VIIDES MIETELMÄ.
Aineellisten kappalten olemus. Lisiä todistuksiin Jumalan olemassa-olosta.
Jumalan ominaisuuksissa olisi vielä paljon selvittelemistä, ja useat seikat oman itseni, toisin sanoen henkeni olemuksessa vaatisivat myös tarkempaa tutkimista. Mutta ehkäpä saan tilaisuuden toisten palata näihin asioihin. Tällä kertaa, kun olen päässyt selville siitä, mitä minun on tehtävä ja jätettävä tekemättä saavuttaakseni totuutta, on ensimmäinen ja kiireellisin tehtäväni koettaa ponnistautua ylös siitä epäilysten hetteestä, johon edellisinä päivinä vajosin. On siis ensiksikin saatava selville onko aineellisista kappaleista ylipäänsä mikään varma tieto mahdollinen. Mutta ennenkuin otan pohtiakseni kysymyksen, onko mitään sellaisia kappaleita minun ulkopuolellani edes olemassa, on minun hiukan lähemmin tarkastettava näiden kappalten mielteitä, mikäli niitä tajunnassani on tavattavissa, nähdäkseni mitkä niistä ovat selviä ja täsmällisiä, mitkä sekavia. Selvinä esiintyvät tajunnassani ko'ollisuus eli kvantiteetti, jota nimitystä filosofiassa usein selvennetään lisännöllä «jatkuva», toisin sanoen ko'on, taikka vielä paremmin ko'ollisen olion ulottuminen pituudelle, leveydelle ja korkeudelle; edelleen ulottuvaisen olion eri osain luku, suuruus, muoto, asento ja liikunto paikallisuudessa, ja vihdoin eri liikkeiden kestäntä. Nämä kaikki eivät ole minulle ainoastaan yleisesti tutut ja selvät, vaan minulla on vielä sen lisäksi epälukuinen joukko selviä erikoismielteitä erityisistä muodoista, luvuista, liikkeistä j. n. e., joiden todellisuus on siksi ilmeinen ja luontooni menevä etten niitä ensi kerran hoksatessani oikeastaan huomaakaan oppivani mitään uutta, vaan pikemmin luulen muistuvan mieleeni jotakin ennen opittua taikka että silloin vasta havaitsen mielteitä, jotka jo kauvan ovat olleet minussa, vaikken ole ennen tullut kääntäneeksi niihin huomiotani. Tärkeintä on kuitenkin että huomaan tajunnassani olevan epälukuisan joukon mielteitä olioista, jotka eivät voi olla jotakin kokonaan olematonta, vaikkei niitä mahdollisesti semmoisinaan ole missään ulkopuolella itseäni. Vaikka näet ajatukseni näistä olioista muodostuukin tavallaan vapaasti, niin eivät itse oliot kuitenkaan synny minun mielikuvituksessani, vaan on niillä kullakin oma todellinen ja muuttumaton olemuksensa. Kun esim. kuvittelen kolmiota, niin on sen ominainen olemus eli muoto aivan varmasti olemassa, muuttumattomana ja ikuisena, vaikkei sellaista yksityiskuviota ikinä olisi tavattavissa missään maailmassa ulkopuolella minua. Tämä kolmion määrätty, muuttumaton olemus ei ole minun tekemäni eikä se riipu minun tajuavasta sielustani, mikä näkyy siitäkin että kolmiolla voidaan todistaa olevan useita eri ominaisuuksia, esim. että sen kolme kulmaa ovat yhteensä yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, että suurimman kulman vastassa on pisin sivu y. m. Nämä ominaisuudet ovat nyt kaikissa tapauksissa selvinä tietoisuudessani joko tahdon tahi en, vaikkapa en aikaisemmin kolmiota kuvitellessani olisi koskaan niitä ajatellut ja siis vielä vähemmin niitä mielikuvituksellani luonut. Ei olisi myöskään asianmukaista sanoa että tuo kolmion mielle on tullut tajuntaani aistien välityksellä niistä kolmion muotoisista ulkoesineistä, joita silloin tällöin olen sattunut näkemään. Sillä voinhan ajatella lukemattomia muita muotoja, joiden mielteitä ei mitenkään voi epäillä aistien kautta tulleiksi, mutta joilla kuitenkin voin todistaa olevan useita ominaisuuksia kuten kolmiollakin. Noiden kuviomuotojen tosiperäisyys ei siis mitenkään ole kiellettävissä. Selvän tietämistoiminnon aiheuttajina minussa niiden itsessäänkin täytyy olla jotakin muuta kuin puhdas ei-mitään. Sillä onhan kaikki, mikä on tosiperäistä, itsessään jotakin, ja edellä olen taas jo riittävän laveasti todistanut että kaikki, mitä selvästi tajuan, on totta. Ja vaikkapa en olisi tätä todistusta esittänytkään, niin on henkeni olemus kieltämättä sellainen, etten voi olla myöntämättä selvästi tajuamiani asioita tosiksi, ainakin niin kauvan kuin tällainen tajunta kestää. Toiselta puolen muistan että minä ennen tätä aikaa, kun hengenelämäni vielä alkuperäisellä välittömyydellään riippui kiinni aistien esineissä, pidin kaikista varmimpana juuri niitä totuuksia, joita olin saanut tietooni kuvioista, luvuista tahi muista laskuopin, mittaustieteen elikkä ylipäänsä puhtaan ja abstraktisen matematiikin alalle kuuluvista seikoista, ja joista käsitykseni myöskin oli ehdottomasti selvä.
Mutta jos kerran yksistään siitä, että minulla tajunnassani on jonkun olion mielle, seuraa että tuohon olioon todellisuudessa kuuluu kaikki mitä minä siitä selvään ja täsmällisesti käsitän, niin eiköhän tätä suhdetta vuorostaan voisi käyttää todistuksena Jumalan olemisesta? Varmaahan on että hänen, ehdottomasti täydellisen olennon mielle on tajunnassani olemassa, yhtä hyvin kuin että siellä on jonkun kuvion tahi luvun mielle; ja aivan yhtä selvä ja täsmällinen on myös käsitykseni siitä että hänen luontaiseen olemukseensa kuuluu ikuinen olemassa-olo, kuin konsaan siitä mitä voin matemaattisesti todistaa kuuluvaksi jonkun kuvion tahi luvun olemukseen. Vaikkapa siis kaikki se, mitä tässä edellisinä päivinä olen mietiskellyt, ei olisikaan totta, niin pitäisi minulla nyt kuitenkin olla Jumalan olemassa-olosta vähintään yhtä suuri varmuus kuin tähän asti matemaattisista totuuksista. Mutta ensi näkemältä tämä ei kuitenkaan näytä aivan selvältä, vaan tuntuu siltä kuin siinä piilisi jonkunlainen sofismi. Kaikkia muita olioita ajatellessani olen näet tottunut erottamaan olemassa-olon olemisesta, ja tästä johtuu taipumukseni luulemaan että samanlainen erotus olisi mahdollinen Jumalaankin nähden. Mutta tarkemmin ajatellen huomaan aivan selvästi että Jumalan oleminen ilman olemassa-oloa on aivan yhtä mahdoton kuin kolmio, jonka kulmat yhteensä eivät olisi yhtäsuuret kuin kaksi suoraa tahi kuin on vuori ilman laaksoa. Yhtä mieletöntä kuin olisi ajatella Jumalaa, ehdottomasti täydellistä olentoa, jolta kuitenkin puuttuisi olemassa-olo, yhtä mieletöntä olisi myöskin ajatella vuorta, jonka vieressä ei olisi laaksoa.
Vaan olkoonpa niinkin etten voi ajatella Jumalaa muutoin kuin olemassa-olevana, yhtä vähän kuin vuorta ilman laaksoa, niin on huomattava ettei siitä, että minä ajattelen vuorta ainoastaan laakson yhteydessä, vielä seuraa mitään semmoista kuin että joku vuori todellakin olisi maailmassa olemassa, ja samoin ei siitäkään, että minun ajatukseeni Jumalasta sisältyy olemassa-olo, suinkaan seuraa että hän todellakin olisi olemassa. Eihän minun tajuntani eli ajattelemiseni voi pakkokeinoilla kääntää olevaisuutta mihinkään. Mutta samoin kuin voidaan kuvitella siivellistä hevosta, vaikkei millään hevosella ole siipiä, samoin voin kukaties minäkin kuvitella Jumalalle olemassaolon, vaikkei mitään Jumalaa olekaan. Päin vastoin. Tässä juuri sofismi onkin. Ettei ole mahdollista ajatella vuorta ilman laaksoa ei suinkaan sisällä sitä että joku vuori laaksoineen silti olisi jossakin paikassa olemassa, mutta kyllä sen että vuori ja laakso sekä olevina että olemattomina ovat toisistaan erottamattomat. Samoin se tosiasia, ettei Jumalaa voida ajatella muutoin kuin olemassa-olevana, sisältää sen, että olemassa-olo on Jumalan olemuksesta erottamaton, ja että siis Jumala todella on olemassa;—ei sen vuoksi että minun ajattelemiseni sen vaikuttaisi tahi pakolla hallitseisi olevaisuutta, vaan päin vastoin siitä syystä että itse tosiasian, Jumalan olemassa-olon välttämättömyys pakottaa minut niin ajattelemaan. Sillä minulla ei todellakaan ole vapautta ajatella Jumalaa ilman hänen olemassa-oloansa, toisin sanoen: en voi ajatella ehdottomasti täydellistä olentoa, joka olisi siinä määrin epätäydellinen että siltä puuttuisi tärkein kaikista täydellisyyksistä, vaikka minulla kyllä on vapaus kuvitella mielessäni hevosta joko siivelliseksi tahi siivettömäksi.
Tässä on kuitenkin vielä eräs erheellinen vastaväite torjuttava, se nimittäin että edellä esitetty Jumalan olemassa-olon välttämättömyys olisi syntynyt ajatukseeni vasta sen kautta että ensin oletin hänen omistavan kaikki mahdolliset täydellisyydet, joista olemassa-olo tiettävästi on yksi, mutta ettei muka ollut välttämätöntä tehdä tuota alku-olettamusta, yhtä vähän kuin on tarpeellista olettaa että kaikki nelisivuiset kuviot sisäytyvät ympyrään, josta tietysti seuraisi että myöskin vinoneliö sisäytyy ympyrään, mikä kuitenkin on ilmeisesti väärin. On näet huomattava että vaikkei itsessään ole ollenkaan välttämätöntä että ajatukseni ylipäänsä koskaan kohdistuisi Jumalaan, niin on kumminkin aivan välttämätöntä että joka kerta kuin se tapahtuu, joka kerta kuin mielin ajatella olevaisuuden ensimmäistä ja korkeinta olentoa ja henkeni aartehistoista ikäänkuin vetää esille hänen mielteensä, täytyy minun myöskin lukea hänen olemukseensa kuuluviksi kaikki mahdolliset täydellisyydet, vaikken niitä silloin ehkä kaikkia luettele enkä edes yksitellen tarkastelekaan. Tämä välttämättömyys se sittemmin, huomattuani että olemassa-olo myös on yksi jopa varsin tärkeä täydellisyys, oikeuttaa sen johtopäätökseni että tuollainen olevaisuuden ensimmäinen ja korkein olento on olemassa. Eihän kolmionkaan mieltäminen ole minulle mitään välttämätöntä. Mutta joka kerta kuin tahdon ajatuksissani katsella kolmikulmaista kuviota, täytyy minun ajatella sitä sellaiseksi, jonka kaikki kulmat yhteensä ovat yhtäsuuret kuin kaksi suoraa, vaikken tätä seikkaa juuri silloin erityisesti tarkkaisikaan. Kun sitävastoin tutkin mitkä kuviot sisäytyvät ympyrään, niin ei mikään pakota minua luulemaan, että kaikki nelisivuiset kuuluvat niihin, enkä sitä edes voi kuvitellakaan, niin kauvan kuin en tahdo myöntää mitään, jota en selvään ja täsmällisesti ymmärrä. On siis olemassa suuri erotus tällaisten väärien olettamisten ja todellisten, myötäsyntyisten mielteiden välillä, joista ensimmäinen ja tärkein on Jumalan mielle. Monet ovat todella ne syyt, jotka osottavat ettei tämä mielle ole mikään kuvitelma eikä minun ajatuksestani riippuvainen, vaan todellisen ja muuttumattoman olemuksen kuva. Ensiksikin se, etten voi keksiä mitään toista oliota, jonka luontaiseen olemukseen kuuluisi olemassa-olo, paitsi Jumalan; toiseksi se etten voi ajatella kahta tahi useampaa sellaista olentoa, edelleen se että samalla kuin myönnän hänen nyt olevan olemassa, huomaan myöskin että hänen ehdottomasti täytyy olla ollut ijankaikkisuudesta sekä pysyä ijankaikkisesti; ja vihdoin vielä se että huomaan Jumalalla olevan lukuisan joukon muitakin ominaisuuksia, joista minä en voi mitään vähentää enkä muuttaa.
Mutta mitä todistamistapaa ikinä käytänkin, on loppupäänä aina se, että vakuutusta saan ainoastaan niistä todisteista, jotka selvään ja täsmälleen tajuan. Täten tajuamistani todisteista taasen moniaat ovat kenen hyvänsä huomattavissa, toisia sitävastoin voidaan keksiä ainoastaan tyystin tarkkaamalla ja uutteralla tutkimisella. Mutta kerran keksittyinä pidetään jälkimmäisiä aivan yhtä varmoina kuin edellisiäkin. Niinpä esim. on selvitys siitä, että hypotenuusan neliö suorakulmaisessa kolmiossa on yhtä suuri kuin kateettien neliöt yhteensä, melkoista vaikeampi kuin että hypotenuusan vastassa on sellaisen kolmion suurin kulma. Mutta sittenkuin ensinmainittu tieto kerran on keksitty, uskotaan sitä aivan yhtä varmasti kuin jälkimmäistäkin. Mitä taas Jumalaan tulee, olisi tietoni hänestä ensimmäinen ja kaikista helpoin, ellen olisi niin kokonaan etuluulojen vallassa ja ajatuskykyni aistillisten esinekuvain saartamana. Sillä mikäpä onkaan itsessään selvempää kuin että korkein olento, ainoa, jonka luontaiseen olemukseen kuuluu olemassa-olo, todella on olemassa? Tätä käsittääkseni olen tosin tarvinnut tarkkaa ja jännitettyä mietiskelyä; mutta nytpä olenkin siitä aivan yhtä varma kuin mistä hyvänsä joka minusta näyttää kaikkein varmimmalta. Vieläpä huomaan että muiden asiain varmuus siihen määrään riippuu juuri tästä tiedosta, ettei mikään täydellinen tietäminen voi ilman sitä koskaan olla mahdollinen.
Sillä vaikka minä luonnostani olen sellainen etten voi olla pitämättä jokaista selvään ja täsmällisesti tajuttua asiaa totena, niin kauvan kuin itse tajunta kestää, niin, kun tuo sama luontoni estää minua ainaisesti kiinnittämästä huomiotani saman asian selvään tajuamiseen, ja toiselta puolen taas ennen muodostamani ajatukset usein palajavat mieleeni, voisi helposti tapahtua että unohtaisinkin ne syyt, joiden nojalla joku tuollainen ajatus oli muodostettu, ja sitten ilmeneisi uusia syitä, mitkä järkyttäisivät käsitykseni asiasta, jonka jo kuitenkin olin riittävän selvään ja täsmällisesti tajunnut. Näkyy siis ettei minulla ilman Jumalan tuntemista voisi koskaan olla mistään asiasta todellista, varmaa tietoa, vaan ainoastaan joitakin häilyviä, helposti muuttuvia luulelmia. Esimerkiksi tarkatessani kolmion olemusta on minulla, mittausopillisten alkeistietojeni avulla, ihan selvillä että sen kulmat yhteensä tekevät kaksi suoraa, enkä minä voi lakata sitä uskomasta niin kauvan kuin huomioni on kiinnitettynä tämän lauselman todistukseen. Mutta niin pian kuin olen kääntänyt huomioni siitä pois, voisin, ilman tietoa Jumalasta, helposti joutua epäilemään itse lauselmaa, vaikka kyllä muistankin että minulla on ennen ollut siitä mahdollisimman selvä käsitys. Voisin näet helposti joutua siihen mieleen että oma luontainen olemukseni saattaa minut joskus erehtymään sellaisissakin tiedoissani, joita pidän kaikkein selkeimmin tajuttuina, semminkin kun muistan useinkin ja monessa asiassa tapahtuneen että olen pitänyt totena ja varmana sellaista, jonka myöhemmin ilmestyneiden uusien syiden nojalla olen päättänyt vääräksi.
Tietoni Jumalan olemisesta poistaa nyt tämän mahdollisuuden kokonaan. Sillä päästyäni kerran tästä selville olen samalla huomannut miten kaikki muu, mitä on jo tapahtunut, riippuu hänestä sekä myöskin ettei hän ole petollinen. Tämän nojalla olen päässyt siihen vakaumukseen, että kaikki mitä selvään ja täsmällisesti käsitän on totta. Jospa siis ne syyt, joiden nojalla aikoinaan päätin ylempänä mainitun lauselman todeksi, eivät enään olisikaan minulle tajuisina tiedossani, niin eivät mitkään vastasyyt silti voi saattaa minua sitä epäilemään, kun vaan muistan että kerran ennen olen sen selvään ja täsmällisesti tajunnut. Minulla on asiasta yhäti tosi ja varma tieto—eikä ainoastaan tästä asiasta, vaan samoin kaikista muistakin, mitkä vaan tiedän joskus maailmassa todistaneeni, niinkuin mittausopillisista väitelmistä y. m.
Olisikohan vielä joku vastaväite mahdollinen? Ettäkö olen tehty sellaiseksi että usein petyn? Tiedänpä että en voi pettyä asioissa, jotka läpeensä selvästi käsitän. Mutta olenpahan ennenkin pitänyt monta käsitystäni totena ja varmana, vaikka se sitten myöhemmin on näyttäytynyt vääräksi? Syynä oli se ettei mikään niistä ollut selvään ja täsmällisesti tajuttu. Tästä säännöstä tietämättömänä olin sattunut muista syistä uskomaan todeksi semmoista, jonka sittemmin huomasin epävarmaksi. Mitä siis? Ettäkö ehkä (kuten edellä otaksuin) näen unta ja ettei niinmuodoin kaikessa siinä, mitä parhaallaan ajattelen, ole sen enemmän perää kuin nukkuvan unelmissa? Tämäkään ei asiata muuta. Sillä jospa näkisinkin unta, niin olisi kuitenkin kaikki totta mikä ymmärrykselleni on selvää ja välttämätöntä.