Edellä sanotusta selviää ettei Jumalan minulle lahjoittama tahtomiskyky semmoisenaan ole syynä erhetyksiin, sillä se tarjoo minulle aivan riittävästi tilaisuutta vapaasti valitsemaan toden ja epätoden, hyvän ja pahan välillä, ja on muutoin laatuansa aivan täydellinen. Ei niihin myöskään ole syynä älyni eli ymmärrykseni, sillä Jumalasta lähteneenä tajuaa tämä kyky aivan varmaan kaikki tajuttavansa ihan oikein, jotenka tässäkään ei ole sijaa millekään pettymiselle.
Mutta mistä sitten ovat erhetykseni syntyisin? Siitä ainoasta syystä että tahtoni ulottuu kauvemmas kuin älyni. Kun en tule pitäneeksi tahtomistani niissä rajoissa, joihin tietämiseni on suljettu, vaan sallin sen ulottua asioihin, joita en tiedäkään, niin tapahtuu helposti että tahtoni, yhtäkaikkisuuden kannalta vailahtaa totuuden ja hyvän vastakkaiselle puolelle. Siten syntyvät sekä tietopuoliset erhetykseni että siveelliset hairahdukseni.
Tahdon valaista näitä seikkoja moniailla esimerkeillä. Kun tässä näinä päivinä, tutkiessani olisiko maailmassa mitään tosiolevaista, huomasin oman olemassa-oloni seuraavan juuri siitä, että minä tätä kysymystä tutkistelin, niin ei se arvostelma, jolla olin pakotettu myöntämään tämän selvän tietämiseni sisällyksen todeksi, suinkaan johtunut siitä, että joku ulkonainen voima olisi ajanut minua sitä myöntämään, vaan se valtava selvyys ja valo, joka ilmeni tiedossani, synnytti yhtä valtavan viettymyksen tahtooni, ja niin tapahtui puheena olevan arvostelman omaksuminen todeksi minun puoleltani sitä omavaraisemmin ja vapaammin, kuta vähemmän välinpitämätön (indifferentti) olin sitä tekemään. Nyt tiedän siis että minä itse ajattelevana oliona olen olemassa. Mutta samalla huomaan myöskin että tajunnassani väikkyy jonkunlaisen aineellisen maailman mielle. Nyt syntyy kysymys: onko se ajatteleva olio, joka on minussa eli oikeammin joka minä itse olen, jotakin tuosta aineellisesta maailmasta eriäväistä, vai ovatko nämät kaksi yhtä ja samaa oliota. Kun ei ymmärryksessäni vielä toistaiseksi esiinny mitään syytä, joka kehottaisi pitämään toista mahdollisuutta uskottavampana kuin toistakaan, niin olen aivan yhtäkaikkinen myöntämään tahi kieltämään toista enemmän kuin toistakaan, samoin kuin siihenkin että jätän arvostelman muodostamisen kokonaan sillensä.
Tämä yhtäkaikkisuus ei ulotu ainoastaan niihin asioihin, joista ymmärrykseni ei ole saanut mitään tietoa, vaan yleensä kaikkeen mitä se tuumailun tapahtuessa ei kyllin tarkasti tunne. Nyt voi käydä niin että on olemassa joitakin hyväksyttäviä arveluita, jotka kehottavat kallistumaan toiseen vaihtopuoleen, vaan tieto siitä, että puolustimet ovat pelkkiä arveluita, eikä varmoja, epäilemättömiä tietoja, riittää ajamaan hyväksymiseni aivan päinvastaiselle taholle. Tämän olen myöskin näinä päivinä saanut riittävästi kokea, kun otaksuin kaikki entiset täydellisinä varmuuksina pidetyt tietoni kokonaan vääriksi, ainoastaan siitä syystä että olin huomannut niitä eräässä katsannossa voitavan epäillä. Oikea ja pettämätön menettely silloin, kun en riittävän selvästi ja täsmälleen voi erottaa totuutta valheesta, on se että kokonaan jätän arvostelman sellaisesta asiasta tekemättä. Sillä joko arvostelmani olisi kieltävä tai myöntävä, sisältäisi se kumpaisessakin tapauksessa vaalivapauden väärinkäyttämisen. Jos näet käännyn sille puolelle, joka on väärä, on pettymiseni ilmiselvä. Jos taas omaksun toisen, niin osun kyllä sattumalta oikeaan, mutta arvostelmani on silti virheellinen, sillä luonnollinen järki käsittää selvästi että älyllisen tajuamisen tulee käydä tahdon suuntaamisen edellä.
Tässäpä juuri, vaalivapauden väärinkäyttämisessä, onkin se puuttuvaisuus, joka muodostaa erhettymisen. Puuttuvaisuus on itse käyttämistoiminnossa, siinä miten minä sen suoritan, eikä suinkaan Jumalalta saamassani kyvyssä eikä myöskään sen käyttämisessä mikäli tämä hänestä riippuu. Eihän näet ole mitään syytä valittaa siitä ettei Jumala ole antanut minulle suurempaa älyä eli terävämpää luonnollista järkeä kuin minkä hän on antanut, koska jo äärellisen älyn luonto on sellainen, että paljonkin asioita jää siltä käsittämättä, samoin kuin taas luodulle järjelle on luonnonomaista että se on äärellinen. On päinvastoin syytä kiittää häntä, joka ei koskaan ole ollut minulle mitään velkaa, siitä mitä hän on minulle lahjoittanut, eikä suinkaan nureksia että hän olisi minulta riistänyt tai vienyt pois mitä hän ei ole antanut.
Eipä vielä siinäkään ole valittamisen varaa, että olen häneltä saanut laajemmalle ulottuvan tahdon kuin älyn. Sillä kun tahtoni on yksi ja jakautumaton, niin ei sen luonto näytä sallivan että siitä voitaisiin mitään vähentää; ja kuta ulottuvampi se todella on, sitä suuremmassa kiitollisuuden velassa olen minä sen antajalle.
Ei liioin sovi sanoa että Jumala avustaisi minua niiden tahdonilmausten esiinsaamisessa tahi niiden arvostelmain muodostamisessa, joissa erhetykseni tapahtuu. Sillä näitä toimintoja vastaan, mikäli ne Jumalasta riippuvat, ei ole mitään muistutettavaa enemmän totuuden kuin hyvyydenkään kannalta katsoen. Onpa vielä luettava minulle suuremmaksi täydellisyydeksi että kykenen saamaan nuo toiminnot aikaan, kuin jos en kykenisi. Itse tuo puuttuvaisuus taasen, joka on varsinainen ja yksinomainen syy kaikkiin erhetyksiin ja hairahduksiin, ei kaipaa olemassa-oloonsa mitään avustamista Jumalan puolelta, se kun ei itsessään ole mikään olio; ja jos sen aiheuttavaksi syyksi oletetaan Jumala, niin ei sitä silloin ole nimitettäväkään puuttuvaisuudeksi, vaan ainoastaan kielteeksi. Sillä Jumalassa ei suinkaan ole mitään puuttuvaisuutta sen vuoksi, että hän on varannut minulle vapauden hyväksyä tai olla hyväksymättä ajatuksia, joista ymmärrykseni ei ole saanut häneltä selvää käsitystä, vaan kieltämättä on puuttuvaisuus minussa, kun käytän tätä vapautta väärin muodostaessani arvostelmia asioista, joita en käsitä.
Epäilemättä olisi Jumalan ollut helppo menetellä niinkin että nykyiselläkin tahdon vapaudella ja tällä rajoitetulla tietokyvyllä varustettuna, mikä minulla nyt on, yhtäkaikki olisin vapaa erehtymisestä. Sen hän olisi voinut tehdä joko siten, että olisi antanut älylleni selvän ja täsmällisen käsityksen kaikista niistä asioista, jotka koskaan tulisivat tuumailuni esineeksi, taikka siten, että olisi unohtumattomasti painanut muistooni sen, ettei mistään asiasta pidä muodostaa arvostelmaa ellen ole sitä selvään ja täsmälleen käsittänyt. Helposti ymmärrän myöskin että, jos ajattelen itseäni joksikin kokonaiseksi, minusta olisi ollut sukeutuva jotakin melkoisesti täydellisempää kuin mitä nyt olen, jos nimittäin Jumala olisi minut semmoiseksi aikonut. Mutta silti en voi kieltää etteikö maailman kaikkeus kokonaisuudessaan esiintyisi täydellisempänä sen kautta, että jotkut sen osat ovat erhettymisen alaisia, toiset eivät, kuin jos kaikki olisivat aivan samanlaisia.
Ja omasta puolestani minulla taas ei suinkaan ole syytä valitella siitä, että Jumala on antanut minun näyteltäväkseni maailmassa sellaisen osan, joka ei ole kaikkein etevin ja täydellisin. Sillä minulla on nykyisessä asussani kylläkin mahdollisuutta välttää erehtymistä. Tosin en siihen kykene ensiksi mainitulla äsken puheena olleista tavoista, siihen kun vaadittaisiin kaikkein tuumailun alaisten asiain selvää käsittämistä. Vaan jälkimmäisellä tavalla se kyllä käy päinsä; sillä tämähän perustuu ainoastaan siihen, että muistan olla muodostamatta arvostelmaa silloin kun totuus asiassa ei ole minulla selvillä. Tietysti en voi yhtämittaa säilyttää tätä yhtä ja samaa ajatusta tajunnassani, mutta sen sijaan voin kyllä tarkkaavaisen ja usein uudistetun mietiskelyn kautta päästä siihen, että muistan tuon tärkeän päätökseni joka kerta kun tarve vaatii ja siten saavutan kuin saavutankin vapauden erhettyväisyydestäni.
Ja tämäpä juuri onkin ihmisen suurin ja tähdellisin täydellisyys. Hyöty tämänpäiväisestä mietiskelystäni ei siis suinkaan ole vähäinen. Olenhan saanut selville erhettymisen ja epätotuuden syyn! Ja mikään muu kuin mitä tässä olen selittänyt se ei voi olla. Sillä kun vaan niin ohjaan tahtoani, ettei se koskaan pääse ulottumaan muihin asioihin kuin mitkä ymmärryksessäni esiintyvät selvään ja täsmälleen tunnettuina, niin on erhettyminen kokonaan mahdoton. Onhan jokainen selvä ja täsmällinen tajuama kieltämättä jotakin. Mikään sellainen ei siis voi olla alkuisin tyhjästä, vaan täytyy sen äärimmäisenä alkuna ja perustuksena olla Jumala, täydellisyyksien täydellisyys, jossa ei petosta ole. Ja näin ollen on myöskin jokainen selvä ja täsmällinen tajuama tosi. Eikä tämänpäiväinen oppi rajoitu vielä siihen että olen saanut selville mitä minun on vältettävä pysyäkseni vapaana erehtymisestä. Olen näet samalla saanut tietää senkin mitä minun on tehtävä saavuttaakseni totuutta. Varmasti saavutan sen siten, että riittävällä tarkkaavaisuudella kiinnitän huomioni kaikkeen, minkä täydellisesti käsitän, ja että tarkoin erotan nämä asiat niistä, joista käsitykseni on verrattain sekava ja hämärä. Tämän ohjeen noudattamista olenkin tästälähin kaikella uutteruudella harrastava.