Mutta ennenkuin ryhdyn viimeksi mainittua seikkaa tarkemmin tutkimaan ja syväydyn sisemmälle muihin siitä johtuviin totuuksiin, haluan viivähtää hetkisen itse Jumalan tuntemisessa. Tahdon kehitellä mielessäni Hänen ominaisuuksiaan sekä, mikäli pimeydessä harhailevan järkeni silmä sietää, ihmetellen ja ylistäen kohottaa katseeni tämän mittaamattoman valon ihanuutta tähyämään. Sillä niinkuin me uskolla käsitämme tulevaisen elämän suurimman autuuden olevan Jumalallisen majesteetin kirkkauden katselemista, samoin on tämä katselu meillä jo nytkin, maallisesta vajavuudestaan huolimatta, suurimman auvon antajana.

NELJÄS MIETELMÄ.

Totuus ja epätotuus.

Viime päivieni työ on ollut yhtämittaista totuttautumista vieroittamaan henkeäni aisteista. Yhä selvemmäksi on käynyt huomioni siitä, miten vähäpätöisiä aineellisista olioista saadut tiedot ovat, verrattuina sielun ja vielä enemmän Jumalan olemuksesta saatuihin. Saavutettu tottumus on myös vaikuttanut sen, ettei ajatukseni ohjaaminen mielikuvituksella tajuttavista asioista pelkkiin aatteellisiin ja aineellisuudesta kokonaan vapaihin kysymyksiin enää tee mitään vaikeuksia. Todellapa onkin minulla paljoa täsmällisempi mielle sielusta ajattelevana oliona, s. o. sellaisena, jolla ei ole ulottuvaisuutta pituudelle, leveydelle ja korkeudelle, eikä ylipäänsä mitään aineellisia määreitä, kuin mistään aineellisesta kappaleesta. Kun tämän ohessa huomaan olevani kiedottu epäilemiseen joka taas osottaa vajavaisuuttani ja riippuvaisuuttani, sukeutuu minulle selvä ja täsmällinen mielle olennosta, joka on riippumaton ja täydellinen, toisin sanoen Jumalasta. Siitä taas, että tällainen mielle minussa on eli että minä moisen mielteen kera olen olemassa, syntyy niin ilmiselvä johtopäätös Jumalan olemassa-olosta, samoinkuin siitäkin että oma olemassaoloni joka hetki riippuu hänestä, etten ylipäänsä voi luulla että selkeämpi ja varmempi tieto mistään asiasta olisi ihmisjärjelle mahdollinen. Tämän ohessa häämöittää jo edessäni polku, jota myöten totisen Jumalan, kaiken tiedon ja viisauden lähteen katselemisesta voidaan päästä olevaisuuden muiden osain käsittämiseen.

Sillä ensiksikin huomaan kokonaan mahdottomaksi että Jumala koskaan voisi minua pettää. Osottaahan näet kaikkinainen vilppi ja pettäminen aina jotakin vajavuutta ja puutetta. Tosin näyttää pettämisen kyky todistavan jonkunlaista nerokkuutta ja voimaa, mutta yhtä epäilemättömästi taas pettämisen halu osottaa joko kehnoutta tahi heikkoutta, jommoinen ei Jumalalle sovellu. Edelleen on minussa eräs kyky, jota sanon ahtaammassa merkityksessä ajatuskyvyksi ja jonka tietysti olen saanut Jumalalta kuten kaiken muunkin mitä minussa on. Koska hän kerran ei voi olla tahtonut minua pettää, ei hän tietysti myöskään ole antanut minulle sellaista ajatuskykyä, joka oikein käytettynä koskaan saattaisi minut erehtymään.

Tämä kaikki olisi aivan selvää, ellei epäilystä synnyttäisi se johtopäätös, joka tästä näkyy olevan tulossa, nimittäin etten minä näin ollen voisi koskaan erehtyä. Sillä jos kaikki mitä minussa on, on Jumalasta alkuisin ja hän taas puolestaan ei ole antanut minulle mitään ominaisuutta, joka veisi erhetykseen, niin en tietysti voi koskaan erehtyä. Niin kauvan kuin ajattelen Jumalaa ja kokonaan olen häneen kiintyneenä, en todella löydäkään mitään syytä erhetykseen tai pettymiseen. Mutta kun jälleen käännyn omaan itseeni, huomaan olevani kietoutunut lukemattomiin erhetyksiin. Tutkiessani näiden erhetysten syitä huomaan ensinnäkin että tajunnassani väikkyy kaksi perin vastakkaista miellettä: toinen on Jumalan, kaikkein täydellisimmän olennon todellinen ja oloperäinen mielle, toinen taas on mielle, jonka sisällyksenä on kaiken täydellisyyden äärimmäinen vastakohta, olemattomuus, «ei mitään», ja joka siis luontojaan on kieltoperäinen. Itse olen asetettuna näiden kahden, Jumalan ja «ei minkään», korkeimman olennon ja tyyni tyhjän olemattomuuden keskivälille sillä tavalla, ettei minussa, mikäli olen tuon korkeimman olennon luoma, ole mitään joka veisi pettymiseen tai erhetykseen, mutta mikäli sitävastoin «ei mitään», siis olemattomuus, on osana minussa, mikäli en itse ole tuo korkein ja täydellisin olento, vaan päinvastoin monien vajavuuksien alainen, sikäli on erehtyväisyyteni aivan luonnollinen. Erehtyminen semmoisenaan ei siis ole mitään tosiolevaista, jonka olemisperusteena olisi Jumala. Se on päinvastoin pelkkää vajavuutta, niinmuodoin tyhjyyttä. Sen tähden en minä myöskään erehtymiseeni tarvitse mitään erityistä, Jumalan sitä varten antamaa kykyä, vaan tapahtuu tämä vaurio minulle suorastaan siitä syystä, että se ajatuskyky, jonka Jumala on minulle antanut totuuden perille päästäkseni, ei ole minussa täydellinen.

Mutta tämä tulos ei vielä ole kaikin puolin tyydyttävä. Erehdys ei näet ole puhdas kielle eli tyhjyys. Se on päinvastoin jotakin enempää, nimittäin sellaisen tiedon puute, joka minulla pitäisi olla. Mutta katsellessani Jumalan olemusta näyttää mahdottomalta että hän olisi antanut minulle jonkun kyvyn, joka ei olisi laatuansa täydellinen, vaan josta päinvastoin olisi riistetty pois joku etevyys, joka sillä oikeastaan pitäisi olla. Sillä jos kerran tavallisen taideniekan teokset ovat sitä täydellisempiä kuta taitavampi on niiden tekijä, niin mitenkä on sitten kaiken olevaisen kaikkivoipa luoja voinut tehdä jotakin, mikä ei olisi kaikin puolin ehdottomasti täydellistä? Epäilemättähän Jumala olisi voinut luoda minut kokonaan vapaaksi erehtyväisyydestä, ja varmaan hän myöskin aina tahtoo sitä mikä on parasta. Olisiko siis parempi että minä olen erehtyväinen kuin erehtymätön?

Tarkemmin ajatellen huomaan jo aluksi ettei minun sovi ihmetellä sitä että Jumala on tehnyt jotakin, jonka syitä en ymmärrä, ja ettei minun silti ole syytä epäillä hänen olemassa-oloaan, vaikka huomaan olevan olemassa vielä muitakin asioita, joista en käsitä minkätähden tai millä tavalla hän on ne tehnyt. Sillä kun jo kyllin selvästi tiedän että minä luonnostani olen aivan heikko, ahtaisiin rajoihin kahlehittu olento, vaan että Jumalan olemus sitävastoin on mittaamaton, käsittämätön, ääretön, niin selviää jo tästä että hän on voimallinen tekemään lukemattomia tekoja, joiden syyt minulle jäävät tietämättömiksi. Jo yksin tästä syystä onkin fysiikin alalla aivan turhaa etsiä n. s. tarkoitussyitä esiintyviin ilmiöihin, sillä Jumalan tarkoituksia ei mielestäni voida tutkistella tekemättä itseämme syypäiksi kevytmieliseen isottelemiseen.

Mutta paitsi sitä on huomattava että tutkiessamme Jumalan käsialain täydellisyyttä ei ole katsottava jotakuta yksityistä esinettä erinänsä, vaan olevaisuuden kaikkeutta kokonaisuudessaan. Sillä moni esine, jota yksinään katsottuna ehkä syystäkin voisi pitää hyvin vaillinaisena, on kuitenkin maailman kaikkeuden osana aivan täydellinen. Vaikken siis siitä lähtien, kuin rupesin kaikkea epäilemään, vielä tähän päivään asti ole päässyt varmaan tietoon minkään muun olion paitsi itseni ja Jumalan olemassa-olosta, niin eri kuitenkaan, niin pian kuin olen oppinut tuntemaan Jumalan ääretöntä kaikkivaltaa, ole oikeutettu kieltämään ettei hän olisi luonut tahi ainakin voinut luoda paljon muitakin olioita ja että siis minulla olevaisuuden kaikkeudessa on ainoastaan osan eikä suinkaan kokonaisuuden rooli ja merkitys.

Lähemmin tutkiessani itseäni ja erhetysteni laatua (ainoat jotka todistavat minussa olevan jotakin vajavaisuutta), huomaan niiden johtuvan kahdesta yhteen-vaikuttavasta syystä, nimittäin tietokyvystäni ja valitsemiskyvystäni eli tahdon vapaudesta, siis ymmärryksestäni ja tahdostani. Pelkän ymmärrykseni avulla en näet myönnä enkä kiellä mitään, vaan tajuan sillä ainoastaan olioiden mielteitä, joista sitten tahtoni mukaan muodostan joko myöntäviä tahi kieltäviä arvostelmia. Ymmärryksessä semmoisenaan ei siis ole lainkaan erehdystä tämän sanan varsinaisessa merkityksessä. Eikä vielä senkään vuoksi että on olemassa epälukuinen joukko olioita, joista minulla ei ole mitään mielteitä, käy sanominen että ymmärrykseni olisi noita mielteitä vailla ja että siltä siis niihin nähden puuttuisi jotakin mikä kuuluu tietokykyni olemukseen, vaan on asianlaita yksinkertaisesti se, ettei tajunnassani niitä ole. Sillä eihän ole mitään perustetta sille väitteelle että Jumalan asiana olisi ollut antaa minulle laajempi tietokyky kuin mitä hän on antanut. Ja vaikka hänen tekijätaitonsa onkin täydellinen, niin ei siitä suinkaan seuraa että hän olisi ollut velvollinen varustamaan jokaisen käsialansa kaikilla niillä täydellisyyksillä, joita hän ylipäänsä saattoi johonkuhun teokseensa panna. En liioin voi valittaa sitäkään, etten muka olisi saanut Jumalalta tarpeeksi laajaa ja täydellistä tahtoa eli valitsemisvapautta, sillä onhan tämä kykyni todellisuudessa aivan rajaton. Edelleen on tärkeätä huomata etteivät muutkaan kykyni ja ominaisuuteni ole niin tuiki täydelliset tahi niin pitkälle kantavat, etteivät ne voisi olla paremmatkin. Katsellessani esim. äly-kykyäni, huomaan että se on perin vähäinen ja rajoitettu, ja samalla muodostankin itselleni mielteen eräästä paljoa suuremmasta, vieläpä kaikkein suurimmasta ja äärettömästä älystä, jonka juuri sen vuoksi, että kykenen muodostamaan tuollaisen mielteen, tajuan kuuluvaksi Jumalan olemukseen. Jos vielä samalla tapaa tarkastelen esim. muistokykyäni, mielikuvitustani tai mitä muuta hyvänsä, niin en tapaa niiden joukossa ainoatakaan, joka ei Jumalan mittaamattoman täydellisyyden rinnalla olisi aivan vähäpätöinen ja ahtaisiin rajoihin kytketty. Tahtoni, vaalivapauteni, on ainoa, joka on niin suuri, etten voi muodostaa miellettäkään mistään suuremmasta. Tämän kyvyn nojalla juuri etupäässä ymmärränkin itseni Jumalan kuvaksi ja hänen kaltaisuuteensa luoduksi. Sillä vaikka jumalallinen tahdon vapaus minun vapauteni rinnalla onkin ylitse kaiken vertailun suurempi, niin hyvin siihen liittyvän viisauden ja vallan vuoksi, jotka tekevät sen järkähtämättömän vahvaksi ja tehoisaksi, kuin myöskin hänen tahtonsa paljoa laajemman ulottuvaisuuden tähden, niin ei se kumminkaan semmoisenaan, pelkkänä valitsemisvapautena, ole minun vapauttani suurempi. Itse asiassahan vaalivapaus ei ole mitään muuta, kuin että voin tehdä jotakin tahi jättää tekemättä (myöntää tai kieltää, tavoittaa tai välttää) eli tarkemmin sanoen: että olen sellaisessa suhteessa tajuntani sisällykseen ettei mikään ulkonainen voima pakota minua myöntämään eikä kieltämään, tavoittamaan eikä välttämään mitään, joka esiintyy näiden vaihtopuolien eteen tajunnassani. Toiselta puolen on huomattava ettei todellisen vapauden edellytyksenä suinkaan ole ainainen mahdollisuus kallistua kummalle vaihtopuolelle hyvänsä. Päinvastoin on vaalini todellisuudessa sitä vapaampi, kuta ratkaisevammin kallistun toiseen vaihtopuoleen, joko siitä syystä että ilmeisesti näen toden ja hyvän olevan sillä puolella, taikka sen tähden että Jumala sillä tavoin suunnitsee ajatusteni sisimmän kulun. Ei myöskään Jumalan armo eikä luonnollinen tieto koskaan vähennä vapauttamme, vaan päinvastoin ne sitä lisäävät ja vahvistavat. Itse asiassa tuo yhtäkaikkisuuden kanta, jolla olen silloin kun ei mikään syy kehota minua enemmän toiseen kuin toiseenkaan vaihtopuoleen, on vasta vapauden alhaisin aste. Tämä kanta ei näet suinkaan osota mitään täydellisyyttä vapaudessani, vaan ainoastaan aktiiviseen tahtomiseen tarvittavan tiedollisen pohjan puutetta. Sillä jos aina selvästi näkisin millä puolella tosi ja hyvä on, niin en milloinkaan tarvitseisi tuumailla tehdäkseni valintani tarjona olevain tiedollisten arvostelmain tahi käytännöllisten tahtomismahdollisuuksien välillä. Silloin olisin kyllä täydellisesti vapaa, mutta en milloinkaan yhtäkaikkinen ja piittaamaton.