Siis ensiksikin: koska tiedän että kaiken sen, mitä selvään ja täsmällisesti ymmärrän, on Jumala tehnyt sellaiseksi kuin minä sen ymmärrän, niin on selvää että jokainen olio, jonka voin selvään ja täsmällisesti ymmärtää yksinänsä ilman toista oliota, myöskin todellisuudessa on toisesta erillinen, itsenäinen olio, kun näet ei ole syytä luulla ettei Jumala olisi voinut sitä asettaa eri olioksi, eikä myöskään vaikuta asiaan mikä voima tuon erillisenä pitämisen minun puoleltani vaikuttaa. Siis on siitä tosiasiasta, että tiedän olevani olemassa ja etten huomaa olemukseeni kuuluvan kerrassaan mitään muuta kuin sen että olen ajatteleva olio, tehtävä se johtopäätös ettei olemukseeni todellisuudessa mitään muuta sisälly kuin että olen ajatteleva olio. Olkoonpa siis niinkin (kuten tuonnempana tulemme näkemään) että minulla on ruumis, joka on mitä kiinteimmillä siteillä olemukseeni yhdistetty: kun minulla kumminkin tämän rinnalla on selvä ja täsmällinen mielle itsestäni ajattelevana eikä ulottuvaisena oliona ja toiselta puolen yhtä selvä mielle ruumiista ainoastaan ulottuvaisena, mutta ei ajattelevana oliona, niin on epäämätöntä että minä ruumiiseeni verraten olen eri olio ja että minulla on mahdollisuus olla ja pysyä olemassa ilman sitäkin.

Mutta minulla on tajunnassani myöskin eräillä erityisillä mieltämismuodokkeilla varustettuja kykyjä, nimittäin mielikuvitus- ja tuntokyky. Voin varsin helposti ajatella että olisin olemassa ilman näitä kykyjä, mutta sitävastoin en voi ajatella niitä ilman minua, toisin sanoen ilman ajattelevaa substansia, johon ne kuuluvat. Niiden käsitteeseen kuuluu näet jonkun verran ymmärtämistä ja sen vuoksi minä käsitän niiden olevan samassa suhteessa minuun kuin muodokkeet ovat substansiinsa. Vieläkin tapaan itsessäni muita kykyjä, niinkuin että voin muuttaa paikkaa, että olennollani on vissi muoto y. m., joita yhtä vähän kuin ensinmainittujakaan voidaan ymmärtää ilman substansia, johon ne kuuluvat ja jota paitsi ne eivät myöskään voi olla olemassa. Mutta selvää on taas että jos nämä kyvyt kerran todella ovat olemassa, niiden täytyy kuulua aineelliseen eli ulottuvaiseen substansiin eikä ajattelevaan, sillä niiden selkeään ja täsmälliseen käsitteeseen kuuluu kyllä ulottuvaisuutta, mutta ei suinkaan mitään ymmärtämisen eikä ajattelemisen tapaista. Mutta sitäpaitsi on minussa eräs passiivinen aistimiskyky, toisin sanoen kyky vastaanottaa ja tunnistaa aistillisten olioiden mielteitä, jota tietysti en ollenkaan voisi käyttää ellei joko minussa tahi jossakin toisessa olennossa löytyisi vastaava aktiivinen kyky sellaisten mielteiden synnyttämiseen eli tuottamiseen. Tämä viimemainittu kyky ei tietenkään voi olla minussa, koska se ei laisinkaan edellytä mitään ajattelemista ja kun ei myöskään mielteiden syntyminen vaadi mitään myötävaikutusta minun puoleltani, vaan tapahtuu usein aivan vastoin tahtoanikin. Sen täytyy siis olla jossakin toisessa substansissa. Ja koska tässä substansissa täytyy olla löydettävissä, joko valmiina ja tosiasiallisena tahi toisiin määreisiin sisäytyneenä, koko se todellisuus, joka puheena olevan kyvyn luomissa mielteissä esiintyy ajateltuna, niin täytyy substansin itsensä olla joko aine yleensä (joka silloin tiettävästi sisältäisi tosiasiallisena kaiken sen mikä mielteissä esiintyy ajateltuna) taikka on se Jumala taikka joku ainetta ylevämpi luomus, jonka olemuksen rikkaudessa mielteiden todellisuusvastike on sisäytyneenä. Mutta kun otetaan huomioon että Jumala on totinen, niin on selvää etteivät mielteeni voi olla hänen välittömästi minulle antamia eikä hän myöskään voi olla saattanut niitä minuun sellaisen luomuksen välityksellä, jossa niiden ajatellulla todellisuudella ei olisi kohtipäistä, tosiasiallista vastiketta, vaan ainoastaan joku muihin määreihin sisäytynyt selitysperuste. Sillä kun hän ei ole antanut minulle mitään mahdollisuutta ymmärtämään miten mielteeni olisivat voineet nyt oletettua tietä syntyä, vaan päinvastoin valtavan taipumuksen uskomaan että ne todella lähtevät aineellisista kappaleista, niin en voi ymmärtää mitenkä hän itse voisi olla totinen, jos niiden alkuperä kuitenkin olisi jossakin muualla kuin juuri aineellisissa kappaleissa.

Siis: aineelliset kappaleet ovat olemassa.

Mahdollista kyllä etteivät ne kaikki todellisuudessa ole sellaisia miksi minä ne aistimalla tajuan, tällainen tajuaminen kun monasti on sangen hämärä ja sekava. Mutta ainakin on niissä kaikki ne tuntomerkit, mitkä selvään ja täsmällisesti käsitän, toisin sanoen kaikki yleismääreet, jotka puhtaan matematiikin esineissä tulevat kysymykseen.

Mitä taas tulee muihin aineellista olevaisuutta koskeviin kysymyksiin, koskevat moniaat niistä ainoastaan vähäpätöisempiä syrjäseikkoja, esim. auringon suuruutta, muotoa j. n. e., taikka on käsitykseni niistä liian vähässä määrin selvä, niinkuin esim. valosta, äänestä, kivusta j. m. s. Nämä seikat tosin ovat suuressa määrin epäilyksen alaisia ja epävarmoja. Mutta tuo sama suuri totuus, että Jumala ei voi olla petollinen ja ettei siis ole mahdollista että mielipiteissäni olisi jotain pettävää, jonka poistamiseen Jumala ei olisi antanut minulle tarpeellista kykyä, antaa minulle varman toivon totuuden saavuttamisesta näissäkin asioissa. Ylipäänsä täytyy kaikessa, mitä luonto minulle opettaa, olla jonkun verran totuutta. Sillä enhän tarkoita luonnolla yleensä mitään muuta kuin joko Jumalaa itseänsä tahi Jumalan säätämää luomakunnan järjestystä, enkä taas omalla erikoisluonnollani muuta kuin kaikkein niiden kykyjen ja avujen yhteyttä, jotka Jumala on minulle antanut.

Mutta kaikesta, mitä luonto opettaa, ei mikään ole niin vastustamattoman selvää, kuin että minulla on ruumis, joka kipua tuntiessani voi pahoin ja ilmaisee esim. ruoan tai juoman tarpeensa vastaavalla nälän tai janon tunnolla. En siis voi epäillä etteikö siinä, mitä ruumiistani tiedän ja tajuan, olisi ainakin joku määrä totuutta.

Edelleen opettaa luonto noiden samaisten tuntojen, kivun, nälän, janon j. n. e. kautta, etten minä ainoastaan niin sanoakseni oleskele ruumiissani, niinkuin purjehtija asustaa aluksessaan, vaan että olen mitä kiinteimmin siihen yhdistetty, vieläpä ikäänkuin sekoitettu, niin että minä sen kanssa yhdessä muodostan kokonaisuuden. Sillä muutoinhan minä pelkkänä ajattelevana oliona en ruumiin loukkaantuessa tuntisi kipua, vaan tajuaisin loukkaantumisen ainoastaan tietopuolisella ymmärryksellä, kuten purjehtija näkemällä havaitsee jos aluksessa joku paikka rikkautuu. Kun taas ruumiissa ilmestyisi ruoan tahi juoman tarvetta, käsittäisin minä sen selvällä ymmärtämisellä eikä epämääräisillä nälän tai janon tunteilla. Sillä sellaiset aistilliset tunnot kuin nälän, janon, kivun y. m. eivät tietenkään ole mitään muuta kuin eräitä hämäriä mieltämismuodokkeita nekin, ja saavat alkunsa sielun yhdistyksestä eli jonkinlaisesta sekaantumisesta ruumiiseeni.

Paitsi kaikkia näitä esiintyy se kappale, jota sanon omaksi ruumiikseni, luontaisen käsitykseni mukaan moninaisten muiden kappalten ympäröimänä, joista toiset ovat minulle hyödyllisiä, toiset vahingollisia. Ja epäilemättä on minulla siitä tosiasiasta, että aistimuksissani ilmenee miltei epälukuinen joukko väri-, ääni-, haju-, maku-, kovuus- y. m. kvaliteetteja, oikeus tehdä se johtopäätös että esineissä, joista nämä erilaatuiset aistimukset lähtevät, todella on olemassa niitä vastaavat oleelliset erilaisuudet, vaikka ne ehkä eivät olekaan aistittujen kvaliteettien kaltaisia. Siitä taasen että aistimuksistani toiset ovat minulle mieluisia, toiset vastenmielisiä, näkyy selvästi että ruumiini eli oikeammin sanoen itse minä, ruumiista ja sielusta yhdistetty olento, olen monenlaisten mieluisain ja vastenmieleisten vaikutusten alainen ympärillä olevain esineiden puolelta.

Mutta toiselta puolen on taas olemassa paljon mielipiteitä ja luulelmia, jotka tosin näyttävät luonnosta opituilta, vaikka itse asiassa olen oppinut ne ainoastaan tavastumisesta ajattelemattomaan arvostelemiseen, minkä vuoksi ne siis helposti voivat olla vääriä. Sellaisia ovat esim. arveluni että tila, jossa ei ole mitään aistejani kiihottavaa, on tyhjä; että lämpöisessä esineessä on jotakin minussa olevan lämmön tunnon kaltaista; että valkoisessa tahi viheriässä esineessä on sama valkoisuus tai viheriäisyys, minkä aistillani tajuan, karvaassa tai makeassa esineessä sama vastaava maku j. n. e.; että tähdet, tornit ja muut esineet ovat sen suuruisia ja muotoisia kuin ne kaukaa katsoen näyttävät y. m. s.—Mutta jotten sekoittaisi mietelmiini tästä kysymyksestä epäselvästi tajuttuja mielteitä, on minun tässä tarkemmin määriteltävä mitä oikeastaan tarkoitan kuin sanon luonnon opettavan itselleni jotakin.

Tässä on näet luonto-käsite melkoista ahtaammassa merkityksessä kuin kaikkien Jumalan minulle antamien kykyjen ja avujen yhteys. Sillä tuossa yhteydessä on paljon sellaista joka kuuluu ainoastaan olemukseni henkiseen osaan, esim. välitön tietoisuuteni siitä, ettei tehty voi tulla tekemättömäksi, ja samoin kaikki muut luonnolliselle järjelle itsestään selvät asiat, joista nyt ei ole puhetta. Vieläkin kuuluu siihen paljon sellaista, joka kohdistuu ainoastaan ruumiiseeni, kuten taipumus putoomaan alaspäin y. m., joista ei myöskään nyt ole puhetta. Kysymys on ainoastaan siitä, mitä Jumala on antanut minulle nimenomaan ruumiista ja sielusta kokoonpantuna kaksinaisolentona. Luonto siis, tässä merkityksessä käsitettynä, kyllä opettaa välttämään kaikkea, mikä tuopi kivuntuntoa, ja tavoittamaan sitä, mikä antaa nautintoa j. m. s., mutta se ei suinkaan käske meitä aistimustemme nojalla päättämään mitään ulkopuolellamme olevista esineistä, ilman edelläkäypää ajatuksellista tutkimista, koska todenperäisen tiedon saaminen niistä on yksinomaan sielun eikä ruumiillis-sielullisen yhdysolennon tehtävä.