Vaikka siis esim. tähden tuike ei tee silmääni suurempaa vaikutusta kuin jonkun pienoisen tulisoihdun lieska, niin ei minussa ruumiillis-sielullisena yhdysolentona kuitenkaan ole mitään todellista eli positiivista vetämystä, joka saattaisi minua uskomaan ettei tähden valo itse teossa sentään ole suurempi, vaan olen ainoastaan lapsuudessani, järkeä käyttämättä, muodostanut itselleni sellaisen luulon. Tulta lähestyessäni tunnen kyllä lämmittävän, ja jos lähenen sitä liiaksi, tunnen kipua. Mutta silti ei ole syytä luulla että tulessa olisi jotakin lämmön tai kivun tunnon kaltaista, vaan ainoastaan että siinä on jotakin, mitä lieneekin, joka vaikuttaa meissä lämmön ja kivun tuntoa. Jos taas jossakin paikassa ei ole mitään joka kiihottaisi aistiani, niin ei siitä vielä seuraa ettei siinä olisi ylipäänsä mitään esinettä. Olen vain tottunut näissä kuten niin monissa muissakin asioissa kääntämään luonnon järjestyksen väärin päin, käyttäessäni aistejani ikäänkuin varmoja oppaita ulkoesineiden olemuksen välittömään käsittämiseen, vaikka ne todellisuudessa eivät kykene antamaan siitä muuta kuin moniaita aivan hämäriä ja sekavia vihjauksia, niiden varsinainen luonnon asettama tehtävä kun on ainoastaan ilmoittaa sielulle, mikä sille kokonaisuudelle, jonka osana sielu on, koituu hyödyksi, mikä vahingoksi, johon tarkoitukseen aistimukset ovatkin riittävän selviä ja täsmällisiä.

Edellä on jo selvitetty mistä se tulee että ajatukseni, tarkemmin sanoen arvostelmani, Jumalan hyvyydestä huolimatta, voivat olla erheellisiä. Vielä esiintyy kuitenkin eräs vaikeus siihen nähden, mitä minun luonnon osotuksen mukaan pitäisi tavoittaa, mitä välttää, ja samaa on sanottava sisällisistä aistimuksista, joissa luulen tavanneeni erhetyksiä. Tapahtuu esim. että joku, nauttiessaan jotakin maukasta ruokaa, samalla huomaamattansa nielee ruoassa piilevän myrkyn. Tämän suhteen on huomattava että luonto vetää häntä haluamaan ainoastaan sitä, minkä maku todella miellyttää, eikä suinkaan myrkkyä, josta nauttija ei tiedä mitään. Tästä siis ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin että luonto ihmisessä ei ole kaikkitietävä, mikä onkin aivan asianmukaista, koska ihmiselle äärellisenä olentona soveltuu ainoastaan sellainen luonto, jonka täydellisyys tässäkin kohden on äärellinen ja rajoitettu.

Mutta usein tapahtuu niinkin että petymme siinä, mihin luonto suoranaisesti vetää. Sairas haluaa juomaa tahi ruokaa, joka heti kohta osottautuu hänelle vahingolliseksi. Joku ehkä sanoisi erehdyksen johtuvan siitä että sairaassa on luonto turmeltunut. Mutta tällä ei vaikeus ole poistettu; sillä onhan sairas ihminen Jumalan luoma yhtä hyvin kuin tervekin, eikä ole yhtään otaksuttavampaa, että Jumalan antama luonto hänessä olisi petollinen, kuin voimme semmoista ajatella terveen ihmisen luonnosta. Rattailla ja painoilla käypä kellokoneisto, joka on virheellisesti rakennettu ja sen tähden käy väärin, seuraa silti kyllä luonnon lakeja yhtä tarkasti kuin jos rakenne olisi säännöllinen ja kaikin puolin täyttäisi tekijänsä lupaukset. Sama on ihmisruumiin laita, mikäli sekään ei muuta ole kuin eräs luista, hermoista, lihaksista, suonista, verestä ja nahkasta tehty koneisto ja niin rakennettu että se sielun siinä olemattakin suorittaisi samat tahdon käskyistä ja siis myöskin sielusta yleensä riippumattomat liikkeet, jotka siinä nyt tapahtuvat. Kuten helposti huomaa, on ruumiille semmoisenaan aivan yhtä paljon luonnonmukaista että se esim. vesitautia sairastaessaan kärsii kurkun kuivuutta, joka tavallisissa oloissa ilmoittaa sielulle janon tuntoa, ja että tuo kuivuus hermostossa sekä muissa ruumiin osissa herättää taipumusta veden juontiin, josta vaiva yltyy, kuin että yhtäläinen kurkun kuivuus taudittomassa tilassa aiheuttaa juoman nauttimisen ruumiille virkistykseksi. Siihen tuntemukseen nähden, mikä minulla entuudestaan on kellon tarkoituksesta ja käytännöstä, voisin tosin sanoa että, kun kello käy väärin, niin se poikkeaa oikeasta luonnostaan ja samoin siis myöskin ihmisen ruumis, ollen rakennettu niitä liikkeitä varten, jotka siinä tavallisesti tapahtuvat, hairahtuu «luonnostaan» kun sen kurkkua kuivaa, vaikkei juoma kuitenkaan ole sen säilymiselle hyödyllistä. Helppo on toki huomata, että luonto-käsitteellä tässä tapauksessa on kokonaan toinen merkitys kuin edellisessä. Jälkimmäisessä tapauksessa on «luonto» pelkkä ulkonainen nimitys, jonka ajatukseni on muodostanut verratessaan sairasta ihmistä ja huonosti rakennettua kelloa terveen ihmisen ja oikein rakennetun kellon mielteeseen, ja on se siis itse teossa kokonaan vieras kysymyksessä oleville asioille. Edellisessä tapauksessa sitä vastoin luonnolla käsitetään jotakin mikä todellakin on tutkimusesineessäni olemassa ja joka siis myöskin sisältää jonkun verran totuutta.

Yksistään ruumiiseen nähden käytämme tosin myöskin ainoastaan pelkkää ulkonaista nimitystä kun sanomme vesitautisen ruumiin luontoa turmeltuneeksi siitä syystä, että sen kurkkua kuivaa vaikkei sillä kuitenkaan ole juoman tarvetta. Mutta kun otetaan huomioon kokonaisuus, jonka ruumis ja sielu yhteisesti muodostavat, niin ei nimitys suinkaan ole mielivaltainen, vaan on tässä edessämme todellinen luonnon hairahdus siihen nähden että ihminen kokonaisuudessaan tuntee janoa, vaikka juoma on hänelle vahingollista. On siis tutkittava: mitenkä on mahdollista että luonto, täten käsitettynä, Jumalan hyvyyden estämättä voipi tehdä tällaisen petukan.

Ensimmäiseksi kiintyy huomioni siihen suureen erotukseen, mikä sielun ja ruumiin välillä on siinä kohden, että ruumis luontaisen olemuksensa puolesta on kauttaaltaan jakautuvainen, mutta sielu jakautumaton. Sillä kun katselen henkistä olemustani, toisin sanoen itseäni mikäli olen pelkkä ajatteleva olio, niin en voi erottaa itsessäni minkäänlaisia osia, vaan esiintyy tuo olemus käsitykselleni yhtenä ainoana ehjänä ja kokonaisena yksiönä. Ja vaikka sielu kyllä näyttää olevan yhdistetty koko ruumiiseen, niin en kuitenkaan huomaa että esim. jalan, käsivarren tahi jonkun muun ruumiin osan poistamisen kautta joku osa sielusta olisi poistunut tai vähentynyt. Ei myöskään tahtomis-, aistimis-, ajattelemis- y. m. kykyjä voida pitää sielun osina, sillä sekä tahtomisen että aistimisen ja ajattelemisen suorittaa yksi ja sama sielu. Sitävastoin ei ole ajateltavissa mitään aineellista eli ulottuvaista oliota, jota en ajatuksissani helposti saattaisi jakaa osiin, mikä osottaa että aine on jakautuvainen. Jo tämä seikka yksin riittäisi todistamaan myöskin sielun erinäistä olemusta ruumiiseen verraten, jollen sitä jo ennestään kyllin selvästi tietäisi.

Toiseksi huomaan etteivät kaikki ruumiin osat suoranaisesti vaikuta sieluun, vaan ainoastaan aivot tahikka ehkä ainoastaan eräs vähäinen osa aivoista, nimittäin se osa, jossa yleisaistin sanotaan sijaitsevan. Joka kerta kun tämä aivojen osa on joutunut samanlaiseen tilaan, antaa se aina samanlaisen viestin sielulle, vaikkapa muiden ruumiin osien tilat voivatkin joskus olla erilaiset. Tämä on todistettu lukemattomilla kokeilla, joita tässä ei ole syytä ruveta tarkastelemaan.

Kolmanneksi on pantava merkille se omituisuus aineellisten kappalten luonnossa että, jos jotakuta sellaisen kappaleen osaa liikuttaa saman kappaleen toiseen, loitompana olevaan osaan vaikuttava voima, niin syntyy ensinmainitussa osassa aivan samanlainen liike kuin jos vaikutus lähtisi jostakin välillä olevasta osasta, loitommaisen osan ollessa tenhottomana. Jos esim. nuoraa ABCD vedetään päästä D, syntyy päässä A sama liike kuin jos vetäminen tapahtuisi jostakin välillä olevasta pisteestä B tahi C ja D olisi liikkumattomana. Samoin käypi kun tunnen kipua esim. jalassani. Kivun tunto jalassa syntyy, fysiikin mukaan, siten että hermoissa, joita on sirotettuna jalkaan ylt'yleeltään ja jotka ikäänkuin langat eli nuorat ulottuvat ensinmainitusta jäsenestä aina aivoihin asti, jostakin syystä aiheutuu jännitys, mikä hermosäikeiden välityksellä siirtyy aina aivojen sisäisiin osiin, jonne hermojen päät päättyvät, saaden noissa osissa aikaan kiihottavan liikkeen, joka sitte sielulle tajuistuu jalassa ilmenevän kivun tuntona. Mutta koska hermojen, päästäkseen jalasta aivoihin, täytyy kulkea säärivarren, reiden, lantion, selän ja kaulan läpi, niin voi tapahtua että, vaikka kosketus ei olisi tapahtunutkaan hermojen jalassa olevaan osaan vaan sen sijaan johonkin välillä olevaan kohtaan, aivoissa syntyy sama kiihotus kuin jos jalkaan olisi satutettu, josta myöskin seuraa että sielu tuntee samanlaista kipua. Samoin muissakin tapauksissa.

Ja vihdoin: koska jokainen kiihotus, mikä tapahtuu siinä osassa aivoja, joka on välittömässä yhteydessä sielun kanssa, vaikuttaa siinä vain yhden ainoan tunnon, niin on tietenkin luonnonmukaisinta että tämä tunto on sellainen, joka kaikista niistä mitä sama liike mahdollisesti voisi sielussa vaikuttaa, parhaiten ja kaikkein useimmissa tapauksissa soveltuu edistämään terveen ihmisen voimassa pysymistä ja säilyntää. Ja kokemus todistaakin että kaikki luonnon antamat tuntomme ovat juuri sellaisia, eikä niissä niin ollen ole tavattavissa mitään, joka ei todistaisi yhtä paljon Jumalan kaikkivaltaa kuin hänen hyvyyttänsä. Niinpä esim. kun jalan hermoissa tapahtuu joku ankara ja tavaton täristys, siirtyy sama täristys selkäydintä myöten aivojen sisäisimpiin osiin, antaa siellä sielulle merkin tuntemaan jotakin, nimittäin kipua jalassa, josta taas sielu saa aiheen voimiansa myöten koettamaan poistaa kivun syytä, joka osottautuu jalalle vahingolliseksi. Olisihan tietysti Jumala voinut järjestää ihmisolennon luonnon sellaiseksikin, että tuo aivoissa tapahtuva kiihotus, vastaavan tunnon sijasta, ilmaiseisi sielulle jotakin muuta, esimerkiksi että sielu tajuaisi itse kiihotuksen semmoisenaan, joko aivoissa tai jalassa tahi jossakin välillä olevassa paikassa tapahtuvana, tahi jotakin muuta sentapaista. Mutta ruumiin säilymiselle ei nähtävästi mikään olisi ollut niin sovelias kuin nykyinen järjestely. Kun esim. tarvitsemme juomaa, syntyy kurkussamme jonkunlainen kuivuus, joka panee liikkeelle kurkkuhermot ja niiden välityksellä aivojen sisimmän osan. Täten syntyvä liike eli kiihotus vuorostaan synnyttää sielussa janon tunnon, koska ihmiselle siinä tilassa ollen on hyödyllisintä tietää, että hän tarvitsee juomaa terveytensä säilyttämiseksi. Samoin muissa tapauksissa.

Edellä esitetyn johdolla on helppo käsittää, että Jumalan ääretön hyvyys varsin hyvin sopii yhteen sen kanssa että ihmisen, ruumiista ja sielusta yhdistetyn olennon luonto joskus pettää. Jos esim. jossakin niistä ruumiin osista, joiden läpi hermot kulkevat jalasta aivoihin, taikka myöskin itse aivoissa vaikuttava syy saa aikaan saman kiihotusliikkeen, mikä tavallisesti syntyy jalan vioittumisesta, niin tuntuu kipu ikäänkuin se olisi jalassa. Tässä tapauksessa tunto luonnollisesti erhettyy, kun näet sama liike aivoissa ei voi vaikuttaa sielussa muuta kuin aina saman tunnon, ja kun kysymyksen alainen liike paljoa useammin tapaa saada alkunsa jostakin jalkaa vioittavasta syystä, kuin sellaisesta, jonka vaikutus tapahtuu jossain muualla, niin onhan järjen mukaista että se pikemmin aina herättää sielussa jalkakivun tunnon kuin sellaisen, jonka mukaan kipu olisi jossakin muussa osassa ruumista. Jos siis esim. kurkun kuivuus joskus ei aiheudukaan tavallisesta syystänsä s. o. ilmoituksena juoman hyödyllisyydestä terveydelle, vaan saa alkunsa jostakin aivan päinvastaisesta syystä, kuten esim. vesitaudissa tapahtuu, niin onhan paljoa luontevampaa että tuo kuivuuden tunto tässä poikkeustapauksessa pettää kuin jos se pettäisi aina milloin ruumis on terveissä roveissa. Samaten muissa tapauksissa.

Edellä esitettyjen tutkimusten hyödyllisyys on silminnähtävä eikä se rajoitu ainoastaan siihen, että olen täten saanut selville kaikki luontaista olemustani haittaavat erhetykset, vaan olenpa myöskin oppinut tuntemaan keinoja erhetysten korjaamiseen ja välttämiseen. Sillä kun tiedän että kaikki aistit, mitä ruumiillisen hyvinvoinnin säilyttämiseen tulee, paljoa yleisemmin antavat sielulle todenperäisiä kuin vääriä viestejä; kun minulla on tilaisuus käyttää useampia aisteja saman asian tutkimiseen sekä niiden lisäksi vielä muistoa, joka liittää entiset huomioni nykyisiin, ja ajatuskykyä, joka jo kerran on saanut selville kaikki erhettymisen syyt, niin enpä tosiaankaan enään tarvitse peljätä jokapäiväisiä aistillisia havaintojani pettäviksi, vaan saan hyvin ansaitulla naurulla karkottaa näyttämöltä kaikki edellisinä päivinä esittämäni suuresti liioitellut epäilykset. Tämän kohtalon saakoon etenkin se joka oli hankalin kaikista epäilyksistäni, nimittäin etten voisi erottaa valvomistilaa nukkumisesta. Sillä huomaanhan nyt mikä suuri erotus näiden tilojen välillä on siinä, ettei muisto koskaan liitä unennäkö-ilmiöitä yhteen kaikkien muiden elämän tapausten kanssa, kuten valvomistilassa tapahtuu. Sillä jos valveilla ollessani esim. yht'äkkiä ilmestyisi näkyviini joku henkilö, joka sitten kohta jälleen häviäisi, kuten unessa tapahtuu, tietämättäni mistä hän tuli ja mihin meni, niin pitäisin minä semmoista ilmiötä hyvällä syyllä aivoissani syntyneenä valekuvana eikä suinkaan todellisena ihmisenä. Kun sitävastoin selvästi huomaan mistä, missä ja milloin havaitsemani esineet ilmenevät tajuntaani, ja kun samalla voin liittää niiden tajuamisen katkeamattomaksi kokonaisuudeksi koko muun elämäni kanssa, niin saan olla täysin varma siitä, että havainto on tehty valveilla eikä unissa. Havaitsemieni todellisuutta en taas tarvitse rahtuakaan epäillä, jos ne, kaikkien aistieni, muistoni ja ajatuskykyni avulla tutkittuina eivät osota sisältävänsä mitään, joka olisi muiden havaintojeni kanssa ristiriidassa. Että erehtyminen näillä edellytyksillä on tosiaankin mahdoton, siitä on takeena se, ettei Jumala ole eikä voi olla petollinen. Mutta käytännöllinen elämän juoksu ei valitettavasti aina salli näin tarkkaa tutkimista, ja siitäpä seuraakin että ihmiselämä yksityiskohdissaan on erhetyksien alainen, mikä myönnettäköön yhtä kernaasti kuin inhimillisen luontomme heikkous ylimalkaan.