissä pimennoissa.