Näen siis selvästi että kaiken tiedon varmuus ja totuus riippuu yksinomaan totisen Jumalan tuntemisesta aina siihen määrään, ettei minulla ole voinut olla täydellistä tietoa mistään asiasta ennenkuin opin hänet tuntemaan. Mutta tätenpä on samalla ovi avattu suunnattomiin tiedon rikkauksiin yhdeltä puolen Jumalasta ja muista henkisistä asioista, toiselta puolen aineen olemuksesta, joka on puhtaan matematiikin tutkimusesineenä.

KUUDES MIETELMÄ.

Aineellisten kappalten olemassa-olo. Sielun oleellinen eriäväisyys ruumiista.

Vielä on tutkimatta onko aineellisia kappaleita olemassa. Aluksi tiedän niistä ainakin sen verran että ne voivat olla olemassa siinä määrin kuin ne kuuluvat puhtaan matematiikan tutkittaviin, sillä tältä kannalta katsoen on käsitykseni niistä selvä ja täsmällinen. Eihän näet ole epäilemistäkään etteikö Jumala olisi kykenevä aikaansaamaan kaikkea sitä, minkä minä kykenen siten käsittämään. Ja enpähän taas toiselta puolen ole koskaan pitänytkään hänelle mitään mahdottomana muusta syystä kuin että jokin hänelle oletettu teko sotisi selvää käsitystäni vastaan. Paitsi sitä näyttää mielikuvituskykyni, jota huomaan käyttäväni aina, milloin olen tekemisissä aineellisten kappalten kanssa, todistavan niiden olemassa-oloa. Sillä tarkemmin miettiessäni mitä mielikuvitus on, selviää minulle ettei se ole mitään muuta kuin tietokyvyn sovelluttamista sitä itseään sisällisesti läsnä olevaan ja niinmuodoin olemassa-olevaan kappaleeseen.

Edellä sanotun selventämiseksi on mielikuvituksen ja puhtaan ajatuskyvyn välinen erotus ensin saatava selville. Kun esim. kuvittelen mielessäni kolmiota, niin en silloin ainoastaan käsitä että kuviteltu esine on eräs kolmisivuinen kolmio, vaan samalla näen nuo kolme sivua ikäänkuin henkeni silmäin edessä läsnä olevina, ja tätä toimintoa minä sitte nimitän mielikuvitukseksi. Mutta jos mielin ajatella tuhatkulmiota, niin käsitän ajattelemalla yhtä helposti kuin edellisessä tapauksessa että on kysymyksessä kuvio, jossa on tuhat sivua, mutta noita tuhatta sivua en voi samalla tavalla kuvitella mielessäni, toisin sanoen en voi nähdä niitä henkeni silmäin edessä läsnä olevina. Ja vaikkapa mahdollisesti sen vuoksi että olen tottunut kappaleita mieltäessäni aina muodostamaan niistä jonkun mielikuvan, joku hämärä kuvion tapainen ilmestyisikin tajuntaani, niin ei se kuitenkaan ole mikään oikea tuhatkulmio, koska se ei missään suhteessa eroa siitä, joka tarjoutuu tajuntaani, jos miellän kymmentuhatkulmiota tahi mitä muuta kuviota tahansa, jossa on hyvin monta sivua, eikä siitä myöskään ole mitään apua niiden ominaisuuksien tuntemiseen, jotka erottavat tuhatkulmion muista monikulmioista. Mutta jos sen sijaan on kysymys viisikulmiosta, niin voin kyllä käsittää sen kuvion ilman mielikuvitusta, samoin kuin tuhatkulmionkin, mutta edellisen voin sitäpaitsi tajuta mielikuvituksella, kohdistamalla henkisen katseeni kuvion viiteen sivuun ja samalla niiden ympäröimään pinta-alaan. Tämä osottaa päivän selvästi että sielu tarvitsee mielikuvitukseen erästä aivan erityistä toimintoa eli tajun suuntaamista, jota se ei käytä ajatukselliseen käsittämiseen. Juuri tuo erityinen toiminto osottaa aivan selvästi mielikuvituksen ja puhtaan ajattelemisen välistä erotusta. Muutoin arvelen ettei mielikuvituskyky, mikäli se eroaa ajatuskyvystäni, varsinaisesti kuulu henkeni olemukseen, sillä epäilemättä olisin ilman sitäkin sama mikä nyt olen. Tästä taas näyttää seuraavan että mielikuvituskyvyn olemassa-olo riippuu jostakin toisesta oliosta eikä minusta. On myöskin helposti ymmärrettävissä että jos todella olisi olemassa joku aineellinen kappale, johon sieluni olisi yhdistettynä sillä tavalla, että se voisi vapaasti milloin hyvänsä ikäänkuin kääntyä eli asettautua tuota kappaletta katselemaan, aineellisten kappalten kuvittelu ylipäänsä tapahtuisi juuri tuon kappaleen välityksellä. Siten eroaisi mielikuvitus puhtaasta ajatuskyvystä oikeastaan vain siinä, että sielu ajatellessaan ikäänkuin kohdistautuu omaan itseensä, katselemaan jotakuta niistä mielteistä, joita sen säilyissä on; mielikuvituksessa sen sijaan kohdistautuminen tapahtuisi ruumiiseen ja katselun esineenä olisi eräänlainen joko ajatuksella tahi aistilla tajuttuun mielteeseen vivahtava kuva. Mielikuvituksen synty on, kuten sanottu, tämän esityksen avulla helposti ymmärrettävissä, jos vaan sieluun yhdistetty «kappale», ruumis, on olemassa. Ja koska ei muuta yhtä otollista selitysperustetta ole tarjona, niin on ruumiin olemassa-olo pidettävä todennäköisenä. Mutta myöskin ainoastaan todennäköisenä. Sillä tarkoista ja monipuolisista tutkimuksista huolimatta ei minun ole onnistunut siitä täsmällisestä mielteestä, joka tajunnassani edustaa kappaleen olemusta, saada esille mitään todistetta, joka ehdottomasti osottaisi minkään aineellisen kappaleen olevan olemassa.

Mutta lukuun ottamatta itse kappalten olemusta, joka kuuluu puhtaan matematiikin tutkimusalalle, kuvastuu mielikuvituksessani paljon muitakin aineellisen olevaisuuden määreitä, niinkuin värejä, ääniä, makuja, kipu y. m., vaikka nämä tosin eivät esiinny siinä yhtä selvinä kuin ensinmainittu. Näitä tajuan kumminkin oikeastaan aistien avulla, joista ne näyttävät muistin välityksellä siirtyvän mielikuvitukseen, ja käypi niiden käsittely tässäkin mukavammin siten, että samalla otan myöskin aistimisen tutkimukseni alaiseksi, nähdäkseni kävisikö siitä, mitä viimeksimainitun mieltämismuodokkeen avulla tajutaan, johtaminen mitään varmaa todistetta aineellisten olioiden olemassa-olosta.

Toistan siis tässä itsekseni ensinnäkin ne aistimisella tajutut asiat, joita tähän asti pidin tosina, sekä mistä syistä sen tein. Sen jälkeen esitän ne syyt joiden vuoksi sitten rupesin aistimuksiani epäilemään, ja otan vihdoin tutkiakseni mitä minun nyt on niistä uskominen.

Lähinnä ilmoittivat aistini minulle että minulla oli pää, kädet, jalat ja muut jäsenet, mitkä yhteensä muodostavat ruumiin, ja tämä ruumis taasen oli olevinaan osa minua itseäni, milteipä itse minä. Aisteilla tajusin myöskin miten ruumiini oli kappale monien muiden kappalten joukossa, jotka voivat sitä monella tavalla joko hyödyttää tahi vahingoittaa. Hyödyn ja vahingon suuruutta taasen ilmoittivat vastaavat mielihyvän ja vastenmielisyyden tunnot. Paitsi mielihyvää ja vastenmielisyyttä (nautintoa ja kipua) tunsin vielä itsessäni nälkää, janoa ja muita haluja, ynnä eräänlaisia ruumiillisia taipumuksia iloisuuteen, suruun, vihaan ja muihin mielenliikutuksiin. Ulkopuolella itseäni taas tunsin kappaleissa, paitsi ulottuvaisuutta, muotoa ja liikuntoa, myöskin erityisiä aistillisia ominaisuuksia, niinkuin kovuutta, lämpöä ja muita kosketuskvaliteetteja sekä niiden lisäksi valoa, värejä, hajuja, makuja ja ääniä, joiden keskinäisen eriäväisyyden johdolla erottelin taivaan, maan, meret ja muut kappaleet toisistaan. Kaikista näistä kvaliteeteistä saamieni mielteiden nojalla, jotka esiintyivät tajunnassani ja olivatkin ainoat mitä minä oikeastaan ja välittömästi aistimalla tajusin, saatoin mielestäni hyvällä syyllä päättää, että aistimiseni esineinä oli olemassa minun tajunnastani kokonaan riippumattomia olioita, toisin sanoen kappaleita, joista nuo mielteet lähtivät. Sillä, kuten kokemus osotti, tulivat nuo mielteet minuun niin sanoakseni ilman minkäänlaista suostumusta minun puoleltani. Tahtomallani en voinut aistia mitään esinettä, ellei se ollut aistielintä tarpeeksi lähellä, mutta en myöskään voinut olla aistimatta, jos esine oli lähellä. Kun tähän vielä tuli lisäksi että aistimilla saadut mielteet olivat paljoa elävämpiä ja enemmän ilmehikkäitä sekä tavallansa myöskin paljoa täsmällisempiä kuin mitkään niistä, joita muodostin itsetietoisella miettimisellä tahi joita tapasin entuudestaan muistooni painuneina, niin näyttipä todellakin vaikealta olettaa että niiden alku olisi minussa itsessäni. Ja kun ei minulla noista olioista muualta saatuja tietoja ollut, niin ei voinut johtua mieleenikään muuta kuin että kysymyksenalaisten mielteiden täytyi olla esittämiensä olioiden kaltaisia. Kun tämän lisäksi muistini tiesi kertoa että aistini olivat olleet käytännössä jo ennen, kuin järkeni, ja jokapäiväinen kokemus taas osotti etteivät omat muodostamani mielteet olleet läheskään niin ilmehikkäitä kuin aistimalla saamani sekä että edelliset enimmäkseen olivat jälkimmäisten osista kokoon sommiteltuja, niin oli se käsitys sangen luonnollinen, ettei minulla ajatuksissani ollut ainoatakaan miellettä, joka ei jo sitä ennen olisi ollut aisteissani. Eikäpä ollut aiheeton sekään käsitykseni että se aineellinen kappale, jota nimitin ruumiikseni, oli minulle melkoista likeisempi kuin mitkään muut kappaleet. Enhän voinut koskaan eritä ruumiistani kuten muista kappaleista. Kaikki halut ja mielenliikutukset tunsin yksinomaan ruumiissa ja sen takia. Kivut ja nautinnon hivelteet ilmestyivät milloin missäkin osassa ruumista, vaan ei koskaan sen ulkopuolella. Mutta miksi kivun tunto synnyttää alakuloisuutta sielussa, nautinto taas ilon tunnetta, minkä tähden se omituinen nipistely vatsassani, jota sanon näläksi, kehottaa minua nauttimaan ruokaa, kurkun kuivuus juomaa j. n. e.: siihen ei minulla ollut muuta selitystä kuin että luonnostani olin siihen tottunut. Sillä mikäli ainakin minä voin ymmärtää, ei mainitun nipistelyn ja ruoan nauttimishalun välillä eikä myöskään sen aistimuksen yhdeltä puolen, minkä kipua tuottava esine synnyttää, ja aistimuksesta johtuvan alakuloisuuden eli surun tunteen välillä toiselta puolen ole mitään yhteyttä. Myöskin ne muut arvelut, joita minulla aistimusteni esineistä oli, olivat mielestäni luonnosta opittuja; sillä vakaumukseni niistä oli syntynyt ennen kuin olin ollenkaan ajatellut mitään syitä, joilla sitä voisi todistaa.

Myöhemmin kuitenkin useammankertaiset kokeet kokonaan järkyttivät luottamukseni aisteja kohtaan. Välisti huomasin esim. että torni, joka kaukaa katsoen oli pyöreä, likeltä näytti neliskulmaiselta, samalla kuin suuri kuvapatsas sen huipulla näytti maasta katsoen varsin vähäiseltä. Miltei lukemattomissa muissakin tällaisissa asioissa huomasin ulkonaisten aistien nojalla tehdyt arvelut pettäviksi, eikä ainoastaan ulkonaisten, vaan vieläpä sisällistenkin. Sillä mikä voipi esim. olla sisällisempää kuin kipu? Ja kuitenkin olin joskus kuullut henkilöiden, joilta oli sahattu sääri tai käsivarsi pois, sanovan aika ajoittain tuntevansa kipua siten poistetussa ruumiin jäsenessä. Ei siis näyttänyt olevan niin aivan varmaa että minussakaan se kipu, jota olin tuntevinani jossakin jäsenessä, olisi todellista. Näihin tuli vielä lisäksi kaksi erittäin laajalle tähtäävää epäilemisen syytä. Ensiksikin se, ettei valvomistilassa saamissani aistimuksissa näyttänyt olevan yhtään sellaista etten olisi yhtä hyvin voinut pitää sitä unissa saatuna. Mutta kun en pitänyt unissa saatuja aistimuksia ulko-olioista lähteneinä, niin ei näyttänyt olevan riittävätä syytä myöntää sellaista alkuperää niillekään, joita olin valveilla ollessa tajunnut. Toinen epäilemisen syy johtui siitä että oman olemukseni alkuperäinen aiheuttaja oli minulle tuntematon tahi ainakin oletin sen tuntemattomaksi, minkä vuoksi ei näyttänyt ollenkaan mahdottomalta että voisin olla jo luonnostani luotu sellaiseksi, että erehdyn siinäkin mitä pidän kaikkein varmimpana totuutena. Toiselta puolen ne perusteet, joiden nojalla ennen olin uskonut aistillisten havaintojeni todenperäisyyteen, näyttivät olevan helpot kumota. Sillä kun oli silminnähtävää että luonto monessa suhteessa veti minua menettelyyn, jota järkeni vastusti, niin ei n. s. luonnon opetuksiin näyttänyt olevan paljon luottamista. Vaikkapa siis esim. aistilliset havaintoni eivät riippuisikaan minun tahdostani, niin ei silti vielä olisi syytä pitää niitä ulkopuolella omaa itseäni olevista olioista lähteneinä, koska voisi olla mahdollista että minussa olisi joku itselleni vielä tuntematon luontainen kyky, joka ne synnyttää.

Nyt sitävastoin kun olen oppinut paremmin tuntemaan itseäni ja alkuperääni, on kantani sen verran muuttunut etten katso olevan syytä umpimähkään uskoa todeksi kaikkia vaikutelmia mitä aisteista saan, mutta ettei toiselta puolen myöskään ole syytä niitä kaikkia ylisummaan epäillä.