"Suo anteeksi. Olisihan minun pitänyt tietää —" Isä tuijotti hetkisen kirjaan edessään. "Olet aina niin merkillisen — tahtoisinpa sanoa — melkein miesmäisen jyrkkä. Saatpa nähdä, ettei heistä kukaan palaa."
"Oh, kyllä", arveli tytär. "Alton Clyde esimerkiksi —"
Herra Wayland karkoitti Clyden niin halveksivalla murahduksella, etteivät mitkään sanat olisi voineet selvemmin ilmaista hänen mielipiteitään tuosta nuoresta miehestä.
"Ajattelehan nyt kuitenkin vielä, ennenkuin lopullisesti päätät", neuvoi hän. "Jos edes sattuisit muuttamaan mielesi, kuten tytöt ylimalkaan —"
"Olen jo tehnyt sen — heti herra Marshin mentyä."
"Hyvä!" huudahti herra Wayland.
"Niin. Olen päättänyt tulla mukananne Kalvikiin."
* * * * *
Samana iltana istui eräässä pienessä, melkein lumeen hautautuneessa majassa Kalvik-joen jyrkällä äyräällä eräs toinen tyttö pianon ääressä. Hennot valkoiset sormet tapailivat erään laulun säveltä, jonka Boyd Emerson oli laulanut, ja hänen unelmoivissa silmissään väikkyi kuva miehestä, joka kuluneissa vaatteissaan oli seisonut hänen takanaan katseessaan pohjaton surumielisyys, miehestä, jonka äänen hän oli vieläkin kuulevinaan. Hän löi hiljaa sävelen viimeisen soinnun ja samassa puistatti koko hänen olemustaan epätoivoinen nyyhkytys. Kultakiharainen pää vaipui kätten varaan, ja sydämen soppiin kätkeytyneet muistot tulvahtivat esille; huulilla tuntui erään unhotetun suudelman polte, ja hän oli niin orpo ja turvaton.