"Teidän täytyy tietää, että rakastan teitä. Jokaisen miehen täytyy teitä rakastaa, mutta ei kuitenkaan enemmän kuin minä. Voisin — voisin vannoa runollisia lemmenvaloja joukoittain neiti — Mildred, mutta sellainen ei miellytä minua. Teette minut hyvin onnelliseksi, jos —"
"Olen pahoillani —"
"Tiedän. Puhun kömpelösti, mutta koko sydämestäni. Isänne suostuu kyllä, siitä olen varma, niin että ratkaisu on aivan teidän vallassanne."
Tyttö käsitti heti, että mies oli aivan tosissaan ja odotti selvää vastausta, minkä antaminen ei tuntunut kuitenkaan niinkään helpolta, sillä miehen koko olemuksessa oli jotakin peloittavan voimakasta, joka ei kärsinyt minkäänlaista vastarintaa. Marsh alistui kuitenkin odottamattoman nöyrästi ja kohteliaasti välttämättömyyteen kohoten siten suuresti tytön silmissä.
"Onhan se kovaa", hymyili hän, "mutta älkää antako tämän millään tavalla väleihimme vaikuttaa. Toivon olevani tänne aina yhtä tervetullut ja saada nähdä teitä yhtä paljon kuin ennenkin."
"Enemmänkin, jos tahdotte."
"Alanpa aavistaa, että tuo herra Emerson on oikea onnenpoika". Hän hymyili yhä.
Mildred ei ollut tarkoitusta ymmärtävinään ja vastasi:
"Boyd ja minä olemme vanhat ystävät."
"Minulla on kerrottu niin", ja Marsh hymyili jälleen samalla tavoin.